Hengitä syvään, beibi

Luku 8: Tanssia ja laulua

"Ettei, ei niin, ei tän pitänyt mennä niin, aiemmin juoksin mä silmät kiii, mut sit mä törmäsin enkeliin"

Heräsin hiljaiseen lauluun ja kahvinkeittimen porinaan. Kämppä oli valoisa. Nousin istumaan.
"Kappas, viimein sä heräsit", Gitta sanoi. Hän nojasi pöytään ja räpelsi jotain puhelimellaan.
"Saanko yhdistää mun puhelimen sun kaiuttimeen", hän kysyi, johon nyökkäsin ja sen jälkeen hieroin silmiäni edelleen hieman tokkurassa. Olin viimein nukkunut kokonaisen yön heräämättä kertaakaan ja olisin mieluusti vielä jatkanut makoisia uniani.

Raahauduin vessaan. Yritin virkistäytyä ja kusella istuessani kaiuttimesta alkoi kuulumaan Tuomas Kauhasen laulua. Vitun 2010-luku.

Kykppäristä tullessani nappasin nopeasti jotain siistiä päälleni. Nopeasti jotain eli farkut ja hupparin. Gitta oli eilisissä vaatteissaan.

"Onko sulla luentoja tänään tai jotain? Mitä te yliopisto-opiskelijat teettekään?" mimmi kysyi. Etsin puhelimeni ja vilkaisin kelloa. Se näytti puolta yhtä päivällä.
"No, mun luento meni jo", sanoin ja hieraisin ohimoani. Olin totaalisesti unohtanut sen edellisenä iltana.

Gitta oli omatoiminen ja kaatoi meille molemmille kahvia. Itse raavin kasaan kaapeistani voileipätarvikkeet.
"Sittenhän me voidaan viettää päivä yhdessä", hän sanoi.
"Eikö sulla oo töitä tai jotain?" kysäisin, vaikka päivän vietto yhdessä kiinnostikin. Vaikka Gitasta pidinkin, mun luontoni ei antanut periksi sille, että olisin heti ensimmäisenä näyttänyt korttini hänelle.
"Älä sä semmosista enkeli huolehdi", hän sanoi ja kokosi itsellen keskittyneesti leipää. Hän oli tainnut olla mua kauemmin hereillä, koska hänen meikkinsä  ja hiukset olivat tällingissä. Vain vahva ja hänen asennettaan ilmaiseva huulipuna puuttui. 

"Mitä sä haluat tehdä?" kysyin sitten.
"Älä huoli siitäkään. Mulla on kaikki suunniteltuna", hän sanoi ja hymyili viekkaasti. Ajatus seikkailusta Gitan kanssa sai jotain kihelmöimään sisälläni.

Me syötiin aamupala, tai miksi sitä enää tuossa vaiheessa kutsui, kun päivä oli jo yli puolen. Pakkasin laukkuuni hieman sitä sun tätä, minkä ajattelin olevan tarpeellista, kun minulla ei ollut hajuakaan mitä me oltaisiin tekemässä. Puin vielä lämpimästi päälleni ja sitten me lähdettiin. Heti kadulla Gitta pysähtyi ja pisti tupakaksi. Hän selasi puhelimellaan bussiaikatauluja, kunnes sai savukkeen poltettua. Sillä välin mulla oli aikaa tuijotella hänen sivuprofiiliaan ja polkkatukkaa, joka valahti sivuilta hänen kasvojensa eteen, hänen olleessaan hieman kumarassa.

"Hmm, me tarvitaan toiset kahvit matkalle", Gitta ilmoitti. Me lähdettiin kohti R-kioskille, josta ostettiin isoimmat kahvit, joita oli tarjolla. Sen jälkeen me seistiin hetki bussipysäkillä. Paperikuppi tuntui polttavalta sormien ympärillä. Samalla hieman epämukavalta, mutta samalla erittäin nautinnolliselta. Samalla ajatus toisesta kupillisesta mustaa kultaa ei tehnyt ollenkaan pahaa.

Gitta heilutti kättään bussille, joka pysähtyi hitaasti pysäkille. En ollut ennen matkustanut tällä linjalla, joten minulla ei ollut mitään hajua minne me oltiin menossa.
"Minne me ollaan menossa?" kysyin.
"Se selviää", Gitta sanoi hymyillen, hörppäsi kahviaan.
"Milloin me ollaan perillä?"
"Mä luulin, että sä olet päälle kakskymppinen nainen, etkä pikkulapsi", hän tokaisi, mutta hymyili kuitenkin. Pökkäsin häntä hieman kylkeen, mutta varoin kahvikuppeja.
"Nauti matkasta", hän sanoi.

Ja mä tein niin kuin käskettiin. Katselin rakennuksia ja ihmisiä, joiden ohi bussi ajoi. Katselin pysäkillä kyytiin nousevia ihmisiä. Joku lastenrattaiden kanssa, joku pieni koira laukussaan, pari lasta koulureppujen kanssa. Aurinko pilkahteli pilvien lomasta ja valaisi kaupunkia. Välillä mä olin niin omissa pienissä ympyröissäni, että ihan unohdin kuinka kaunis kaupunki oli. Vanhoja rakennuksia, jokunen puistikko puineen, mukulakiviä ja uutta asfalttia. Kesäisin kaikkialla oli kukkia ja talvisin erilaisia valoja. Nyt puissa oli punaisia, oransseja ja keltaisia lehtiä. Jokunen vihreä yritti vieläkin sinnitellä, mutta jossain vaiheessa niidenkin elinvoima imeytyisi suonia pitkin puun runkoon ja juuriin. Joskus jokin päiväkodin täti oli lukenut siitä meille lapsille sadun, mutta en enää muistanut tarkkaan kuinka se meni.