Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

11. Ananaksia pitsassa

"No mää en vois olla yhessä sellasen kanssa, jonka pitsaan ei tuu ananasta." Hän sanoo ja lähtee juoksemaan minua karkuun, kun yritän edelleen napata puhelinta hänen kädestään.

"Periaattessahan oot jo." Lipsautan suustani, vaikka emmehän me ole yhdessä.

Pysähdymme molemmat ja katsomme hetken toisiamme. Olen varmaan yhtä punainen kuin tomaatti ja Jonathanin suupielessä nykii hymy.

"Ööö... tai siis... en mää tarkottanu... tai nii." Änkytän.

"Oot aika söpö ku meet vaikeeks." Jonathan sanoo hymyillen ja kaataa minut sohvalle suudellen minua samalla.

Kuullen kuinka Jonathanin puhelin kolahtaa lattialle, mutta kumpikaan meistä ei jaksa kiinnittää siihen nyt mitään huomiota. 

Tunnen vain kuinka ihanasti huulemme liikkuvat toisiaan vasten ja nautin meidän kahden keskisestä läheisyydestä, mitä todella olen kaivannut edellisestä suudelmastamme asti, vaikka en ole tajunnut sitä kuin vasta nyt.

Hetki on kuitenkin pian ohi ja pienen ikuisuuden vain tuijotamme toisiamme silmiin maatessamme sohvalla, kunnes Jonathan nousee ylös ja poimii puhelimensa lattialta aivan kuin äskeistä ei olisi edes tapahtunut.

"Tilataaks nyt siis se pitsa." Hän sanoo aivan normaalisti, vain pieni hentoinen puna poskillaan.

"Vittu sää hämmennät mua joka päivä vaan enemmän ja enemmän." Sanon edelleen maaten sohvalla ja tuijottaen hänen täydellistä sivuprofiiliaan.

Hän vain hymähtää, ja tilaa sen pitsan.

Makaamme vierekkäin Jonathanin sängyllä hänen huoneessaan ja katsomme jotakin elokuvaa, mikä tuli vain ensimmäisen Netfliksissä vastaan ja syömme tyytyväisinä pitsaamme.

Jonathan, senkin rontti, tilasi pitsan kuitenkin ananaksella, mutta siilaan kaikki ananakset omista paloistani hänen lautaselleen. Ja vaikka ananas jättää silti hieman ällöttävän maun pitsaan, tappaa se silti suurimman nälkäni.

Olemme jonkin aikaa hiljaisuudessa, kunnes Jonathan avaa suunsa: "Mun äiti tuli takas Suomeen, vaikka sen piti tulla kai vasta parin viikon päästä."

"Ai se Miranda, josta sun iskä puhu hallilla?" Kysyn, ja lasken lautaseni samalla lattialle.

"Joo, just se." Hän huokaa.

Katson vain häntä, mutta en kuitenkaan pakota häntä jatkamaan. Aihe tuntuu hänelle aralta.

"Se asuu Berliinissä suurimman osan vuodesta. Sillä on siellä joku kosmetiikka bisnes, en mää tiiä." Jonathan jatkaa pienen tauon jälkeen ja kuuntelen vain hiljaa antaen hänen puhua.

"Ei me nähä ku ehkä kerran tai kaks vuodessa. Eikä sitä varmaan kauheesti ees kiinnosta, vaikka ei nähtäis ollenkaan. Se on nimittäin isän kaa vaan sen rahojen takia ja mustakin ja mun asioista se kiinnostuu vaan sillon kun se ite hyötyy siitä jotenkin." Hän jatkaa ja painaa päänsä.

"Toi kuulostaa aika vitun paskalta." Sanon hänelle.

"Niin se on. Olin joskus pienempänä toiveikas, et se tulis joskus pysyvästi takasin. Mut sen jälkeen kun se ei ollu enää ees lähettänny synttärikorttia pariin vuoteen,  ni mä luovutin sen suhteen." Hän sanoo tukahtuneella äänellä ja pyyhkäisee silmäkulmaansa.

En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Olen maailman huonoin ihminen lohduttamaan muita. 

Jos jaettaisiin palkinto siitä, kuka on maailman kömpelöin surullisten ihmisten kanssa, voittaisin kaikki siinä kategoriassa aivan 100-0.

"Ei mulla oo ollu äitiä enää varmaan kymmeneen vuoteen, se on enemmin mulle vaan nainen, joka mut on tänne maailmaan pyöräyttänny. Se on vaan Miranda, joku tuntematon nainen, joka asuu meidän luona kerran vuodessa viikon, jotta voidaan leikkiä iloista perhettä, ja sit se taas katoaa ja tulee vuoden päästä uudestaan." Jonathan naurahtaa katkerasti.

