Avain Sydämeen

34. Menetys

– Ei vielä, Christian murahti.

Thomas kohotti kulmiaan.

– Mutta sinä näit sen jo kerran miten et muka löytänyt sitä?

Christian nosti katseensa ylös, hän huokaisi syvään ja sanoi sitten vakavana:

– Me lähdemme etsimään heitä.

– Mitä? Peterson kysyi ihmeissään.

– Se on velvollisuutemme, Christian huomautti yksiselitteisesti.

– Mutta mitä järkeä siinä on? Meillä on kirja jossa on kätkön sijainti! Thomas huudahti.

Christian haroi hiuksiaan turhautuneena, hän oli osannut odottaa Thomasin vastustavan hänen ideaansa eikä se ollut mikään ihme sillä mies oli kullan sokaisema.

– Aivan niin! Mutta jos me voimme tehdä jotain muiden pelastamiseksi niin me teemme sen. Jones sanoi päättäväisenä, – sinäkin voisit edes yhden kerran ajatella muita kuin itseäsi.

– Ei hän tässä ole mitään järkeä. Peterson huokaisi, – me keskustelimme tästä tilanteesta silloin, kun Marie lähti ja siitä on jo kauan. Mikä tässä ajassa muutti sinun mielesi?

Christian ymmärsi kyllä miehiä. Oli typerää lähteä kohti Wintersin joukkoja, he varmasti pitäisivät heitä ihan idiootteina, mutta Christian ei halunnut olla enää pelkuri. Hän oli aina käyttäytynyt kuin raukkamainen roisto ja nyt oli tilaisuus tehdä asiat eri tavalla.

– He voivat olla jo kuolleita, Thomas lisäsi huomattuaan, että Jones oli omissa ajatuksissaan.

– Mitä sitten? Christian kysyi, – jos he ovat kuolleita, niin sitten ovat, mutta ainakin tiedämme, että me yritimme etsiä heidät ja yritimme auttaa, Christian sanoi tuohtuneena.

Thomas ja Peterson vaihtoivat huolestuneita silmäyksiä. Heitä pelotti lähteä takaisin sinne missä he voisivat kohdata joko hitaan kuoleman tai ystävänsä ruumiit, mutta heidän oli pakko totella Jonesia. Hän oli nyt heidän johtajansa, sillä hänellä oli päiväkirja.

Christian johdatti joukkion takaisin polulle. He kävelivät hitaasti metsikköön ja seurasivat jälkiä jotka näkyivät selvästi maastossa. Aika kului hyvin hitaasti, kun he taivalsivat kohti tuntematonta. He kaikki olivat täysin hiljaa, he kuuntelivat epätavallisen tarkkaan ääniä ympärillään, mutta mikään ei kuulostanut ihmisten tuottamalta. Kaikki äänet olivat luonnon ääniä jotka saivat miehet hetkeksi rauhoittumaan. He tiesivät varautua näkyyn joka odottaisi heitä. Jones pelkäsi kaikkein eniten. Hänen ennen niin kova sydämensä oli heltynyt vuosien saatossa ja hän tunsi kamalaa ahdistusta ajatellessaan Marien ruumista joka makaisi maassa.

Peterson ja Thomas olivat huolissaan ystävistään. Quin oli ollut Thomasin hyvä ystävä, vaikka Thomas harvoin näyttikään tunteitaan julkisesti. Mutta he olivat pitäneet aina yhtä oli tilanne mikä tahansa. Myös Peterson ja Harrison olivat aina olleet läheisiä, he ja Jones olivat kuin kolme veljestä joilla kaikilla oli eri vanhemmat.

Miehet taivalsivat ainakin tunnin jos ei kauemminkin. Heidän jalkansa alkoivat vaistomaisesti hidastaa vauhtia mitä lähemmäksi he pääsivät aukiota. Aivan kuin heidän kehonsa olisi vaistonnut jo aikaisemmin, että kaikki ei ollut hyvin. Että he näkisivät kohta jotain sellaista mitä he eivät olisi missään tapauksessa halunneet kohdata.

Kun miehet vihdoin ja viimein pääsivät perille oli aurinko jo laskenut uhkaavan alas. Se heitteli vielä viimeisiä säteitään aukion ylle paljastaen hetkeksi julmuuden jonka vallassa tuo viaton metsätaipale oli jokin aika sitten ollut.

Christianin kurkusta nousi eläimellinen korahdus joka kaikui pitkin metsää. Auringon heikko valo paljasti hänelle epämääräiset ääriviivat maassa. Hän tiesi kyllä mitä hän näkisi, hän oli koko kävelyn ajan varautunut siihen. Hän asteli lähemmäksi hitain askelin. Jonesin silmiin nousi kyyneliä, hän painoi vaistomaisesti kätensä suunsa eteen peittääkseen nyyhkäyksen joka karkasi hänen huuliltaan. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niin voimakasta tunnetta joka sai hänet melkein kaatumaan maahan. Hän tiesi jalkojensa pettävän hetkenä minä hyvänsä, mutta jotenkin hän silti sai pidettyä itsensä pystyssä.

Jones vain tuijotti maassa makaavaa ruumista odottaen, että jotain tapahtuisi. Että hän nousisi ylös maasta aivan kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan. Mutta hän ei noussut, hän ei hievahtanutkaan. Hän vain oli paikoillaan aivan kuin hän olisi nukkunut. Mutta Christian tiesi ettei hän nukkunut, hän oli kuollut.

[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos kaikista kommenteista ja tykkäyksistä! Ja pahoittelut lyhyemmästä luvusta, mutta tämä luku nyt vain sattui olemaan hieman lyhyempi kuin aikaisemmat luvut. Seuraavassa päivityksessä voi hieman kestää sillä en ole oikein tyytyväinen lukuihin jotka olen kirjoittanut  ja muokkaan niitä hieman tai kirjoitan ne ehkä kokonaan uudestaan. Mutta yritän saada ne nopiaa valmiiksi :)

Charlotte