Breath and you are dead || Blind Channel

28

Joonas

Käänsin kylkeäni noin sadatta kertaa viimeisen puolen tunnin sisään. Olin aikani kuluksi ja unen saantia helpottaakseni pysytellyt laskutoimituksessa mukana. Toiset laski lampaita, minä laskin kyljen kääntelyjä.

Matemaattiset keinoni, eivät kuitenkaan olleet tuottaneet sen suurempaa tulosta. Aivojen liiallinen käyttö oli vain aiheuttanut inhottavan päänsäryn. Vahvistaisi onneksi väsyneiden kasvojeni lisäksi tarinaa siitä, että olin kipeänä.

Kellon kyttääminen oli myös tullut tutuksi päivän aikana. Päivä oli kylkieni tavoin vierähtänyt jo pitkälle iltapäivään, joten oletukseni oli, että Niko ilmaantuisi oveni taakse seuraavan tunnin sisällä. Toki työpäivämme eivät noudattaneet perinteistä kaavaa, mutta uskoin Nikon kiirehtivän normaalia enemmän sairastumiseni vuoksi. Ei tämä ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun tuo minua hoivasi. Se, kun sattui olemaan semmoinen huolehtija luonteeltaan...

Toivottavasti tuo toisi hyvää ruokaa mukanaan, eikä ajattelisi kipeyteni kannalta. Nyt tosi asia oli kuitenkin se, etten edes ollut kipeä, joten keittojen lipittäminen houkutteli vielä tavallista vähemmän.

Tiesin tämän olevan täydellinen hetki kertoa Nikolle totuus kipeydestäni ja kaikesta tähän johtaneesta, mutta edes vuorokauden mittainen pohtiminen ei ollut tuonut mieleeni sanoja, joihin tiivistäisin kokonaisuuden. Ihan Joelin itsensä kannalta oli kuitenkin tärkeää, että tuo pääsisi hoitoon mahdollisimman nopeasti ja Nikolle kertominen veisi asiaa eteenpäin...

Ajatukseni katkesi ja kylkeni käännähti pois seinäpuolelta kuullessani napakan pimpotuksen oveltani. Kasvoni kääntyivät hymyyn. Nikolle kertominen tuntui kaikin tavoin oikealta ratkaisulta ja tarvitsin todella jonkun, jolle purkaisin tämän asian. Tarvitsin ystävää.

Hipsuttelin peitto päällä eteiseeni. Enää en jaksanut välittää siitä, millaisen vaikutelman loin kipeydelleni. Tällä hetkellä minulla oli vain yksinkertaisesti kylmä, vaatteiden rajoittuessa ainoastaan boksereihin ja t-paitaan.

Avasin oven edelleen hymyssä suin, enkä vaivautunut edes vilkaisemaan ovisilmästä, vaikka äiti oli lapsesta asti opettanut toisin. Ja äidithän ovat aina oikeassa.

Hymyni vaihtui säikähdykseen ja minua lämmittänyt peitto putosi jalkojeni juureen käsieni voimien kadotessa. Olin vastakkain Joelin kanssa, enkä shokkini keskeltä kyennyt estelemään tai edes tajunnut tilannetta, kun tuo oli jo työntynyt sisälle asuntooni ja sulkenut oven perässään.

"Nikon piti tulla", sain lopulta vinkaistua, vaikka tuntui, että suuni aukoi loputtomiin tyhjää. En ottanut selvää Joelin katseesta. Se tuntui jotenkin tyhjältä ja tunteettomalta.

"Me sovittiin, että minä tulen. Mulla on sulle asiaa", Joel vastasi tuon kasvojen pysyessä samoilla lukemilla. Tuon sanat ja katse yhdistettynä saivat koko kehossani aikaan kylmät väreet.

"Mitä asiaa?" Kysyin lähes kuiskaten ja astuin askeleen taemmas Joelin ollessa ahdistavan lähellä. Mieleni halusi juosta Joelin ohi rappukäytävään ja mennä Nikon luokse turvaan, mutta kehoni ei jälleen suostunut yhteistyöhön mielen kanssa.

"Mä tulin hoivaamaan sua", Joel vastasi epäsuorasti kysymykseeni ja viskasi jalkojeni juureen käsissään roikkuneen muovipussin.

Vinkaisin pienesti pussin painon pudotessa suoraan varpailleni. Kuulin Joelin hymähtävän tuon kääntyessä selin minuun sulkeakseen ovestani turvalukon. Tämä ei enteillyt nyt ollenkaan hyvää.

***
Sanoja: 424

🤝🏻