Vaikka sisällä oli lämmin, tuntui kuin olisin hytissyt kylpytakin alla. Tiesin sen johtuvan ääneti ihoni alla kuplivasta jännityksestä. Koin samaa ennen työpaikan tärkeitä palavereja, joissa toinen jalka tamppasi pehmeästi lattiaan rytmiä, piilossa pöydän alla. Se oli piirre, josta yritin päästä eroon siihen asti, että asialle huomion antaminen vain pahensi asiaa. Nyt ei ollut mitään minkä alle raajoja piilottaa. Aaron puhui siihen malliin sanojaan venytellen, että pian häneltä loppuisivat kysymykset. Suuni kuivui. Join lisää, vaikka tölkki oli jo tyhjä. Pyöritin alumiinia käsissäni, ennen kuin tajusin näyttäväni vain hermostuneelta tehdessäni niin, ja laskin sen alas. Aaronilla oli merkityksellinen odottava katse, kuin olisi halunnut minun jatkavan. En ollut kuunnellut puoliakaan hänen jutuistaan.
"Taidan mennä nukkumaan", sanoin tökerösti.
Aaron karaisi kurkkuaan, haluamatta päästää minua noin vain menemään. "Musta olisi oikeasti ollut kiva puhua...no, oikeastaan kaikesta jo aiemmin." En ymmärtänyt miten Aaron sanoi näitä asioita niin varmana. "Mutta sä varmaan tiesit sen jo."
Nyökkäsin, mutta pakenin silti olohuoneeseen. Itsevarmat ihmiset pelottivat minua, pelkäsin niiden huomaavan, että oma varmuuteni oli vain tekaistua, esiintymiskursseilla opittua teatteria. Aaron toki tiesi sen jo, oli huomannut sen todennäköisesti heti ihka ensimmäisellä kerralla kun puhui kanssani vuosia aiemmin.
Silloin, sinä päivänä terveystiedon- että liikunnanopettajani oli pyytänyt jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Tiesin mitä asia koski, koska olin kaikin puolin harmia aiheuttamaton ja vain varjo luokan reunalla. Olin kuitenkin heti vuoden alusta jättänyt menemättä jokaiselle liikuntatunnille. Kuunneltuani opettajani kritisointia ja kannustusta - en tiennyt kumpaa se oli enemmän - opettaja käännähti luokan ovelle:
"Aa, Aaron, olimmekin sopivasti Mikon kanssa valmiita. Ja Miko", opettaja katsoi tuuheiden kulmiensa alta. "Muista mitä sanoin."
Enkä silti muistanut muuta kuin Aaronin, joka oli seissyt ovella, molemmat kädet repun kahvoja nyrkeissä pidellen. Edes osittain silmille putoavat hiukset eivät onnistuneet kätkemään niiden pilkettä. Aaron käveli jo tuolloin varrettomat lenkkarit kovaäänisesti lattiaa läpsyen, aivan kuin hän ei olisi koskaan oppinut häpeämään. Hän ei pyydellyt olemassaoloaan anteeksi ja tuolloin toivoin, että olisin voinut oppia sen häneltä.
Sen päivän jälkeen Aaron otti vapauden tulla luokseni käytävillä, ensin kysymään miten kaikista ihmisistä minä olin joutunut puhutteluun. Hänestä se oli omituista, mutta muistan kummastelleeni itse sitä, miten en koskaan nähnyt muita hänen seurassaan, vaikka Aaron vaikutti sosiaalisesti kyvykkäältä hankkimaan ystäviä. Hän nauroi tuolloin paljon. Sellaista teinipoikien naurua, joka oli aavistuksen liian vahingoniloisen kuuloinen, ja sai minut varpailleen. Nyt hänen naurunsa tuli jostain syvempää. Muiden teinien nauru oli myös yksi niistä syistä miksi olin jättäytynyt liikuntatunneilta. Opittuani tuntemaan Aaronin, totuin siihen nauruun, ymmärsin että sen takana oli muutakin kuin halu asettaa minut naurunalaiseksi. Emme koskaan viettäneet välitunteja toistemme seurassa, eikä meillä ollut samoja tunteja liikuntatuntien lisäksi. Aaron oli kuitenkin lopulta se, joka sai minut vuoden ensimmäiselle liikuntatunnille, vakuuttaen etten menettäisi siinä mitään. En tiedä oliko Aaron oikeassa, vai johtuiko se vain siitä, että hän oli kanssani, etten tuntenut ylpeyteni kadonneen tunnin päätteeksi. Ja jostain syystä Aaron vaikutti ylpeältä minusta, taputti selkään ja katosi reppuineen päivineen kuin olisikin ollut vain mielikuvitukseni tuotetta. Myöhemmin opin, että hänellä oli mopo, jonka jätti opiskelijoille tarkoitetulle parkkipaikalle vähän matkaa koulun päärakennuksesta. Sitäkään hän ei itse minulle kertonut, vaan koulusta päästyämme ajoi kerran ohitseni niin läheltä, että tuntui kuin hän olisi hipaissut takkini hihaa. En olisi välttämättä ehtinyt tunnistaa häntä kypärän alta, ellei hän olisi kääntynyt aavistuksen ja heiluttanut kättä.
