Kerro kun lähdet

Miko

Aaron muuttui Eliaksen käytyä. Hän oli hiljaisempi ja väistyvämpi eleissään. Aaron oli viimeistellyt työnsä talon kuistilla, mutta vaikutti kuin olisi tehnyt sitä vain harhauttaakseen ajatuksiaan. Ilmapiirin muutos veti molempien katseet huoneen nurkkiin.

"Kai sä tiedät, ettei sun tarvitse käyttää lomaa mun vahtimiseen?" kysyin, kun Aaron oli jo toista päivää istumassa kanssani sisällä. Joko hän koki sen velvollisuudekseen, tai sitten ei luottanut minuun riittävästi jättääkseen yksin taloonsa. Aaron nosti laiskasti katseensa:

"Ja tekisin mitä?"

"Kai sulla on jotain...", etsin oikeaa sanaa samalla, kun Aaron päätti olla auttamatta ja tuijotti vain eteensä. "Tuttuja?" päätin sanani kysymykseen. Se sai miehen suupielet nytkähtämään.

"Eipä juuri."

Lopulta Aaron kuitenkin uskoi sanani, vilkaisi kännykkäänsä ja kehotti ottamaan jääkaapista mitä tahansa jos tulisi nälkä, sillä hän ei tiennyt monelta palaisi. Mietin palaisiko tänään lainkaan. Seuraavassa hetkessä hän oli ulkona. Huokaisin helpotuksesta, tuntui hyvältä olla hetki aivan yksin. Laskin pääni sohvan selkänojaan ja tuijotin kattolamppua, jonka kuvun sisällä oli ainakin pari kuollutta kärpästä.

Kaisu oli selkeästi päättänyt, että oli minun vuoroni pyytää anteeksi, enkä kuullut hänestä mitään. Kerran avasin viestikentän kirjoittaakseni hänelle, mutta alennuin pohtimaan keskusteluamme uudestaan, ja saamaan itseni jälleen ärtyneeksi. Seurasin lähtevän lautan aikatauluja, mutten saanut itseäni ostamaan lippua - en vielä. Olisi väärin lähteä vihaisena, mutta tarvitsin hetken, että sain itseni taivuteltua sopimaan Kaisun kanssa. Olimme olleet kumpikin lapsina niin kunnollisia, ettemme koskaan oppineet pyytämään anteeksi, ei tullut tilaisuuksia opetella. Nyt sana painoi kielen päällä liian paljon. Hän oli silti rakkain ihminen minulle, vaikkei tiennyt sitä itsekään. En ollut koskaan sanonut niin. Tietysti toivoin, että hän ymmärtäisi sen siitä huolimatta.

Emme juuri edes tapelleet Kaisun kanssa lapsina. Saimme molemmat oman osamme huomiosta, materiasta, mitä nyt lapsi voikin haluta ja tarvita. Meillä kumpaisellakin oli omat huoneemme ja muhkeat untuvatyynyt, jotka pehmittivät pahimmat painajaisetkin siedettäviksi. Minulta ei puuttunut mitään ja isäni tapasi sanoa, että "se mitä meillä ei ole, emme myöskään tarvitse.". En edelleenkään keksi mitä muuta olisin voinut pyytää heiltä. He olisivat maksaneet ajokortin jos sellaisen olisin halunnut, hätätapauksessa tukeneet taloudellisesti omilleen muutettuani, vain pari laukkua mukanani kun matkustin yöjunassa etelään, vakuuttaen että pärjäisin. Ja pärjäsinhän minä. Toisinaan niin hyvin, että kului viikkoja ennen kuin he kuulivat minusta. He olivat ylpeitä, mutta huolissaan, kun samaan aikaan kokeilin Helsingin yössä kaiken mitä kotisaarella ei ollut mahdollista toteuttaa. Kävin baarikierroksilla, opiskelijabileissä, päiväristeilyllä, tapailin ihmisiä deittisovellusten kautta ja tutustuin ihmisiin, joita en koskaan tulisi näkemään uudestaan. Uusia ihmisiä tupsahti elämääni niin paljon, että vaikka Ninan kanssa molemmat opiskelimme kauppatieteitä samassa yliopistossa, jäi ystävyytemme käytävillä tervehdyksiin ja tanssiliikkeiden lomassa toisillemme humalassa hymyilyyn ensimmäisen vuoden jälkeen.

