Henkien kutsuma /TAUOLLA/

HARHA-ASKEL

Suosilmä asteli polkua eteenpäin joutuen varomaan koko ajan askeliaan, sillä polku oli kapea. Polun pinnan sora oli liikkuvaista ja sitä rasahteli aika ajoin alas jyrkännettä pitkin, joka laskeutui kauas alas Suosilmän oikealla puolella. Vasemmalla puolella oli kylmä, karhea kallioseinä, johon Suosilmä aika ajoin turvautui. Taas hiekkaa sortui alas pudotukseen aivan Suosilmän tassujen vierestä. Kollin sydän hypähti ja tämän oli pysähdyttävä tasaamaan hengityksensä. Kolli nojasi kehonsa kallion seinämää vasten ja hengitti syvään. Hän oli tehnyt matkaa jo koko aamupäivän, eikä ollut vieläkään perillä Virvatulen kotiluolassa.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Riekkosydän oli esittänyt Suosilmälle uhkauksen. Varoitus oli valvottanut Suosilmää öisin ja oudot, toistuvat painajaiset tekivät tämän olon osaltaan tukalaksi ja haavoittuvaksi. Niissä hän teki taas minuudenkäännön, tahattomasti. Hän ei herättyään ikinä muistanut mihin eläimeen oli siirtynyt, mutta jotain kamalaa ja hallitsematonta se oli. Unien yksityiskohdat hukkuivat paniikkiin, jonka kourissa Suosilmä oli aina herättyään, mutta sen hän muisti, että uni oli ollut täynnä tuskaisia huutoja ja veren löyhkää. Kuolema seurasi painajaisesta toiseen.

Peuranaskel oli ollut huolissaan Suosilmästä, mutta väsynyt ja ahdistunut kolli ei halunnut kertoa naaraalle painajaisistaan saati keskustelusta, jonka oli käynyt itse päällikön kanssa. Ei, se vain pahentaisi tilannetta ja Peuranaskel ei ansaitsisi sitä, että joutuisi kantamaan huolta Suosilmästä. Vihdoin, kun asiat alkoivat olla normaalisti: kaikesta huolimatta Suosilmä oli jatkanut ajan viettämistä ystäviensä Kutukäpälän ja Kasteviiksen kanssa. He olivat menneet jopa isolla porukalla Lahoniitylle metsästämään, ja vanhojen pentutovereidensa lisäksi Suosilmä oli saanut seurakseen Rantatuulen ja Kihokkihännän. Suosilmä oli ollut onnellinen, tai ainakin niin onnellinen kuin tilanteeltaan mahdollista. Häntä ei katsottu enää niin kuin vaarallista hullua, vaan hänellä oli ystäviä, jotka näkivät hänet sellaisena kun hän oikeasti oli.