Halusin muuta ajateltavaa ja avasin television, jonka volyymin säädin niin alhaiselle, että se oli enää pelkkää humua taustalla. Melkein kuten lapsuudessa, kun nukahti television ääreen perheen jutellessa taustalla. Lämmin levollinen tunne, jolloin todella tuntui siltä miltä kodissa kuului tuntua. Elias oli yläkerrassa tekemässä ties mitä. Hän istui lähes koko ajan omassa huoneessaan ääneti kuin ei olisi olemassakaan, eikä tämä varsinaisesti haitannut itseäni.
Tapitin intensiivisesti ruutua, kun tiedostin Aaronin häilyvän hahmon ovensuussa.
"Mitä katsot?" hän kysyi hiljaa.
Silmäni räpsähtivät mieheen.
"Hyvä kysymys."
Aaron liikkui lähemmäs sohvaa, kuin yrittäisi ottaa selkoa ohjelmasta itsekin. Hiukset olivat edelleen saunomisen jäljiltä kosteilla laineilla. Hän katsoi minuun aavistuksen avuttoman näköisenä.
"Kaikki okei?"
Vieroksuin huolta miehen äänessä ja laskelmoivaa katsetta. Halusin vain hetken rauhaa hänestä. Tai oikeastaan siitä tunteesta minkä hän aiheutti minussa.
"Haluatko puhua jostakin?"
"Enpä oikeastaan", sanoin. Aaron vaikutti olevan sanaton äkilliseen torjuntaan.
"En tiedä mitä puhuttavaa tässä on", korjasin. Aaron hymähti, mutten ehtinyt päättää oliko se huvittunut äännähdys vai ei, kun Aaron tuli jälleen lähemmäs, asetti toisen kämmenen harteilleni ja puristi, kuten hänellä oli nuorempana tapana. Se tuntui rohkaisulta, mutten tiennyt mitä varten. Hän seisoi edessäni, ylläni, oli vaikea nähdä hänen katsettaan siitä kulmasta, ja vielä vaikeampaa edes yrittää katsoa häneen.
"Mitä?" kysyin, ettei hiljaisuus venyisi liian pitkäksi. Ennen kuin poskeni kuumenisivat liiaksi. Ääneni oli vain kuiskaus.
"Et vastannut mitään aiemmin." Aaron kallisti päätään ja irrotti kätensä harteiltani.
"Kun sanoin että olisi ollut kiva puhua tai...Tai selvittää nää asiat jo aiemmin."
Vilkaisin kohtaan, jossa toisen käsi oli levännyt, sitten taas Aaroniin.
"Ai."
"Ai?" Aaron matki viattomasti.
"Mitä pitäisi sanoa?" kysyin.
Liikautin jalkojani, jotka olivat lukkiutuneet paikalleen. Vain vähän, niin etten vahingossakaan osunut Aaronin omiin.
"Sä vaikutit niin erilaiselta kun tulit tänne että aattelin sun muuttuneen ihan eri ihmiseksi. Mut nyt vaikutat taas samalta vanhalta Mikolta... En meinaa vaan pysyä perässä."
Hän ei tarkoittanut sitä pahalla, mutta se tuntui silti siltä kuin olisin jäänyt kiinni jostakin luvattomasta.
"Eikö se oo itsestään selvää?" kysyin, hänen katsettaan vältellen.
Aaron siirsi kädet lanteilleen. "Teenkö sun olon epämukavaksi tai jotakin?"
