Avain Sydämeen

16. Paha ihminen

– Me olemme sen miehen rinnalla lauhkeita kuin lampaat. Safir lisäsi.

Daniel katseli Leonia päättäväinen ilme kasvoillaan ja sanoi sitten:

– Kapteeni Stowe, saatte luvata meille, että jos jäätte Wintersin miesten armoille niin ammutte Marien. Hänen on parempi kuolla teidän kätenne kautta, kuin niiden raakalaisten silpomana.

Leon käänsi hämmentyneen katseensa mieheen, jota hän inhosi hyvin paljon.

– En voisi koskaan tappaa häntä. Leonin huulilta karkasi.

– Miksette? Daniel kysyi tietävästi.

Leon vilkaisi Marieta, joka katseli häntä tutkiva ilme kasvoillaan.

– Koska...koska hän on nainen.

– Mitä väliä sillä on? Daniel tuhahti. – Hänen kohtalonsa on sinetöity jos jäätte kiinni.

– Mutta en voi tappaa viatonta ihmistä. Leon huomautti.

– Mutta antaisitte viattoman ihmisen joutua niiden hullujen käsiin.

– Minä vapautan Le...kapteeni Stowen tehtävästään ja vaadin itselleni asetta, jotta voin itse ampua itseni jos jäämme kiinni. Asia on sillä selvä. Marie tuhahti vihaisena ja silmäili miehiä kulmiensa alta.

Leon huokaisi itsekseen helpotuksesta. Hän ei olisi koskaan voinut vahingoittaa Marieta, ei koskaan.

– Minä katson sinulle jonkin sopivan aseen. Safir totesi ja hymyili Marielle isällisesti. – Toivon koko sydämestäni ettet joudu koskaan käyttämään sitä.

– Niin minäkin. Marie kuiskasi ja vajosi jälleen mietteisiinsä, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan.

Marie mietti vanhempiaan ja Leonia, joka oli vallannut suurimman osan hänen ajatuksistaan. Marie oli yllättänyt itsensä monesti miettimässä kapteenin komeita kasvoja ja tämän kaunista ääntä, jonka kuuleminen oli kuin musiikkia korville. Mutta Marie ei tiennyt mitä Leon ajatteli. Tätä oli hyvin vaikea lukea. Mies oli joskus niin vakava ja toisinaan niin rento, aivan kuin silloin, kun he olivat tanssineet yhdessä. Toisaalta Danielin suorasukaisuus oli parempi, kuin Leonin vaikeneminen. Ainakin Marie tiesi mitkä tarkoitusperät Danielilla oli. Tämä oli selvästi yrittänyt vietellä tytön itselleen ja osoittanut sen teoillaan, sekä sanoillaan. Mutta Leon pysyi vaiti ja piti ajatuksensa ominaan.

Kuinka turhauttavaa olikaan miettiä mitä toinen ajatteli. Marie olisi halunnut lukea miehen ajatukset, mutta hän tiesi sen olevan mahdotonta. Marien olisi pitänyt kysyä suoraan mieheltä mitä tämä ajatteli hänestä. Mutta juuri sitä Marie pelkäsikin. Mitä jos mies sanoisi pitävänsä häntä vain ystävänä. Se olisi noloa ja vaivaannuttavaa heidän yhteisen matkan teon takia. Marie pystyi kuvittelemaan kuinka hiljaista leirissä olisi, jos hän ja Leon eivät puhuisi enää toisilleen.

Marie mietti myös tulevaisuuttaan, sitä mitä hänelle tapahtuisi kaiken tämän jälkeen. Minne hän menisi? Olisiko hänelle missään paikkaa? Hän voisi tietenkin palata varkaiden kaupunkiin. Sinne hän olisi aina tervetullut, mutta se olisi vastoin hänen isänsä tahtoaan. Hän oli halunnut pitää Marien poissa varkaiden keskuudesta, mutta toisaalta Marie oli siltikin joutunut vankilaan, vaikka hän oli ollut omillaan kaukana varkaiden kaupungista.

