Sisäinen kauneus

Part 2 Jerome

"Tytön kohtalo on hyvin epäselväksi. Isä veli ei oo koskaan suostunu puhuu siitä. Se nyt on muutenkii vähän hullu, mut silti. Tästä on kuitenkii jo 6 vuotta. Sanotaan, että tyttö oli tappanut siskonsa ja isänsä, joka muute oli tosi paha huumediileri. Tyttö ob kuitenkin kadonnut, ei oo löytyny mitää merkkei et mis se on. Uskon et se tappo itsensä. " Pöyristyneenä ravistelen päätäni haluten saada tuon pojan juuri sanomat sanat pois. Pitkät, melkein kultaiset hiukseni heiluvat puolelta toiselle. Puuhkäisen ne pois kasvoiltani. Tytön kohtalo kuulostaa niin hirveältä. Myötätunto ja sääli täyttävät minut, mutten anna niiden näkyä ulospäin. Mitä muut ajattelisivat? En halua joutua heidän seuraavaksi kiusauksen kohteekseen.

" Mikäs sulle tuli Fara?" Jerome kysyy pahaaenteilevästi.
" Ei mikään," vastaan hänelle töykeästi. En todellakaan halua juuri nyt olla missään tekemisissä tuon kovista esittävän homon kanssa. Samassa tunnen käden tarrautuvan käsivarteeni, pojan huikatessa muille: " Me tästä lähetääkii." Katseeni kiertää Jeromen ilkeistä kasvonpiirteistä 'ystävieni' välinpitämättömiin kommentteihin. Jerome vetää minua pois näiden turhamaisten ihmisten luota, joiden takia olen viimeisten 5 vuoden ajan pukenut kasvoilleni naamion. Sen taakse olen piilottanut todellisen itseni: rauhallisen, sydänystävällisen ja iloisen naapurin tytön. Naamion tyttö on sisältä turta: hän tuntee vain kateutta ja vahingoniloa. Hän tunkee kasvoihinsa monia kiloja meikkejä, seuraa ihailemaansa henkilöä kuin ei itse omistaisi elämää. Vihaan sitä tyttöä ja silti häntä minä joudun esittämään melkein joka päivä.

Korkokenkieni epätasainen kopina kaikuu korvissani pihan hiekan vaihtuessa yksinäisten katujen kovaan asfaltiin. Koulun äänet peittyvät muun liikenteen alle, mutta pian nekin heikkenevät taustahälinäksi. Olemme tulleet kujalle kauas keskustasta, pois ihmisten suojaavasta seurasta.

Riuhtaisen käteni irti Jeromen otteesta, mutta hänen katseensa jäädyttää minut paikoilleni. Silmät ovat täyttyneet himosta ja halusta, ja ne ovat kohdistuneet kehooni. Vien käteni puuskaan eteeni kuin suojaksi.
" Voi Fara. Olet niin houkuttava." Ääni on karhea, niin ällöttävä, että joudun ottamaan askeleen taaksepäin.
" Älä sano nimeäni!" tajuan huutavani. Naamioni alkaa murtumaan. Hänen halunsa loukkaavat minua niin syvältä ja aavistukseni huojuttavat haurasta itsehillintääni entisestään.
" Tiedoksi, en ole tyttö, jonka saisit milloin vaan. Naiset eivät ole mitään kertakäyttötavaraa!" Kyyneleet kihoavat silmiini, ääni tärisee huudostani huolimatta. Käännyn juostakseni pakoon mutta ymmärrän heti, ettei korkokengillä pysty kovin nopeasti juoksemaan.

Samassa tunnen Jeromen käden vyötärölläni ja toisen hyökkäävän rinnalleni. Kiljaisen pakokauhun vallassa, joka saa kyyneleeni virtaamaan vuolaasti.
" Sinulla, helvetin ämmä, ei ole mitään arvoa. Ainoastaan ulkonäölläsi on väliä." Jeromen sanat satuttavat sydäntäni, sielustani kuolee osa noiden sanojen leijuessa ilmassa. Aistini lopettavat toimintansa pojan lääppiessä minua. Ihan kuin minulla ei olisi arvoa?! Vihaan naisten arvoa loukkaavia ihmisiä.

Kuolaa valuu kaulaani pitkin Jeromen imiessä kaulani ihoa. Kädet tuntuvat karskeilta ja kovakouraisilta ohuiden vaatteideni läpi. Vihdoin tuntiessani paitani repeävän alan taas reagoida ympäristön tapahtumiin. Kaadun tahallisesti riuhtaisten itseni irti. Tunnen Jeromen otteen herpaantuvan ja samassa olenkin kyykyssä maassa. Vihani yläpuolellani seisovaa poikaa kohtaan on järjetön. Hän on loukannut minua, ja rikkonut naamion lisäksi myös sieluani.

Ennen kuin huomaankaan olen napannut korkokenkäni käteeni. Jeromen hyökätessä päälleni tungen 14-senttisen koron hänen suuhunsa. Vedän sen ulos ja hakkaan hänen päätään suunnattoman vihan vallassa. Hengitykseni on nopeaa, en voi lakata lyömästä häntä. Kiroilen, huudan ja loukkaan Jeromea kuin voisin saavuttaa sillä jotain.