"Ei se sitä ole", väitin, vaikkei se ollut täysin totta. Aaron katsoi takaisin, hartioiden lihakset jännittyneenä.
"Sä vaan tunnet mut eri ihmisenä mitä olen kotona."
"Sitä meinasinkin etten ymmärrä kumpi sä olet. Siis oikeasti."
Istuin jäykästi aloillani ja tuntui kuin varpaatkin alkaisivat kohta kramppaamaan. Aaron huokaisi syvään, turhautuneena siitä ettei saanut minusta irti mitään mitä halusi.
"No mitä se Helsingin Miko sitten tekisi nyt sen sijaan että istuisi siinä hiljaa mököttämässä?" hän kysyi. Meinasin väittää etten mököttänyt, mutta siltä se varmasti ulospäin näytti.
"En tiedä."
"Mieti."
Oli epäreilua miten suoraviivaista kaikki tuntui Aaronille olevan.
"Mitä sä haluat että sanon?" kysyin. "Mä en aio valehdella että olisin kaivannut sua Helsingissä. En kaivannut."
Puristin huulet yhteen, kun Aaronin ilme vakavoitui.
"No jos se on totuus niin sitten vaikka sen."
"Mutta en mä vihaa sua, jos sä sitä mietit", kiirehdin selventämään. Aaron katsoi sohvalla mytyssä olevia petivaatteita.
"Hyvä koska siinä tapauksessa olisi aika outoa, että edelleen nukut täällä."
Hän seisoi niin lähellä, että lähes peitti television kauempana seinustalla, ja siitä kajastava valo ympäröi hänen siluettinsa valoreunuksella. Siirsin katseeni käsiini, jotta sain tilaa ajatella.
"En osaa olla sun kanssas sellanen mitä oon muualla, enkä tiedä johtuuko se siitä että sä tunsit mut silloin kun olin noh- säälittävä... Vai jostain ihan muusta."
"Et sä ollut sellainen", Aaron korjasi pehmeästi. Halusin miehen sulkevan suunsa ennen kuin hän sanoisi liikaa, jotakin jota en voisi sivuuttaa vain kaverillisena tokaisuna. "Tai ainakaan mä en nähnyt sitä niin", hän lisäsi. En väittänyt vastaan. Nyökkäsin ja toivoin Aaroninkin antavan olla. Hiljaisuus ei kuitenkaan riittänyt hänelle vastaukseksi, olimme kuunnelleet sitä toisiltamme liian monta vuotta.
"Aiotko paeta tätä keskustelua niin kauan että lähdet taas vetämään täältä?" hän kysyi. Hieroin otsaani. Jos jostain niin tästä saisi päänsäryn.
"Mä tulin tänne Ninaa varten", täsmensin.
"Tiedetään."
"Joten lopeta toi jankkaaminen. Se taannoinen... Se oli mitä oli ja piste", yritin kuulostaa varmalta.
"Ja piste, muttet tunnu voivan edes katsoa mua silmiin kun puhun sulle?"
Kirosin ettei Aaron voinut vain hyväksyä ja unohtaa, mutta hän oli oikeassa.
"Okei - ehkä sä olet oikeassa että muakin häiritsee...se", myönsin vaivalloisesti. Aaron katsoi nyt vakavana. "Mutta mä en tullut selvittämään tänne meidän välejä ja kuten sanoit oon kohta jo poissa täältä."
Aaronin silmät kaventuivat, kuin hän olisi yrittänyt selventää jotakin itselleen ajatuksissaan.
"Mutta sähän tiesit että mä olisin täällä?" hän kysyi.
"Mä en ajatellut asiaa ennen kuin näin sut siellä baarin edessä", tunnustin. Tunsin loukkaavani Aaronia, vaikkei ollut syytä tuntea niin. Aaron näytti miettivän jotain.
"No, jos leikitään että-"
"Aaron", keskeytin.
"Ei kun oikeasti, jos sä olisit nyt sellainen, joka sä itsesi mukaan olet kotopuolessa...mitä sä sitten sanoisit?"
Arvoin mitä tehdä. Aaron odotti, minä yritin hengittää syvään, mutten saanut ainuttakaan fiksua lausetta muodostettua niistä ajatusten sirpaleista, joita olin pyöritellyt päässäni. Noustessani ylös sohvalta rukoilin, että tämä tulisi olemaan paras virheeni moniin vuosiin.