– Safir. Marie sanoi yhtäkkiä keskeyttäen miesten keskustelun.

Miehet kääntyivät katsomaan Marieta, jonka kaunis ääni sai heidät kaikki hiljaisiksi.

– Niin, lapseni. Safir sanoi isällisesti.

– Jos minä palaan elävänä takaisin, niin saanko tulla tänne asumaan?

Tuo kysymys herätti joukossa ristiriitaisia tunteita. Tunteita, jotka olivat vastakohtia toisilleen. Safir tunsi iloa, jonka kumpusi hänen sydämestään. Hän oli aina pitänyt Marieta kuin omana tyttärenään ja murehtinut tämän kohtaloa, mutta nyt kaikki palaset loksahtivat pikku hiljaa paikoilleen. Tyttö palaisi kaikkien näiden vuosien jälkeen kotiin.

Daniel tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän, se johtui ihastumisesta. Hän oli kuvitellut saavansa tuon kauniin olennon itselleen ja nyt se oli mahdollista, jos Marie muuttaisi heidän luokseen asumaan. Miehen kasvoille nousi hymy, kaunis hymy, joka olisi valaissut pimeimmänkin kolkan.

Mutta kapteeni Leon Stowen sydän pompahti hänen kurkkuunsa. Hän tunsi valtavaa epätoivoa ja turhautumista. Hän välitti tytöstä, hän välitti tästä aivan liikaa antaakseen tämän asua varkaiden ja muiden heittiöiden keskellä. Mutta Leon ei näyttänyt näitä tunteitaan avoimesti. Hän ei halunnut näyttää tunteitaan, koska hän pelkäsi niitä itsekin. Kapteenin kasvoilla oli kylmä ilme, vaikka hänen sisällään kiehui.

Tämän ilmeen oli huomannut Quin, joka tunsi sääliä kapteenia kohtaan. Quin oli huomannut tunteet, joita kapteeni pimitti jopa itseltään. Mutta Quin huomasi ystävänsä hermostuneisuuden, tämän kaulassa oleva iso suoni oli noussut ihon pinnalle ja sykki epätasaiseen tahtiin. Miehen otsa oli hiukan kurtussa tämän miettiessä liikaa ja hänen huulensa olivat vetäytyneet kylmäksi viivaksi, aivan kuin välittäen viestiä, ettei mies välittänyt.

Mutta Thomas tunsi vain silkkaa välinpitämättömyyttä. Häntä ei kiinnostanut missä tyttö viettäisi loppuelämänsä. Siksi hän hiukan yllättyi hiljaisuudesta, joka lankesi pöytään kysymyksen jälkeen.

– Omapahan on elämäsi. Thomas sanoi rikkoen hiljaisuuden.

– Tietysti saat muuttaa tänne. Se olisi hienoa. Safir sanoi aurinkoisesti hymyillen.

– Kiitos. Marie vastasi ja katsoi ikkunaa, johon ensimmäiset vesipisarat osuivat.

Sade jatkui koko aamupäivän. Se loppui vasta, kun aurinko tuli pilvien takaa esiin ja taivas selkeni.

Marie ja muut seisoivat valmiina pihassa, kuin sotilaat valmiina tulevaan taisteluun. Jokaisen kasvoilla näkyi huoli tulevasta ja kysymys, oliko kätkö kaiken sen riskin arvoinen? Kukaan ei sanonut sitä ääneen, eikä kukaan halunnut näyttää pelkurilta toisten silmissä. Siksi he kaikki katsoivat ääneti toisiaan ja Safiria, joka vielä muistutti Wintersin pahuudesta.

Safir oli antanut joukolle myös lisää ruokaa ja tarvikkeita. Marie oli saanut myös pienen aseen, jota hän kantoi nahkaisessa laukussa vyötäröllään. Safir hyvästeli Marien haikein mielin, hän toivoi koko sydämestään, että tyttö palaisi ehjin nahoin takaisin, vaikka hänen sydämessään tuntuikin omituinen tunne, ettei hän enää koskaan näkisi tyttöä.