Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

2. Uusi kapteeni

-Jonathan Alen-

Istun uuden lukioni täpötäydessä ruokalassa kavereideni kanssa. Ruuaksi on makaronilaatikkoa. Se on ihan okei, mutta ei lukeudu lempiruokiini.

Katselen ympärilleni ja teen havaintoja kaikista uusista kasvoista. Jotenkin ahdistavaa, että kaikki tuntuvat tuntevan minut, mutta itse en tunne juuri ketään.

Silloin katseeni kuitenkin ajautuu yhteen henkilöön, jonka ainakin tiedän.

Nimittäin Milo Rautiainen. Hän istuu ystäviensä kanssa yhdessä ruokalan nurkkapöydistä ja näyttää ajatuksiinsa uppoutuneelta. Hän on kuulemani mukaan tämän pitäjän parhaimmistoa, mitä jääkiekkoon tulee. Sen kyllä huomasi aamulla ja se on hieman ärsyttänyt minua koko päivän, sillä suunnitelmanamme oli, että kun tulen tänne saan paljon vastuuta joukkueessa ja siten kaikki kykyjen etsijät huomaavat minut paremmin. Mutta näköjään kaiken on mentävä taas vaikean kautta.

En edes olisi halunnut tulla tänne, mutta eihän minulla ole mitään mahdollisuutta jos isä on jotain päättänyt. Toivottavasti tämä on oikeasti edes jonkin arvoista, sillä en todellakaan luopunut koko elämästäni, jotta voisin muuttaa johonkin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee niin keskellä ei mitään, että ei mitään ei edes riitä kuvailemaan sitä.

Taidan näyttää ajatuksiini uppoutuneelta, koska juuri silloin Ville heilauttaa kättä naamani edessä ja mainitsee minulle siitä, että näytin olevan aivan muissa maailmoissa. Vastaan tähän jotain ympäripyöreää ja jatkan syömistä.

Saavun jäähallille aivan liian ajoissa, koska illan treenit alkavat vasta puolentoista tunnin päästä, mutta haluan edes pienen hetken rauhaa päivääni, koska päivä koulussa oli jotakin melko ahdistavaa, sillä ihmiset tuijottelivat ja kuiskivat, sekä ylipirteä ryhmänohjaajani juoksi perässäni kuin hullu koko koulupäivän ajan.

Kotona on myös hirveä kaaos muuton vuoksi ja äiti on hermoromahduksen partaalla, joten sinnekään en halunnut mennä. Eli joo, olen ansainnut rauhani.

Kävelen aulan halki moikaten vahtimestaria ja väistäen muutamaa pikkuskidiä, jotka juoksevat käytävää pitkin hirveää kyytiä. Koppiin astuessani kuitenkin harmikseni huomaan, että joku muukin on päättänyt tulla hallille ajoissa.

Tunnistan mustapipoisen henkilön Miloksi hänen istuessaan omalla paikallaan nojaten päätään käsiinsä. Hän näyttää siltä, että nukkuisi, mutta kun kopin ovi kolahtaa kiinni hän nostaa päätään käsistään ja katsoo minua hieman närkästyneenä.

"Mitä teet täällä?" hän tiukkaa heti.

"Halusin olla vaan rauhassa ennen treenejä, mut suunnitelmat meni näköjään uusiks. Mitäs ite teet tääl?" heitän takaisin.

Hän vain tuijottaa minua hetken silmälasiensa lävitse aivan kuin punniten, olisiko vaivan arvoista vastata ja sitten vain tuhahtaa ja painaa pipon peittämän päänsä takaisin käsiinsä.

Ei sitte, ajattelen ja istahdan paikalleni kopin toiselle reunalle ja avaan puhelimeni.

Muutama ilmoitus instagramista ja muutama viesti. Yksi viesteistä pistää kuitenkin silmääni ja se on viesti joka on tullut valmentajaltamme Jokisleta. Sydämmeni hyppää melkein kurkkuuni. Mistä voisi olla kyse.

Avaan viestin:

Antti Jokinen (valmentaja):

Pystysitko tulla tänään tunti ennen treenejä? Parista jutusta vaan asiaa.

Vastaan hänelle, että tottakai voin tulla, ja että olen jo hallilla, jos hän haluaa käydä keskustelun aikaisemmin. Jokisen vastausta minun ei tarvitse kauaa odottaa ja hän vastaa myöntävästi tarjoukseeni aikaistetusta keskustelusta, joten lähden kopista kohti valmentajan toimistoa.

Koputan toimiston oveen ja saan kehotuksen astua sisään ja niin teenkin. Toimistossa on yllätyksekseni päävalmentajan lisäksi myös avustavat valmentajat Mikko Leppänen ja Tomas Keene. 

"Teillä oli siis jotain mistä halusitte puhuu mun kanssa?" kysyn.

