Avain Sydämeen

31. Yksi luoti, yksi sielu vähemmän

Marie pysähtyi. Leon oli pelastanut hänet jo kaksi kertaa, nyt oli hänen vuoro. Marie ei voisi vain odottaa, kun hänen sankarinsa tapattaisi itsensä. Hänen piti kantaa kortensa kekoon. Marien piti näyttää Leonille, että hän rakasti tätä, että hän oli valmis uhraamaan oman henkensä kapteenin puolesta. Marie tunsi rohkeuden täyttävän sydämensä. Hän halusi pelastaa Leonin, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

– Minä lähden etsimään häntä, Marie julisti mietteensä ääneen ja sai miesten suut loksahtamaan auki.

– Mitä? Thomas ja Peterson huudahtivat yhteen ääneen.

– Minun on pakko, Marie selitti varmalla äänellä.

Jones nousi nopeasti ylös, hän katsoi tyttöä suoraan silmiin ja näki niissä vain päättäväisyyttä. Marie oli täysin vakavissaan, hän todellakin aikoi uhrata itsensä kapteenin takia ja se kismitti Christianin mieltä enemmän kuin mikään muu.

– Sinä kuulit itsekin mitä kapteeni sanoi, jos hän ei ole palannut iltaan mennessä.., Christian aloitti, mutta Marie tuhahti äänekkäästi saaden miehen lauseen keskeytymään.

– En voi vain odottaa! Minä lähden ja sillä selvä!

Christian tarttui Marien ranteesta kiinni nopealla liikkeellä ja piteli tätä aloillaan.

– Sinä et lähde minnekään! Kapteeni käski...

– Ja nytkö sinä pidät lupauksesi? Marie kysyi ivallisesti.

Jones huokaisi syvään ja katsoi tyttöä hetken aikaa aivan hiljaa. Hän tiesi olevansa petturi, itsekäs lupaustenrikkoja, mutta ei hän voinut sille asialle mitään. Hän oli mikä oli.

– Marie, sinun on turha haastaa riitaa kanssani, sinä viet meidät kätkölle, vaikka muut eivät palaisikaan, Christian sanoi rauhallisesti, vaikka hänen silmänsä tummuivat uhkaavasti.

Marie riuhtoi itsensä vapaaksi miehen otteesta ja otti vyötäröllään olevasta laukusta kirjan.

– Sinä ja sinun rahasi! Marie naurahti katkerana, – et välitä mistään muusta, kuin kätköstä! Et ole muuttunut yhtään! Marie kiljaisi ja paiskasi kirjan miehen jalkojen juureen, – siinä! Pidä hyvänäsi! Marie huudahti ja loi vielä halveksivan katseen Jonesiin.

Yksikään miehistä ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun Marie pyrähti juoksuun seuraten kapteenin kulkemaa reittiä.

Christian katsoi toivottomana tytön loittonevaa selkää. Hänen sydämensä käski häntä lähtemään Marien perään mutta miehen jalat eivät suostuneet liikkumaan. Ne olivat kuin naulittu paikoilleen.

– Älä mene Jones, tapatat itsesi aivan turhaan, Peterson huomautti nähtyään miehen kasvot jotka olivat monen tunteen vallassa.

– Mutta.., Jones aloitti, mutta Thomas keskeytti hänet.

– Hän rakastaa kapteenia.

Kylmä totuus iski vasten Jonesin kasvoja. Hän oli tiennyt sen kyllä, mutta toisen sanomana se kuulosti niin lopulliselta. Christian oli halunnut vielä elätellä toivoa, mutta nyt se tuntui lipuvan pois hänen ulottuviltaan. Marie todellakin rakasti kapteenia.

– En voi antaa hänen mennä, Jones kuiskasi ja antoi katseensa laskeutua päiväkirjaan joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa.

– Sinun on pakko. Marie juoksee kapteenin perään, mutta kukaan ei juokse sinun perääsi, ymmärräthän. Hän oli joskus sinun, mutta ei ole enää, Peterson huomautti.

Christian huokaisi syvään, hän istahti alas ja otti päiväkirjan käsiinsä. Hän tiesi, että Thomas ja Peterson olivat oikeassa. Hän vain tapattaisi itsensä täysin turhaan jos hän lähtisi Marien perään. Ja se olisi tyhmyyttä sillä tyttö ei enää välittänyt Jonesista. Hän välitti kapteenista ja Marien teot puhuivat hänen puolestaan. Marien ei koskaan tarvitsisi tunnustaa äänen rakkauttaan kapteenia kohtaan sillä he kaikki tiesivät, että hän rakasti tätä koko sydämellään.

Ja Marie tunsin sen rakkauden vievän häntä koko ajan lähemmäksi Leonia. Hän tunsi miehen läsnäolon vierellään, kun hän juoksi suoraan juuri samaan suuntaan jonne Leon oli jo aikaa sitten kävellyt.

Marie tunsi polttavan tunteen jaloissaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Hänen kylkeensä pisti ja hänen hengityksensä oli muuttunut kiivaaksi, mutta hän jatkoi silti juoksemista. Jokainen minuutti tuntui ikuisuudelta, kun hän juoksi kohti tuntematonta. Marie ei edes tiennyt tarkkaa suuntaa, mutta hän antoi sydämensä johdattaa itseään. Hän tiesi ettei Wintersin joukot voineet olla kaukana, he olivat jääneet aukiolle ja Marie tiesi, että Leon oli varmasti heidän käsissään. Hän voisi olla vielä elossa, Marie pystyisi vielä pelastamaan hänet. Ehkä hän voisi tehdä vaihtokaupan Wintersin kanssa. Hän voisi kertoa kätkön sijainnin ja hän saisi pelastettua Leonin. Ajatus oli melkeinpä typerä sillä Marie tiesi ettei Winters tehnyt minkäänlaisia sopimuksia, mutta toivossa oli hyvä elää.

Marie tunsi omituisen tunteen valtaavan hänen mielensä, se oli samanlainen tunne jonka hän oli tuntenut sinä päivänä, kun hänen isänsä oli kuollut. Se oli nakertava tunne sydämessä aivan kuin joku olisi tehnyt pienen reiän hänen sieluunsa. Marie ei tiennyt mistä se johtui. Hän vain jatkoi juoksemista yrittäen häivyttää tuon ahdistavan tunteen mielestään, mutta se ei lähtenyt. Se tuntui koko ajan voimakkaampana hänen rinnassaan.

Sitten se tapahtui, hiljainen metsä heräsi hetkeksi eloon, kun kova laukaus halkoi ilmaa. Marie pysähtyi kuin seinään, hänen jalkansa seisahtuivat paikoilleen saaden Marien kaatumaan maahan polvilleen pehmeiden mättäiden päälle. Hän katsoi epätoivoisena eteenpäin päästäen hiljaisen vaikerruksen karkaamaan huuliltaan. Marie tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin. Hän tiesi sen, hän tunsi sen, jotain kamalaa oli tapahtunut. Jotain sellaista mitä hän ei voisi muuttaa.