365 Päivää Vankilassa

✗KUUDESTOISTA LUKU✗

Miten en ollut koskaan aikasemmin huomannut tuota rintamerkkiä? Vai enkö vain aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota...?

Katsoin tapahtumaa hiljaisena seinäruusuna, haluten nähdä mitä Colin taikka hermonsa polttanut Harris sanoisi seuraavaksi, odottaen jonkinmoista kolmatta maailmansodan alkua, muttei sitä tullutkaan. Itse asiassa se, mitä Colin seuraavaksi sanoi sai minun huuleni raottumaan ja sydämeni pysähtymään aivan sekunnin murto-osaksi.

"Kuuntele, Harris... Minä tykkään sinusta, olet yksi hauskimmista ja viisaimmista vangeista, joita täällä on ollut pitkään aikaan, ja minä todella arvostan sitä. On ollut ilo oppia tuntemaan sinun kaltaisesi nuori miehen alku, jonka sydän on kultainen, vaikka itse uskotkin sen olevan pelkkää tuhkaa ja pimeyttä, mutta sinun on aika aikuistua. Et voi syyttää kaikkia muita omista virheistäsi, sinun on pakko oppia antamaan anteeksi ja rauhoittumaan. Olet kuitenkin jo 22-vuotias mies, käyttäydy kuin sellainen. Tom ei ansaitse tätä kaikkea... Tiedän, ettei hän ole mistään mukavimmasta päästä, mutta osoita sinä olevasi aikuinen ja älä välitä." Katsoin kuinka Colin huokaisi ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi, ennen kuin avasi ne ja asetti täysin rauhoittuneena sellin kiiltävät avaimet takaisin kiinni vyöhönsä. En kuullut edes pientäkään elonmerkkiä Harrisin sellistä, ainoastaan kiivasta hengittämistä ja hitaita askelten ääniä, jotka lähestyivät selvästi Harrisin sellin ovea.

"Aikuistuminen on sama asia kuin ruusun kuihtuminen. Kaikki väri katoaa siitä kauniista verenpunaisesta ruususta, kun se kuihtuu, sen menettäessä kaiken mitä se joskus oli. Ainoastaan ne ihoa ratkovat ja lihaa repivät piikit jäävät, mitkä tulevat kaikilla pakosti elämässä vastaan, sillä kuka ei vastustaisi ottamasta kaunista ruusua käteensä. Ne piikit viiltävät sinut auki ja vuodattavat ilosi, uskosi ja kaiken mitä sinulla on suoraan alas viemäristä, tappaen sinut hitaasti, mutta varmasti", Harrisin pelottavan matala ja varma ääni kaikui sellin seinämissä, minun kuunnellessa henkeä pidätellen.

Näin valon vivahtavan Colinin mustalta vaikuttavissa silmissä, kun kuunvalo iskeytyi niihin. Hän ainoastaan huokaisi ääneen ja antoi katseensa tipahtaa alas Harrisin kasvoilta kiviseen lattiaan ja poliisin saappaisiin.

"Aikuistuminen ei ole tavoite, vaan painajainen. Kukaan ei voi paeta sitä, mutta...", Harris sanoi vahvalla äänellään ja vain muutamissa silmänräpäyksissä mustien kiekuroiden peittämä käsi ilmestyi pitelemään rautaista ja kiiltävää kalteria, Colinin nostaessa katseensa ylös ja katsoessa sellin toisella puolella olevaa mieshahmoa suoraan silmiin. Minä ainoastaan pysyin aivan hiljaa, pidätellen yhä hengitystäni, aivan kuin tietäen, että jos ottaisin edes yhden hengenvedon se tappaisi minut.

"Mitä väliä sillä olisikaan? Emme me kaikki voi olla Peter Paneja, jonkun on pakko olla se viisas ja lempeä. Muttei se joku en ole minä. Olen kadonnut poika, Col... eikä minua tule koskaan kukaan löytämään. En edes itse tiedä mistä aloittaa etsimään, sillä en muista milloin olisin viimeksi edes halunnut sitä. Joten kyllä, olen pahoillani jos tuotan sinulle pettymyksen olemalla välittämättä paskaakaan Tomista tai siitä faktasta, että hän on sairaalassa takiani. Olen kadonnut, enkä usko enää hyvyyteen. Joten ole hyvä ja pysy sinä hyvänä, jottei sinun koskaan tarvitse enää nähdä tämän hirviön kasvoja tai joutua imaistuksi varjoihini."

Olin aivan sanaton, kirjaimellisesti. En olisi keksinyt minkäänlaista sanaa kuvaamaan tuota Harrisin äskeistä kertomusta, en yhtäkään. Itse asiassa, minun päässäni ei pyörinyt tällä hetkellä yhdenkään ainutta kysymystä tai epäilystä. Tuntui kuin joku olisi pyyhkäissyt joka ikisen muiston, hetken ja sanan pois päästäni, jättäen ainoastaan loputtoman surun ja kivun. En voinut uskoa, että Harris puhui itsestään kuin hirviöstä, jolle ei ollut paikkaa minne mennä tai ketään kuka rakastaisi häntä.