Sanat korvautuivat huulten kosketukseen ja luhistuivat pois mielestä täysin. Huuleni kävivät kevyemmin alempana kaulalla, en halunnut jättää mitään merkkiä, joka muistuttaisi asiasta myöhemmin. Tunsin Aaronin karhean sängen ja lähes ripustauduin miehen kaulaan. Aaron oli kuiskaamassa jotain korvaani, mutta jätti sen sanomatta, painoi vain huulensa sen sijaan herkkään ihoon korvanjuuressani. En yllättynyt, että Aaron ei kyseenalaistanut lainkaan. Hänen kosketuksensa oli aalto, joka pyyhkäisi kaiken mielestäni tyhjäksi ja jäljelle jäi vain hatarat muodottomat kuohut. Paitsi, että tämä aalto tapahtui ennemminkin porealtaassa ja kihelmöi iholla. En muistanut miltä Aaronin keho oli tuntunut aikoinaan omaani vasten, mutta tuskin tältä. Silloin se oli useimmiten vain halaus tai viaton pusu poskelle, joskus suupielen viereen. Ehdin nähdä ehkä aavistuksen epävarman hymynkareen, ehkä kuvittelin sen, mutta aikaisempi jännityksestä johtuva vapinani oli muuttunut lämpimäksi värähtelyksi, kun Aaron liu'utti kätensä sivuillani. Henkäisin. Se oli vieras tunne - olla haluttu - pitkästä aikaa. Tunsin sen siitä miten hän suuteli uudestaan ja uudestaan, tiedostaen ehkä sen, että huomenna kaikki olisi taas entisellään. Ja toki myös siitä, että Aaron oli puolikovana. Käteni olivat miehen ympärillä ja toivoin että jo se, miten varmasti yritin pitää häntä lähellä kertoisi enemmän kuin sanat voisivat. Hän ei näyttänyt epäröivän lainkaan, kädet laskeutuen alemmas ja tunnustellen muotoja kylpytakkini alla. Se varmuus herätti minussa omanlaista huolta.
"Aaron."
Aaron katsoi väliimme, sulki silmänsä ja painoi otsansa omaani vasten.
"Sori", kuiskasin. Käteni löystyivät hänen ympäriltään ja Aaron kohensi ryhtiään. "Sori", toistin, vähän lujempaa, kun en muutakaan osannut sanoa. Uutisten otsikkorivi rullasi näytön poikki miehen selän takana.
"Ehkei tää ole hyvä idea", Aaron melkein nauraa puhalsi sanat suustaan. Tämän sormenpäät kutittelivat edelleen kankaan läpi. Yritin olla keskittymättä siihen, mutta samalla tavalla omani tunnustelivat hänen froteisen kylpytakkinsa vyötä. Toistin itselleni että oli muillakin lomasäätöjä. Ei ehkä miehen kanssa, jonka kanssa jakoi aikoinaan ensisuudelmansa ja jota oli kuulunut alunperin vältellä, mutta kuitenkin. En päästänyt irti, rystyset edelleen vaaleina pidin kylpytakin vyöstä kiinni. Hymähdin mielessäni, kun tajusin, että jos Aaron liikahtaisi ensin, se avautuisi joka tapauksessa vain löyhästi solmitun solmun vuoksi.
"Joo", tiesin kuulostavani poissaolevalta. "Tää on mun syytä."
Aaronin ääni oli silti rauhallinen, kun hän huomautti, ettei vika ollut kummassakaan meissä. Oli vaikea myöntää, että kun Aaron oli riittävän lähellä - ei kuudensadan kilometrin päässä - ei baarin toisella puolella tai suljetun oven takana - se tuntui hyvältä. Olla vain siinä. Kiusalliselta ilman muuta, liian paljaalta ja siltä kuin tässä oli jotain perustavanlaatuisen väärää, mutta kuitenkin siltä ettei se haitannut Aaronia. En huomannut kuinka paljon nojasin hänen suuntaansa, ennen kuin Aaron astui taaksepäin.
"En ajatellut ihan näin pitkälle", Aaron huomautti omasta puolestaan.
"Joskus mietin ajatteletko muutenkaan."
"Tätä joskus liikaakin."