Ovikellon soitto keskeytti ajatukseni. En tiennyt oven olevan lukossa, oliko Aaron unohtanut avaimen? Kuului mölinää, jonka lähteen tunnistin hiipiessäni eteiseen. Se kuulosti erittäin paljon aikaisemmin vierailleelta veljeltä - tosin tällä kertaa päihtyneenä.

"Aaron tule avaamaan tää ovi!"

En tiennyt oliko fiksua antaa itseäni ilmi, sillä mieleni ei tehnyt jutella Eliaksen kanssa kahdestaan alun alkaenkaan, saati toisen sammaltaessa epämääräisen oloisena.

"Nyt heti!" Elias karjaisi, odotti hetken ja ärähti taas: "Kuulitko?"

Sitten Elias veti ovesta ja rynkytti kahvaa käsillään. Arvoin kumpi olisi parempi: ilmoittaa ettei Aaron ole paikalla, vai yrittää kadota takapihan ikkunasta, mikäli Elias keksisikin keinon päästä sisälle. En uskonut hänen pitävän ajatuksesta, että hengasin hänen lapsuudenkodissaan yksinäni. Kuului syvä lävähdys, Elias taisi lyödä oveen avokämmenellään. En voisi istua loppuiltaa ja yötä sohvalla ja kuunnella miehen huutoa, mutta epäilin ettei keskustelustammekaan tulisi hedelmällistä. Päätin ilmoittaa asiasta Aaronille. Ainakaan siten minua ei voitaisi syyttää jos Elias päättäisi tulla väkivalloin sisään. Oli hiljainen minuutti, ja sitten Elias löysi keuhkoistaan lisää energiaa.

"Et kai tosissasi jätä veljeäsi ulos koko yöksi?"

Yritin sivuuttaa huudot puhuessani Aaronille.

Elias kirosi hiljaa itsekseen, kunnes miehen puhelin soi. Kuulin Eliaksen sylkäisevän räkäklimpin terassille, ennen kuin vastasi. Ääni oli edelleen karhea.

"Mikset helvetti avaa tätä ovea?"

Sitten Elias hiljeni, kuuntelemaan kai.

"Ai että maksaisin hotellista kun on talokin täällä? Äläkä edes väitä etteikö talo kuuluisi meille molemmille."

Sitten Elias uhkasi rikkoa ikkunan jos Aaron ei tulisi avaamaan.

"Odotan tasan vartin..." mies puuskahti. "Okei, kaksikymmentä minuuttia!"

Menin takaisin olohuoneeseen ja mietin mitä Aaron halusi minun tekevän. Esittävän etten olisi lahonnut hänen sohvallaan koko tämän ajan? Elias oli arvaamaton kuten isänsäkin. Odotin että Aaron olisi ilmoittanut minulle mitä tehdä, sillä Eliashan tajuaisi heti sisälle tullessaan, etten ollut avannut hänelle ovea, mutta Aaronista ei kuulunut mitään, ennen kuin avain rätisi kolkosti lukkopesässä. Istuin sohvan reunalla, tuijotin ovensuuhun, mutta Elias ei koskaan tullut olohuoneeseen. Aaron ohjasi hänet suoraa portaisiin ja käski tulla alas vasta, kun oli nukkunut itsensä selväksi. Käsky ei ollut vihainen, mutta pingottunut. Odotin, että Aaron olisi tullut sanomaan jotain veljestään, mutta sen sijaan hän kävi keittiössä ja oikoi sieltä suoraa eteiseen ja portaisiin.