Suosilmää olivat kuitenkin jääneet vaivaamaan Riekkosydämen varoittavat sanat. Mitä jos hän minuudenkääntäisi itsensä taas? Siitä seuraisi karkoitus ja ystävien menetys. Pahimmassa tapauksessa ystävän kuolema, jos tilanne olisi taas niin vaarallinen ja hallitsematon mitä se viimeksi oli ollut. Niinpä Suosilmä oli päättänyt, että menisi salaa Virvatulen luokse. Hän halusi kuulla, oliko tietäjä saanut viestejä henkikissoilta ja olisiko jokin keino, joka saisi minuudenkäännön loppumaan. Suosilmä jatkoi matkaansa. Aurinko lämmitti häntä lähes tukalasti ja heitti Suosilmän varjon kallioseinämään. Tuuli puhalsi onneksi tarmokkaasti ja sai Suosilmän tuuhean turkin aaltoilemaan heinäniityn lailla tuulenpuuskien mukaan. Välilä tuuli kuljetti harsomaisia pilviä auringon eteen, mutta vain pieniksi hetkiksi. Auringon paiste ei kadonnut kuin muutamiksi silmänräpäyksiksi, kun pienet pilven poikaset kiitivät auringon ohitse niin nopeasti, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet pahoillaan olemassaolostaan ja halusivat vain väistyä mahdollisimman nopeasti mahtavan auringon ja sen paisteen edestä. Yhtäkkiä Suosilmän tasapaino horjahti ja kuului kova putoavien kivien rapina, kun maata sortui taas alas pudotukseen. Suosilmä paljasti kyntensä ja yritti painautua kiini kallionseinämään, mutta kollin kauhuksi maa lähti sortumaan enemmän ja pelottavalla vauhdilla maa-aines hupeni Suosilmän mustien tassujen alta. Suosilmä jäykistyi kauhusta ja tämän suusta karkasi hätääntynyt älähdys. Railo oli jyrkkä, eikä tästä lähes kolmenkymmenen metrin pudotuksesta selviäisi elossa vaikka kuinka pudottautuisi jaloilleen. Hiekkaa rapisi alas ja Suosilmän jalansija kutistui kiihtyvällä vauhdilla. "Apua!" Suosilmä rääkäisi vaikka tiesi, ettei kukaan kuulisi. Kolli yritti hädissään painautua niin tiukasti kuin vain kykeni seinämää vasten, mutta se oli turhaa. Hän ei pysyisi siinä, sillä maa katosi alas kuiluun ja pian hän putoaisi sen mukana.

Suosilmä kuuli yhtäkkiä soran ropinan ja sen kaiun yli juoksuaskeleet, jotka lähestyivät häntä. Suosilmä räväytti silmänsä auki ja oli varma että kuvitteli, mutta kun hän tarkensi katseensa, erotti hän valkean kissan, joka syöksyi häntä kohti hurjalla vauhdilla. Ennen kuin Suosilmä ehti tehdä mitään, valkea kissa loikkasi häntä päin ja Suosilmä tunsi terävät hampaat niskanahassaan. Suosilmä sähähti kivusta kun kissa riuhtaisi häntä suurella voimalla ja samassa Suosilmä lennähti taaksepäin ja kissat mätkähtivät yhtenä läjänä tasaiselle maalle. "Pysy paikoillasi!" Suosilmä kuuli kissan tukahtuneen naukaisun, sillä tämä piteli edelleen kollia niskavilloista. Suosilmä totteli ja painoi silmät tiukasti kiinni, sillä maa-aines oli lähtenyt sortumaan nyt pysäyttämättömällä tahdilla ja pölyä tuntui tulvivan ilmassa valtoimenaan. Soran ryske kalliota vasten oli korviahuumaava, ja kaiku sai sen kuulostamaan ainakin viisi kertaa voimakkaammalta. Suosilmä tärisi ja pelkäsi kuollakseen, että hän ja tuntematon kissa putoaisivat sen mukana. Lopulta, tuskallisen pitkän odotuksen jälkeen meteli vaimeni. Syvä hiljaisuus laskeutui vuoren rinteelle ja se tuntui luonnottoman voimakkaalta äskeisen metelin jäljiltä. Suosilmä uskalsi avata silmänsä ja yskäisi, sillä hänen kurkussaan tuntui olevan ainakin kourallinen pölyä. Samassa toinen kissa päästi otteensa Suosilmän niskanahasta ja kolli tunsi painon poistuvan päältään. Varovasti ja edelleen järkytyksestä täristen Suosilmä kampesi itsensä jaloilleen ja räpytteli silmiään kirkkaalta tuntuvassa päivänvalossa. Hän käänsi päätään ja kollin suu loksahti äimistyksestä auki: polulla hänen takanaan seisoi tyynen rauhallisena Virvatuli. Maa tietäjän takaa oli romahtanut ainakin viiden metrin matkalta, eikä polkua enää ollut, vain karu kallionseinämä. Suosilmä katseli Virvatulta epäuskoisena, kun palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Virvatuli oli juuri pelastanut hänet. Tietäjä oli sattunut oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, mutta miten?