Huulet tuntuivat kuivilta. Tajusin, että oli myöhäistä ottaa mitään takaisin. Vaistomaisesti tahdoin paeta, kerätä tunteeni, itseni, salaisuuteni takaisin omikseni, ja pakata kamppeet ja juosta.
"Tuu", Aaron pyysi, sormet lomittain omiini ujuttauduen, nykäisten minut liikkeelle. Portaissa tajusin minne hän pyysi minua. Ajatukseni pysähtyivät tyystin ja vetivät hätäjarrun päälle.
"E- Aaron", sihahdin. "En mä voi."
Yläkerran tasanteella nyökkäsin Eliaksen kiinni olevaan oveen.
Aaron kääntyi minuun, tyynesti. "Ei Elias liiku sieltä mihinkään."
Aaronin makuuhuone oli pimeänä, eikä hän sytyttänyt kuin nurkassa olevan kapean jalkalampun. Seisoin keskellä pientä huonetta, paljaat varpaat upoten matalanukkaiseen mattoon. Jäin paikoilleen edelleen, kun mies käveli ohitseni vessaan ja vielä silloinkin, kun hän palasi sieltä, ja katsoi kummastuneesti. "Vieläkö sä siinä seisoskelet?" En ollut osannut tehdä muutakaan. Aaron heitti kylpytakkinsa nurkassa nököttävälle tuolille, jonka alla hänellä oli mustat boxerit.
Hän nousi sänkyyn kuin tässä ei olisi mitään kummallista. Ei hänelle varmaan ollutkaan. Halusin sanoa, etten ollut valmis mihinkään enempään, etten kyennyt erottamaan tunteitani toisistaan. Että halusin häntä mutten näin, tai ehkä huomenna heräisin ja tajuaisin, etten oikeastaan halunnut hänestä mitään. Jo Aaronin koskettaminen, saati suuteleminen oli liikaa. Se ei ehkä hänestä tuntunut siltä kuin mieleen kyhätty kirjasto omista lupauksista, kielloista ja sanomattomista säännöistä olisi romahtanut, mutta minulle se oli juuri sitä.
Aaron nosti kutsuvasti peiton helmaa vieressään. Hätkähdin ajatuksistani. Seisoin entistä typerämmän näköisenä samassa paikassa ja raahustin sängyn viereen. Ryttäsin oman kylpytakkini nopeasti ja epäsiististi jalkopäätyyn, ja keräsin itseni ennen kuin avasin suuni.
"Vaikka sä olisit valmis johonkin enempään niin en usko, että mä voin..."
Aaron kohotti kulmiaan, kuin olisi yllättynyt että olin edes ajatellut asiaa.
"En mäkään", hän myötäili. Epäilin vahvasti, mutta nyökkäsin helpottuneesti. "Olisi vaan tuntunut liian kylmältä jättää sut sinne olkkariin."
"Mutta tää on okei?" varmistin. Aaron puristi nopeasti, mutta pehmeästi kättäni peiton alla.
"Tietty."
Lakanat olivat sopivan karheat. Tuijotin pitkään yöhön ikkunan edessä olevia tummansinisiä pimennysverhoja, ja mietin oliko tämä kaikki virhe vai vaan jotakin väistämätöntä, jonka kuuluikin tapahtua. Ehkä tunsimme samoin. Painavan tyhjyyden, joka täytti keuhkot ja nousi kurkkuun. Se olisi miltei naurettavaa, ellei kyseessä olisi Aaron. Peiton alla oli kuuma, mutta vedin sitä silti korkeammalle kohti leukaa.
"Tästä ei varmaan pidä puhua huomenna?" Aaron kysyi, ääni vaimeana ja paksuna. Erotin vain huulten liikkeen hämärässä. Tiesin, että huomenna kaikki olisi kuten ennen, ehkä siksi oli vaikea nukahtaa. Nukahdin lopulta kyljelleni toinen käsi tyynyn alla, laskien Aaronin silmien räpäytyksiä, kun hän tuijotti kattoa.
------------------------------
A/N: Aika kuluu niin nopeasti! Unohdan päivittää lukuja tänne, vaikka ne valmiina onkin, kun ajattelee, ettei edellisestä päivityksestä nyt niin kauaa aikaa voi olla. Tosin täytyy myöntää, että viimeinen luku on tavallaan kysymysmerkkinä, koska en ole varma haluanko sen olevan viimeinen luku vai ei... Mutta tässäpä nyt taas on! :]