Kerro kun lähdet

Nina

Elämä saarella tasaantui Mikon lähdettyä. Pistin hänelle viestin, että toivoin meidän näkevän taas pian, kun hän töiltään kerkeisi. En tiennyt halusiko hän nähdä enää, mutta luotin siihen, että tavalla tai toisella näkisimme. Isäkin saapui Yhdysvalloista, ei tosin jouluksi kuten oli luvannut. Hän oli tismalleen samannäköinen kuin aiemmin. Harmahtavat lyhyet hiukset ja suupielten syvät juovat, jotka tekivät hänestä aina aavistuksen happaman näköisen. Hän halusi nähdä oliko talossa mitään mukaan otettavaa, ennen kuin se laitettaisiin myyntiin. Huonekalut hän käski viedä kaatopaikalle, mikäli en niitä halunnut. Muutamat lasiastiat hän pakkasi sanomalehtiin ja niiden loppuessa käsipyyhkeiden väliin ja kantoi eteiseen.

"Mites keinutuoli, etkö ota sitä?" kysyin.

Isä oli hetken hiljaa ja katsoi olohuoneeseen sekä keinutuoliin. Keinutuolin selkämykselle nostettu kudottu matto oli valahtanut alas, kuin joku olisi juuri noussut siitä.

"En rupea lennättämään polttopuuta maailman toiselle puolelle."

Se oli viimeinen niitti.

"Miksi sun täytyy olla niin tunteeton?" kysyin. "Ihan kuin minä ja äiti ei merkittäisi yhtään mitään!"

"Ymmärrät kyllä joskus."

"Isä!" huusin. "Et ole ehkä huomannut lennellessäsi maailmalla meitä pakoon, mutta olen jo aikuinen."

Isän kasvoille nousi punerrus. Itsepäisesti hän kuitenkin risti kädet eteensä.

"No lakkaa sitten kitisemästä kuin lapsi."

"Etkö sä ymmärrä että äiti on kuollut!" parkaisin. Kitalakea raasti liian äreät sanat. "Mä olen hoitanut täällä yksin kaiken ja oon loppu. Ja sä saapastelet tänne kuin mikään ei olisi muuttunut."

"Ja siksi tulin pyytämään, että lähtisit mukaan Yhdysvaltoihin", hän sanoi, kuin pakeneminen olisi itsestäänselvä ratkaisu meille molemmille. En saanut sanaa suustani.

"Talo myydään, eikä täällä ole kuin kesämökkejä vuokralle. Joudut muuttamaan joka tapauksessa", isä sanoi ja pehmensi sitten ääntään sovittelevaksi: "Se olisi hyvä mahdollisuus sinulle."

"Mikä mahdollisuus se muka on jos ei ole edes valinnanvaraa?"

"No onko sinulla täällä jotain parempaa sitten minkä takia jäädä?" hän kysyi. "Sanoit itsekin että olet yksin", isä muistutti, pää kallellaan maanitellen kuin muistisairasta potilasta.

"Äiti on täällä."

Äiti olisi pitänyt haudata muualle. Jonnekin missä sukulaiset voisivat vierailla, eikä saarelle joka todennäköisesti hukkuisi veden alle ilmastonmuutoksen myötä.

"Lea on kuollut."

"Ja äiti voisi olla vielä elossa jos sä et olisi niin itsekeskeinen", tiuskaisin.

"Ja kuulit varmasti saman kuin minä: se mitä äitisi teki oli vahinko."

"Äiti ei ikinä ottaisi yliannostusta vahingossa!" väitin. Kumpi oli edes kamalampaa, vahingossa vai tahallaan otettu yliannostus? Äiti oli ollut joka tapauksessa jo huonommassa kunnossa, joten ehkä hän halusi vain nopeuttaa prosessia.

Isä vähätteli koko asiaa, huolimatta nykiviä suupieliäni, kun yritin olla itkemättä.

"Ja minä en ollut se joka niitä lääkkeitä hänen kouraansa laski, joten lakkaa käyttäytymästä kuin olisin."

"Niin, ethän sä tehnyt koskaan yhtään mitään."

"Olisitko itsekään ollut täällä jos et olisi jättänyt koulua kesken?"

Kyyneleet purkautuivat kuumina silmänurkista ja noruivat suupieliin. Isä katsoi minua kovin silmin.

"Mieti sitä ehdotustani, ei tarvitse päättää heti. Talon myynnissä nyt menee kuitenkin hyvä aika, onneksi äitisi remontoi keittiön niin sentään se on uusittu."

Maistoin suolan suussa. Isä tökki ovenkarmia kuin tunnustellakseen kuinka jykevää tekoa se oli. Hänkin oli asunut siinä talossa aikoinaan, mutta kohteli kuin se olisi jotain liian alhaista hänelle.

"Lähden huomenna takaisin, mutta soitellaan kun talon myynti etenee."

Pyyhin kämmensyrjällä kasvojani.

"Isä."

"Kerro?"

"Mitä teille tapahtui?" kysyin.

"Eikö äitisi kertonut?"

Äiti oli puhunut vain siitä miten työt ja raha veivät isää kuin pässiä narussa. Ei koskaan julmasti, mutta kuitenkin niin, että tiesin heidän rakkauden muuttuneen työksi ja velvollisuudeksi. Pudistelin kuitenkin päätäni, halusin kuulla isäni version.

"Halusin meidät kaikki Yhdysvaltoihin, pois täältä. Sanoin että hoidan kaiken jos vain tulette koneeseen. Lea ei halunnut."

"Sekö muka oikeuttaa vihaamaan hautaan asti?" kysyin, katkerasti.

Isä oli hetken hiljaa, nuolaisi halkeilevia kuivia huuliaan. "Äitillesi oli tärkeämpää elää lähellä naista, jota oikeasti rakasti." Hän karaisi kurkkuaan. "Se ei koskaan oikein selvinnyt siitä Terhin katoamisesta."

Olin sanaton, isä kiirehti täyttämään välillemme uurtuvaa hiljaisuutta.

"Halusin ihan todella meidät kaikki pois täältä, mutta Lea halusi jäädä. Se mielummin mätäni täällä, vaikka yritin sanoa ettei tämä saari tee enää kenellekään hyvää."

Nostin käteni ilmaan keskeyttäen isäni. "Mutta eikö Terhillä ollut suhde Samuelin kanssa, siis Samuel Hurmeen kanssa?"

"Siitä en tiedä mitään, enkä pyydä mitään muuta kuin että uskot etten koskaan aikonut lähteä yksin täältä. Niin vain tapahtui ja lopulta luovutin sen suhteen että koskaan asuisimme saman katon alla."

Olin vihainen kummallekin. Mitä enemmän tuijotin äidin jättämää vihkoa, sitä irvokkaammalta terävät kirjaimet tuntuivat.

En ollut silti lähtemässä isän mukaan, olin jo päättänyt sen. Tulimme paremmin toimeen valtamerien ollessa välissämme vaimentamassa katkeruuttani. Siinä isä oli kuitenkin oikeassa, että jouduin muuttamaan joka tapauksessa, mikä tarkoitti pois lähtöä saarelta. Täällä ei ollut tulevaisuutta minulle.

Lopulta hyvästelin työkaverit, joista osa yllättyi lähdöstäni, koska olivat varmoja että tulisin olemaan siellä ikuisuuden. Mitä suunnitelmia minulla muka olisi voinut olla elämälleni? Monet vilkuilivat huolestuneina toisiaan, kuin keskustellen ääneti siitä pitäisikö minusta olla huolissaan. Pakkasin tavarat ja lähdin Helsinkiin. Miko lupasi olla vastassa.