Hengitä syvään, beibi

Luku 4: Tämmöinen

Vedin syvään ja pitkään henkeä ennen kuin työnsin avaimen asunnon oven lukkoon.

"Hei!" huudahdin mahdollisimman iloisesti astuessani sisään. Vedin oven perässäni kiinni ja samalla rutiinilla millä aina, aloin riisumaan takkia pois päältä ja jätin kengät siististi telineeseen. Vilkaisin itseäni seinällä roikkuvasta kokovartalopeilistä. Hiukset oli korkealla nutturalla, farkut ja villapaita. Ihan kuin olisin ollut amerikkalaisen leffan kiltti opiskelijatyttö.

"Hei", äiti huusi keittiöstä. Suuntasin siis sinne. Äitini seisoi hellan edessä ja sekoitteli pannulla valmistuvaa kastiketta. Katoin oma-aloitteisesti pöydän ja pilkoin vihanneksia. Pian jo istuimme vastakkain pöydän ääressä lautasillamme jauhelihakastiketta ja perunaa. Vaihdoimme kuulumisia. Kerroin hienostellun version niin kuin aina ja äiti valitti töistään. Ihan kuin se siellä töissä oikeasti olisi käynyt, mietin. Nainen oli koko ajan saikulla ties minkä vaivan takia. Pahinta oli se, että jokainen vaiva oli ihan oikea.

"Mitä Mikolle kuuluu?" äiti kysyi.

"Ihan hyvää. Meillä molemmilla on ollut aika kiire opiskeluidemme kanssa", kerroin. Oikeastaan valhetelin. Puhelimessa kuumotteli vastaamattomia puheluita ja viestejä Mikolta. Aiempiin viesteihin olin vastannut lyhyesti, mutta uusia kertyi koko ajan lisää. En mä reilu ollut, mutta jotenkin mä en vain kyennyt.

Nousin ylös ja keräsin astiat. Aloin täyttämään astianpesukonetta.

"Teidän pitää muistaa viettää yhteistäkin aikaa", äiti opasti, "ei suhde muuten toimi." Hymisin vastaukseksi.

"Teidän pitää pian tulla tänne syömään. Viime kerrasta on jo niin pitkä aika", äiti moitti. Mitäköhän se olisi sanonut, jos olisin kertonut meidän suhteen oikean laidan ja että mun mielessä mua vietteli nainen? Nainen, jonka olin tavannut kaksi kertaa. Silti en saanut Gittaa pois mun mielestä. Hän myös avokätisesti muistutti olemassaolostaan laittamalla viestiä. Hän lähetteli meemejä ja kivoja biisejä, joista aatteli mun tykkäävän. Yritin hokea itselleni, että me oltiin vain kavereita, mutta mitä me muka oikeasti oltiin. Gitta flirttaili mulle aina tilaisuuden tullen. Ehkä mimmi vain pyöritteli monia naisia samaan aikaan. Ähh, en mä tiennyt.

"Mitä sä jäit jumittamaan?" äiti kysyi. Nojasin kädellä tiskipöytään lautanen toisessa kädessä.

"Kunhan vaan mietin, että milloin mulla on yksi tentti", vastasin pikaisesti. Ajatukseni olivat kaukana tenteistä. Työnsin loput astiat koneeseen.

"Mä keitän kahvia", ilmoitin.

"Hienoa. Sulata pakastimesta korvapuusteja. Minä menen jatkamaan virkkausta", äiti sanoi ja lähti olohuoneeseen. Kaivon pakastimesta korvapuusteja ja työnsin sen pellillä uuniin lämpenemään. Latasin kahvinkeittimen. Tuijotin hetken ulos ikkunasta ja menin sitten vessaan.

 Lukittuani oven kyykistyin allaskaapin puoleen. Siellä oli äidin oma pieni apteekki. Korit täynnä purkkeja ja paketteja. Käsikauppalääkkeitä ja reseptilääkkeitä. Punaisia kolmioita useammassa kuin yhdessä paketissa. Äidillä oli ollut aina ihan helvetin paljon kaikenlaisia vaivoja. Ahdistusta, pahaa unettomuutta, psykooseja, fyysisiä vaivoja muidenkin tarpeiksi ja kohdunkaulansyöpä, josta se oli selvinnyt, mutta ilman kohtuaan. Olin ainoa lapsi, eikä isää ollut kuvioissa koskaan. En osannut sanoa, mikä mun äidin mieltä oli järkyttänyt, mutta se oli pahasti poissa sijoiltaan. Ehkä se oli suhde vanhempiin tai jotain mitä mun siittäjäni oli tehnyt. Turha sitä miestä oli isäksi nimittää. Isovanhempianikaan en ollut koskaan nähnyt. He olivat ehtineet jo kuolla.

Olisi myös kuvitellut, että ihminen, jolla oli itsellä niin paljon ongelmia ymmärtäisi myös jotain muiden ongelmista tai osaisi havaita jotain edes omassa lapsessaan, mutta meillä se oli ihan päin vastoin. Äiti ei hyväksynyt edes omia ongelmiaan ja oli kuin niitä ei olisi. Lääkkeet olivat piilossa kaapissa ja usein jäivät ottamatta. Kämppä oli täynnä virkkuutöitä ja kaikkea kudottua.