"Joo istu vaa tohon tuolille, ootetaan vielä et Milo tulee ni jutellaan sitten." Jokinen sanoo kohottaen katseensa papereistaan.

Milo. Miks tähän tarvitaan Miloo. Eihän se liity mun asioihin mitenkään. No, nyt sain kuitenkin vastauksen siihen, miksi Milo oli niin aikaisin hallilla.

Meinaan kysyä, mihin me Miloa tarvitaan, mutta juuri kun olen saamassa suuni auki ja kysymässä asiasta Milo astuu toimistoon sisään ilman sen kummempia lupia kyselemättä.

Hänen kasvoillaan käväisee pienoinen hämmästys minut nähdessään, mutta se katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Hänkään ei selvästi odottanut mitään ryhmäkeskustelua, mutta kuitenkaan mitään kommentoimatta hän vain rojahtaa viereiseeni muovituoliin ja katsoo valmentajaa hieman kysyvästi sanomatta kuitenkaan mitään korjaten vain hieman piponsa asentoa.

"Noniin. Kiva kun te molemmat pääsitte paikalle näin pienellä varoitusajalla." Jokinen sanoo ja nyökyttelee meille molemmille katsellen vielä jotakin papereitaan ja sitten nostaen katseensa minuun ja Miloon.

"Joo eipä mitään." Sanon ja luon kohteliaan hymyn kaikille valmentajille. Milo ei edelleenkään sano mitään. Hieman epäkohteliasta minun mielestäni.

"Eli siis.. me ollaan vähän me ollaan Tomaksen ja Mikon kanssa juteltu ja mietitty asioita monelta eri kannalta.." Jokinen aloittaa

Okei eli siis suoraan asiaan, ajattelen.

"..ja ollaan tultu nyt siihen lopputulokseen, että me tehdään Jonathan susta kapteeni täksi kaudeksi eli Milo sä et pelaa tälläkaudella kapteenin roolissa." Jokinen lopettaa lauseensa ja en ole uskoa korviaan. Eikä selvästi Milokaan ole

"Siis mitä?" Milo kysyy tyrmistyneenä ja kohentaa reilusti asentoaan tuolissaan katsoen jokaista valmentjaa vuorotellen ikään kuin varmistaen, ettei tämä ole mikään surkea vitsi.

"Niin kuin Antti sanoi ollaan mietitty tätä monelta eri kannalta ja kaikista parasta tää on nyt näin ja aina tietenkin pitää mennä joukkue edellä aivan kuin te molemmat tiiätte." Mikko vastaa ja suuntaa sanansa erityisesti Milolle.

"Mut eihän Alen ees tunne joukkuetta! Miten se voi toimia oikeenlaisena johtajana niille! Mä oon pelannu täs tiimis jo neljä kautta ja ollu kapteenina niistä kolme! Tää vaan ei oo mahollista!" Milo sanoo hermostuneesti ja aistin jo levottomuuden hänen äänensävyssään.

"Te ootte molemmat tosi taitavia ja monipuolisia pelaajia eikä meidän päätös todellakaan ollut helppo, mut me päädyttiin nyt tähän ratkasuun, koska Jonathanilla on kuitenkin enemmän kokemusta isoista turnauksista ja muista vastuutehtävistä. Ja Milo sä saat kyl kuitenkin jatkaa A rinnassa." Jokinen vastaa Milolle.

Milo katsoo koutsia aivan kuin tämä olisi pettänyt jonkin maailman tärkeimmän lupauksen ja nousee penkiltä niin vauhdilla, että se meinaa kaatua ja poistuu toimistosta. Pyyhkikö hän silmiään. Ei kai hän vain itkenyt.

Olen niin hämmentynyt tilanteesta enkä ole tähän mennessä saanut sanaa suustan. Milon poistuttua kaikkien valmentajien katseet kuitenkin kääntyvät minuun ja tajuan, että minun pitäisi sanoa nyt jotakin.

Rykäisen ja kokoan ajatukseni.

"Siis kiitos paljon tää on aivan upee mahdollisuus ja lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, et onnistun täyttämään tän paikan täydellisesti." Kiteytän ajatuksen valmentajille.

"Meilla on taysi luotto sinuun." tähän asti hiljaa ollut Tomas sanoo minulle hieman huonolla suomenkielellään.

"Jep! Ja ei kannata ottaa aivan tosissaan kaikkee mitä Milo sanoo. Se ottaa tämmöset jutut tosi vahvasti." Leppänen sanoo vakavasti.

"Joo en mä. Onhan se tietenki kova paikka ku tulee tällee yhtäkkiä." Sanon muokaten ääneni mahdollisimman ymmärtäväiseksi nousten samalla penkiltäni. "Nähään jäillä." Sanon vielä ja poistun toimistosta enkä vain pysty pidättelemään hymyäni.

words 958

x -Hh<3