Avain Sydämeen

30. Kuoleman kellot

Quin silmäili huolestuneena kapteenia joka näytti olevan aivan jossain muualla. Tämä hymyili mikä oli omituista sillä Marie ja Jones haukkuivat toisiaan kilpaa hyvin karkeilla sanoilla jotka olisivat saaneet raavaimmatkin miehet kurtistamaan kulmiaan.

Quin tönäisi kapteenia kylkeen ja sai Leonin hätkähtämään todellisuuteen. Hän kuuli selvästi Marien kärkkäät solvaukset jotka osuivat suoraan Jonesin sydämeen.

Jones avasi juuri suunsa sanoakseen jotain hyvin loukkaavaa, kunnes Leon nousi äkisti ylös ja sanoi:

– Rauhoitutaanpa nyt, riitely on aivan turhaa.

Marie puuskutti vihaisena, hänen kasvonsa olivat tuohtumuksesta punaiset ja hän katsoi Leonia ensin ärtyneenä, mutta sitten melkein kiitollisena. Marie oli huomaamattaan ajautunut riitaan Christianin kanssa, mutta hän ei voinut luonteelleen mitään. Häntä ärsytti miehen itsevarmuus ja se, että heidän välillään oli vieläkin jotain. Jotain sellaista mitä Marie ei voinut käsittää.

Leon asteli varmoin askelin Marien eteen ja tarttui tämän käsivarresta kiinni.

– Minulla on sinulle asiaa, Leon sanoi ja veti tytön perässään hieman kauemmaksi.

– Minä olen pahoillani, en tarkoittanut aloittaa riitaa, Marie mumisi hiljaa ja tuijotti jalkojaan epävarmana.

– En minä siitä halua puhua, Leon huokaisi melkein loukkaantuneena.

Marie nosti yllättyneen katseensa mieheen ja yritti lukea tämän kasvoilta jotain, mutta ne olivat ilmeettömät.

– Mistä sitten? Marie kysyi hämillään.

– Minä...tai siis...halusin pyytää anteeksi sinulta, Leon takelteli.

– Mitä? Marie kysyi silmät suurina.

Hän oli hieman hämillään sillä hän tunsi olevansa itse anteeksipyynnön velkaa kapteenille. Marie oli ainakin omasta mielestään käyttäytynyt välillä oikukkaasti ja jopa lapsellisesti ollakseen aikuinen.

– Sitä etten kertonut sinulle isästäni, Leon selitti ja haroi hiuksiaan, – mutta en tiennyt miten kertoisin sen ja lopulta minä unohdin koko asian täysin.

Marie nyökkäsi lyhyesti. Hän ei ollut enää vihainen siitä tosiasiasta, että Leonin isä oli tuominnut hänen isänsä kuolemaan. Se ei todellakaan ollut Leonin vika ja vaikka mies olisikin voinut kertoa siitä aikaisemmin, niin Marie ei enää halunnut vihoitella asian takia.

– Saat anteeksi, Marie sanoi hymyillen saaden Leonin hätkähtämään.

– Noin vain?

– Miten niin noin vain? Marie naurahti, – haluatko, että mietin asiaa ikuisuuden ja kidutan sinua.

– En tietenkään, Leon vastasi selvästi huojentuneena.

Hän oli todellakin yllättynyt, että tyttö antoi asian noin helposti anteeksi. Hän itse ei olisi pystynyt samaan jos hän olisi ollut Marien asemassa. 

– Tiedän ettet tehnyt sitä tahallasi, Marie sanoi ja sai Leonin hymyilemään.

Marie punastui hieman, hän rakasti kapteenin hymyä. Se sai hänen sydämensä pomppaamaan kurkkuun asti ja perhoset lepattamaan hänen mahassaan. Marie tiesi, että hänen olisi nyt helppo kertoa tunteistaan. Muut olivat tarpeeksi kaukana ja he eivät kuulleet mitään, mutta Marie ei tiennyt mitä sanoa. Sanoisiko hän vain ne kolme sanaa jotka olivat pyörineet hänen ajatuksissaan koko ajan? Heittäisikö hän ne Leonin kasvoille ja odottaisi tämän reaktiota? 

Marie hermostui koko ajan lisää ja lisää. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä mahdottomammaksi se muuttui hänen mielessään. Hän ei ollut koskaan pelännyt elämässään niin paljon kuin nyt. Oli omituista, että hän pelkäsi puhumista enemmän kuin tuomion odottamista vankisellissä.