Halaan vain häntä, koska en osaa tehdä muutakaan.

"Anteeks." Sanon sitten hiljaa.

"Mistä? Munhan se pitäis tässä anteeks pyytää ku vaa tällee rupesin masistelemaan." Hän sanoo ja korjaa asentoaan katsoakseen minua.

"No siitä, ku en osaa sanoo mitää." Sanon surkeasti.

"Ei se haittaa. Riittää ku oot vaan siinä. On kiva kun joku ees kuuntelee." Hän sanoo ja tiukentaa otettaan minusta.

"Meijän pitäis opetella tuntemaan toisemme paremmin." Jonathan sanoo, kun olemme halanneet toisiamme jo jonkin aikaa.

"Mitä sää meinaat?" Kysyn häneltä.

"Noo en mää esimerkiks tiiä, mikä sun lempiväri on." Hän sanoo ja sulkee television.

"Toi on kyl ehkä vähän henkilökohtanen kysymys, et en tiiä voinko vastata tohon." Vitsailen ja Jonathan tulee takaisin viereeni sängylle.

"Mikä se siis on?" Hän kysyy.

"Noo ehkä keltanen. Entä sun?" Sanon.

"Varmaan vihree. Ei sellanen perus vihree, vaa ehkä vähän sellanen murrettu metsän vihree." Jonathan sanoo.

"Oho, aika spesifi vastaus." Naurahdan.

"No hei nää on tärkeitä asioita." Hän sanoo ja läpsäisee minua hellästi käteen.

Jatkamme kysely-peliämme jonkin aikaa ja saan tietää, että Jonathan pelkää isoja koiria, koska kerran iso koira oli hypännyt hänen päälleen, hän on muuttanut yhdeksän kertaa, hän aloitti jääkiekon kaksi vuotiaana ja, että hän haluaisi lemmikki kilpikonnan ja, jos saisi sellaisen, hän nimeäisi sen Kaarleksi.

Minusta Jonathan saa tietää, että sain silmälasit, kun olin viisi, koska olin jatkuvasti kävellyt ovia päin ja lopulta sain sen takia aivotärähdyksen, en ole muuttanut kertaakaan, harrastin viidennelle luokalle asti jääkiekon ohella jalkapalloa, sählyä ja vesipalloa ja sen, että mursin kerran ranteeni, kun opettelin lumilautailemaan.

Jonathan oli todellakin oikeassa, että emme tunne toisiamme kamalam hyvin, mutta nyt tunnemme toisemme taas vähän paremmin.

Makoilemme vieretysten sängyllä molemmat omiin ajatuksiimme uppoutuneina.

"Tiiätkö, mää jäin vähän miettimään sitä, mitä sanoit aijemmin." Jonathan sanoo.

"Ai mitä tarkalleen, sitä et mun lempiväri on keltanen vai mitä." sanon ja käännyn kyljelleni Jonathania kohti.

"Sitä et me periaatteessa ollaan yhessä." Jonathan selventää ja kääntyy myös kyljelleen.

Katsomme toisiamme silmiin, ja mietimme varmaan molemmat samaa asiaa.

"Nii, no voitaisko me olla yhessä?" Uskaltaudun kysymään varovasti.

Jonathan näyttää mietteliäältä, ja lisään nopeasti perään: "Tai en tiiä voisko siitä koskaan tulla mitään salatapailua vakavampaa. Onhan tää varmaan aika epätodennäköstä."

"Ainahan vois yrittää, vaikka se sit jäiski salatapailun tasolle." Jonathan sanoo lopulta.

"Kysyks sä siis et voisinko mää olla sun poikaystävä?" Kysyn, ja maistelen sanaa 'poikaystävä' suussani samalla, kun pieni perhosparvi lennähtää vatsaani.

"Sää kyl kysyit ensin, mut vaikka joo." Hän sanoo ja hymyilee ujosti.

"Ehkä mä voisin sit olla sun poikaystävä." Sanon ja painan huuleni hänen huulilleen.

En tiedä mitä tästä seuraa; huonoja lopputuloksia vai jotakin, mistä en olisi edes koskaan osannut unelmoida.

Olenko juuri heittänyt itseni bussin alle vai avannut oven, joka johtaa loppuelämäni onneen?

A/N: Hei taas! Halusin vaan tulla sanomaan teille kaikille KIITOS 1K lukijoista<33 Ootte ylittänny mun kaikki odotukset, koska aattelin, et tätä tulee lukemaan ehkä kolme ihmistä :') Joten vielä kerran KIITOOSSS, ootte ihan parhaita kaikki <3

words: 1285

x-Hh<3