Oli legenda jumalasta muiden joukossa, pienestä hopeanhohtoisesta, joka ei osannutkaan luoda elämää kuten muut.
Jumalasta, joka itki kyvyttömyyttään, kunnes kyynelistä muodostui hopeinen virta.
Virta jatkoi kulkuaan, sen solina saavutti luotujen korvat, taivutti heidän ruumiinsa, piirsi hennot ryppynsä iholle, kunnes tuli aika käydä osaksi maata, sulkea silmät iäksi.
Joki mittasi aikaa luoduille, mutta jumala se vain jatkoi itkemistään, sillä niin kauan, kun se itki, luoduilla oli päätös, kaikki elämä kohtasi vääjäämättömän loppunsa.
*
Sammal on hiljaa jalkojen alla, ei paljasta kulkijaa. Sanaton sopimus, ihmisen ja luonnon välinen. Miehen askeleet ovat pehmeät, mutta eivät varo. Hänen, joka kulkee päättäväisyys smaragdisilmissään ja toive sydäntään vasten lepattaen, ei tarvitse varoa. Ajan joki juoksee valtoimenaan, mies suo siihen tietäviä silmäyksiä. Mikä aika on häntä määrittelemään, kertomaan hänelle, milloin vuodet alkavat piirtää uurteita, milloin maa ottaa hänet takaisin ja kasvattaa kukkia hänen kylkiluihinsa.
Mies puristaa kätensä nyrkkiin, kun päämäärä lähestyy. Häntä ei pidäteltäisi. Ei aika, eivät jumalat, ei mikään niin ikuinen ja vääristynyt. Matka taittuu nopeasti, puissa soi. Metsä on yhtä helinää miehen kulkiessa. Se saa hymyn levittymään kalpeille kasvoille. Kuinka kaunis onkaan hänen kotinsa, maailma, jonka hän on saanut jalkojensa alle. Silti tulisivat jälleen kylmät tuulet, veisivät suven pehmeyden, häätäisivät laululinnut. Sitä hän ei sallisi. Toive lepattaa sisällä kuin linnunsiipi, räpistelee vasten luita. Hän aikoo toteuttaa toiveensa, päästää linnun häkistään.
Raja tulee vastaan, mies pysähtyy. Ilma väreilee kosketuksesta, läpi ei voi kulkea. Jumalat ovat miettineet kaiken loppuun. Asetetaan luodut toiselle puolelle, annetaan ajan virrata vuolaana jokena heidän luokseen, jotta he eivät voi itse päättää mistään. Mies pudistaa päätään, korpinmustat suoruvat valahtavat olkapäille. Jumalat eivät mahda hänelle mitään. Hän vie käden korvanlehdelleen, irrottaa terävän, vihreänhohtoisen korun. Smaragdi kiiltää kämmenellä.
Iltahämärä on jo laskeutunut metsään, puiden oksat roikkuvat raskaina. Täällä taivas ei koskaan näy. Mies vetää syvään henkeä. Ennen öljyistä pimeyttä hän sen tekisi. On vaikeampaa aloittaa kuin lopettaa. Kaikki on vaikeaa vain sen hetken, kun päätös on jo tehty ja mieli ehtii epäröidä ennen kuin on liian myöhäistä. Mies puristaa vihreää koruaan kädessään, sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee. Luonto on kauneimmillaan ennen kuin se nukahtaa. Sanattomasti se kannustaa miestä, kannattelee hänen toivettaan. Mies hapuilee hetken, kunnes löytää jumalten piirtämän rajan. Vihreän korun terävä reuna leikkaa ilmaa kuin ihoa.
Se toimii. Se toimii sittenkin. Mies vastustaa halua henkäistä huojennuksesta, ilosta, kaikesta siitä, minkä on sullonut sisälleen sen pelossa, että hänen ideansa ei toimi, että jumalten luoma jalokivi ei riko heidän rajaansa. Ilmassa on reikä, johon mies astuu hetkeäkään empimättä. Valinta on jo tehty.
Luotujen puolella linnut kujertavat vielä hetken ennen kuin yö laskeutuu mustana peittona metsän ylle. Miehen jäljet ovat yhä painaumina sammalessa. Mikään muu ei paljasta hänen koskaan saapuneen, yrittäneen ja onnistuneen. Kun ilmaan ilmestyy jälleen reikä ja raja rikotaan uudelleen, mies kävelee takaisin erilainen ilme kasvoillaan. On kuin hänessä kohtaisivat varmuus ja katumus, pelko ja inhimillisyys. Kaikki se, mitä ihminen kokee, kun tietää ylittäneensä omat valtuutensa.
Mies kävelee vanhoja askeliaan pitkin takaisin, astelee syvemmälle sankkaan metsään. Pimeys on kirinyt, linnut vaienneet. Puissa kaikuu hiljainen humina. Vain joki on lakannut virtaamasta. Mies laskeutuu sen varrelle, vie kätensä tyhjään uomaan, jossa ajan kyyneleet vasta hetki sitten juoksivat. Tyhjää. Ei mitään kertomassa hänelle, että aika jatkaa kulkuaan. Pelkkä kuivunut uoma, jonka reunoilla kasvit jatkavat itsepintaisesti kasvuaan.
Vasta syvemmällä metsässä mies huomaa käsiensä vapisevan. Aika ei enää juokse. Mikään ei silti tunnu muuttuneen. Kädet vapisevat, mutta varovainen hymy on kivunnut huulille. Mitä seuraavaksi tapahtuukin, on täysin hallinnassa. Mies tietää paikkansa. Smaragdikorvakoru kimaltaa jälleen korvassa. Se pitää hymyn kasvoilla. Ei mitään hätää. Metsä jatkaa huminaansa, mies katoaa puitten väliin. Ajattomuus istuu ilmassa tehden hänen askelistaan keveämmät kulkea.