Jos pelkästään Aaronin kanssa tilan jakaminen herätti minussa alunperin vastustusta, en suhtautunut ainakaan positiivisemmin Eliaksen saapumiseen. Heti ensimmäiseksi herättyään aamupäivästä, mies valitti kovaan ääneen päänsärkyään, ja siirtyi sitten juomaan aamupalaksi olutta nojatuoliin, samalla tuijottaen minua pitkälläni sohvalla. Hikoilin peiton alle kääriytyneenä, mutten halunnut nousta ylöskään. Sen hän oli unohtanut kokonaan, ettei hänelle oltu tultu avaamaan ovea, eikä kyseenalaistanut mitä tein siellä vieläkin. Elias ei myöskään tiedostanut kiusallista hiljaisuutta, joka oli muodostunut taloon. Hän vaihteli jatkuvasti televion kanavaa, kuin valikoima muuttuisi silmänräpäyksessä kun hän vain päättäisi niin. Aaron kyseli veljeltään tämän suunnitelmistaan, epäilevän kuuloisena. Elias vaikutti olevan itsekin joko välinpitämätön tai tietämätön omista suunnitelmistaan. He eivät vaikuttaneet millään tapaa läheisiltä, tai että kumpikaan halusi kuulla toisen kuulumisia sen enempää mitä oli pakko.

En viitsinyt, tai ehkä uskaltanut sanoa juuri mitään Eliaksen ollessa samassa tilassa. Hän näytti arvioivan minua, etsivän jotakin epämiellyttävää, jonka voisi sitten kailottaa kaikkien tietoon, kun olisi viimein löytänyt sen. Hän oli nuorempanakin minulle vain etäinen hahmo Aaronin elämässä, kuten oikeastaan kaikki Aaronin perheenjäsenet. Saattoi olla, että Aaron oli pitänyt minut tarkoituksella erossa perheestään, eikä asia oikeastaan haitannut minua lainkaan.

Aaron jätti meidät kahden, jolloin Elias yskäisi ja aavistin hänen aikovan sanoa jotakin. Liikahdin epämukavasti paikallani, jonka yritin peittää Eliakselta huomaamattomaksi.

"Noh...Miko." Jollain tapaa hän onnistui lausumaan nimeni kuin se itsessään olisi kirosana. Vähättelevästi kuin lapselle. "Mitäs te olette tähän mennessä selvittäneet siitä Terhin katoamisesta?"

Todennäköisesti hämmentynyt ilmeeni kertoi miehelle enemmän kuin vähät sanani.

"En ole siinä mukana enää."

Elias kohotti kulmiaan. Huomasin asettelevani taas hermostuneisuuttani kädessä olevaa kelloani. Vedin käteni paikoilleen sohvan käsinojalle. Toivoin, että Aaron palaisi nopeasti saadakseni Eliaksen huomion pois itsestäni.

"Mitä te edes ajattelitte tehdä asian eteen?"

"Oikeastaan tulin vain viettämään lomaa tänne", töksäytin.

Vastahakoinen ääneni sai Eliaksen myhäilemään. "Sepä sattui."

Myhäili, vaikka kuuli varmasti äänestäni, etten halunnut puhua asiasta, tai oikeastaan puhua hänelle lainkaan. Hänen aikoinaan jälkeen jättämä mielikuva minulle oli isänsä juoksupoika, jolla ei ollut ainuttakaan itse punottua ajatusta päässään. Hän oli ollut Aaronin puheiden perusteella kuin portinvartija minun ja Aaronin välissä, ja luisui edelleen samaan rooliin istuessaan yhdellä niistä muhkeista nojatuoleista, johon selkä upposi niin, että oli vaikea nousta ylös, kun kerran niihin asettui. Silti sieltä vaahtomuovin uumenista hän onnistui saada oloni epämukavaksi, ja vilkuilemaan ovensuuta odottavasti.