20. Saaliseläin sydän

2.5K 77 16
                                    

"Bella, ei sun tarviikkaa välttämättä tulla mukaa jos et haluu, mä kyllä pärjään." sanoin kun auto oli pysähtynyt talomme eteen. "Mähä oon iha hirvee frendi jos meen vaa kotii tekee läksyi enkä oo sun seurana." Bella sanoi suu mutrussa.

"Ei ku mee vaa, ei musta oo seuraks ku alan varmaa nukkuu kummiski." sanoin vähättelevällä äänellä. "No okei. Nähää sit huomenna." Bella sanoi ja halasi minua.

"Nähää." vastasin ja hyppäsin autosta. "Kiitti kyyistä Josh!" Huikkasin vielä, ja kiirehdin sisälle taloon vilkaisematta taakseni.

Puhelin värähti taskussani. Otin sen salamana esiin. Näytöllä näkyi että Danielilta oli tullut chatti. Sydämeni tykytti paljon tavallista nopeampaa, kuin saaliseläimellä paetessa metsästäjää kun avasin puhelimen lukituksen sormet vapisten. "Mikä muija?" Daniel vastasi autossa kysymääni kysymykseen. Pelkoni muuttui suuttumukseksi.

"Ajettii Bellan ja Joshin kaa teiän talon ohi ja halasit jotai muijaa ja menit sen kaa teille. Eikä tainnu olla sun mutsis ketä sun piti olla auttamassa." laitoin takaisin ja purin huultani.

"Okei. Mä myönnän et se oli vaa syy jäähä himaa, ei mutsi oo tääl tällä hetkellä."
"Mitä tää on?" On oli ainut kysymys minkä pystyin lähettämään antamatta suuttumukselle, pettymykselle ja pelottavalle surulle liikaa valtaa. Miten jo nyt olin näin hermoraunio vaikka en edes tiennyt mitä oli meneillään.

Danel: "Alecia, meiän pitää jutella, käykö jos tuun vaikka aamulla teille huomenna."

Minä: "miten vaan."

Sydämeni tykytti edelleen hurjana. Mitä ihmettä? Meidän pitää jutella kuuluu ehdottomasti niihin lauseisiin maailmassa, jotka eivät ennusta mitään hyvää. Eniten ahdisti se että minulla ei ollut mitään hajua mistään. Mikä oli homman nimi? Kyynelet alkoivat pulputa silmistäni. Romahdin sohvalle makaamaan myttynä. Häktähdin oven avaukseen ja sulkemiseen. "Aleciaaa, mäki tulin kotii." Sebastian kailotti eteisestä.

Voisiko hän tietää jotain?

"Hei, mikä sulla on? Sattuuks sua noi paljo?" Sebastian kysyi huolestuneella äänellä heti kun näki minut itkemässä sohvalla. Olin alkanut taas nyyhkyttää. "Ei. Ei ku Daniel. Se..se..emmä tiiä mikä sitä. Tai siis-" en saanut ollenkaan sanottua asiaani.

Pelkäsin vain niin kuulevani ainoan asian, mitä en ikinä koskaan haluaisi kuulla. Sebastian istui viereeni ja veti minut halaukseen. "Mitä on siis tapahtunu?" hän kysyi rauhallisella äänellä ja silitti selkääni. Nyyhkytin varmaan kymmenen minuuttia Sebastianin rintaa vasten, ja hän antoi minulle aikaa rauhoittua eikä kysellyt mitään enempää. Kun lopulta aloin rauhoittua hengitin syvään sisään ja ulos, ja kun tuntui että henki taas kulki, huokaisin: "Mitäkö on tapahtunu? Sen ku tietäs ni voisin sanoo pitääkö sun mennä leikkaa sen jätkän pallit irti ja syöttää hanhille vai ei." Mutisin silmiäni kuvaillen.

"Mitä se on sössiny" Sebastian kysyi heti. "Emmä tiiä. Näin vaa matkalla tänne et se halas jotai tyttöö ja meni sen kaa niille vaikka väitti auttavansa mutsiisa leipomisessa. Eikä se ollu koulussakaa tänää." tuhahdin.

Jokin Sebastianin silmissä sai hänet jäämään nalkkiin. "Sä tiesit tästä!" Huudahdin, mutta kuitenkin kysyvä sävy äänessäni. "No..en varsinaisesti. Se vaa soitti mulle koulussa että ei se oikeesti mutsiisa auta ku ihmettelin sitä sille, ja et se ei voi viel kertoo mikä on homma nimi." Sebastian puolustautui.

"Oikeestaa vaa hyvä että sä et tiiä. En haluu olla vihane sullekki." huokaisin helpottuneena ja halasin Sebastiania.

"Kaikki tarvis sellasen veljen ku sä oot." mutisin hänen olkapäätään vasten. "Ja kaikki sellasen siskon ku sä." Sebastian vastasi ja silitti hiuksiani.

*
*

"Alecia!! Sinä myöhästyt kohta koulusta!" Amber kailotti portaista.  Makasin vain sängyssä jäykkänä ja tuijotin kattoon. "Ei se mee tänää, sillä on tosi kipee maha!" Kuulin Sebastianin huikkaavan Amberille eteisestä. Ihana Sebastian. Kuulin Amberin nousevan loput portaat ja tuli huoneeseeni. "Voi harmi. Laitan koululle viestiä, pärjääthän nyt täällä päivän kun me lähdemme töihin?" Amber kysyi otsa kurtussa. "Kiitti, ja juu, enköhä mä pärjää." vastasin, mutta salaa kiristelin hampaitani. "Okei. Heippa!" Amber sanoi. "Heippa, hyvää työpäivää!" Huikkasin hänen peräänsä.

Kun Amberin ja isän autojen ääneet kuuluivat lähtevän pihasta, nousin salamana sängystä ja katsoin puhelintani.

Daniel: "Kohta siellä"

Sydämeni alkoi tykyttää sillä samalla saaliseläin vauhdilla kuin eilenkin.

 Your Little LoverWhere stories live. Discover now