Valittu

2. Valintaseremonia

Keskusaukio oli valtava ja pyöreä avoin tila, joka sijaitsi aivan keskellä kaupunkiamme. Kaikki tärkeimmät rakennukset, joista tärkeimpiä olivat valtion talo ja kellotorni, oli sijoitettu sen ympärille. Nyt Valintapäivän tähden oli maasta nostettu esiin sama monikerroksinen katsomo, jonka muistin aiemmilta vuosilta. Se ympäröi koko aukiota, jättäen vain keskustan vapaaksi seremoniamenoja varten. Aukiolle mahtui 10 000 ihmistä yhtä aikaa, mikä kattoi kaupunkimme koko väkiluvun.

Katujen ja kujien, jotka johtivat keskusaukiolle, päihin oli sijoitettu portaita ylös katsomoon. Minä ja äiti löysimme portaat kujan päästä. Kiipesin äidin edellä katsomon ylimmälle riville.

Ihmisiä oli kaikkialla ympärilläni. Jotkut puhuivat hiljaa keskenään, toiset näyttivät liian pahoinvoivilta suun avaamiseen. Suurimman osan kasvoilla oli asianmukaisen synkkä ilme, mutta näin jokusen ihmisen, joka ei näyttänyt ollenkaan kärsivältä. Siihen ryhmään todennäköisesti kuuluivat myös ne kaksi miestä, jotka olivat pilkanneet minua matkalla aukiolle. Ajatus sai minut tuntemaan vihaa.

"Sinun pitää mennä eturiviin, Freya", äiti sanoi. Hänen äänensä oli niin hiljainen, että tuskin kuulin sitä katsomon melun yli.

Käännyin katsomaan äitiäni. En voinut uskoa, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun ikinä näkisin häntä. Sain vain vaivoin hillittyä kyyneleeni.

"Olet minulle rakas, äiti", sanoin hiljaa.

Äiti hymyili minulle surullisesti. "Niin sinäkin minulle, Freya."

Olisin tahtonut halata äitiä tai ihan miten vain pidentää sitä hetkeä, mutta en ehtinyt. Juuri silloin nimittäin keskellä aukiota kököttävälle puhujakorokkeelle nousi keski-ikäinen mies. Hän oli meidän kaupunkimme johtaja, Kuplan ylimmistä ylin pomo, pormestari Lockwood.

"Mene", luin sanan äitini huulilta. Käännyin ympäri ja lähdin juosten laskeutumaan portaita muiden 15-vuotiaiden, jotka kaikki istuivat aivan etummaisessa rivissä, luokse.

Juoksin niin lujaa, että olin useaan otteeseen lentää naama edellä portaat alas. Moneen kertaa astuin myös jonkun jaloille tai tönäisin jotakuta, mutta kukaan ei tuntunut välittävän. Varmaankin he säälivät minua, koska tiesivät minut 15-vuotiaaksi.

Pääsin eturiviin juuri kun pormestari Lockwood oli valmis aloittamaan puheensa. Istuuduin hengästyneenä ja pahoinvoivana kahden muun nuoren väliin, ensimmäiselle näkemälleni vapaalle paikalle.

"Tervetuloa Valintaseremonian!" pormestari sanoi mikrofoniinsa ja koko katsomo vaikeni samantien. "Tänäkin vuonna, kuten kaikkina muinakin vuosina, olemme kokoontuneet tänne keskusaukiolle viettämään 23. heinäkuuta, joka paremmin Valintapäivänä tunnetaan. Tänään, vuoden synkimpänä päivänä, selvitämme ketkä meidän kaupunkimme, rakkaan Kuplamme, 15-vuotiaista lapsista ansaitsevat paikkansa tämän kaupungin täysivaltaisina jäseninä ja ketkä puolestaan uhrataan merelle, jotta meri pysyisi taas vuoden ajan tyytyväisenä meidän kaupunkiimme."

Minua oksetti ja itketti yhtäaikaa. En kyennyt kuuntelemaan, mitä pormestari selitti säännöistä, mutta onneksi sillä ei sinänsä ollut merkitystä. Minä ja kaikki 9 999 muuta asukasta olisimme osanneet säännöt sanasta sanaan ulkoa, vaikka meidät olisi herätetty keskellä yötä lausumaan ne.

Kun pormestari oli saanut puheensa päätökseen, hän laskeutui korokkeelta alas ja korokkeelle nousi toinen mies. Tämä mies oli ikivanha, minkä näki hänen vitivalkoisista hiuksistaan ja parrastaan, sekä lukuisista rypyistään. Käsissään vanhus piteli valtavaa pergamenttikääröä, jonka tunnistin nimilistaksi. Listasta löytyi kaikkien kaupunkimme 15-vuotiaiden lasten nimet.

Samaan aikaan, kun pormestari luovutti paikkansa vanhukselle, katsomoon kätketystä ovesta saapui myös itse Valintakomitea. Komitea koostui yhdeksästä valkoisiin pukeutuneesta miehestä ja naisesta. Heistä kolme piteli käsissään kukin yhtä pienenpientä laitetta. Nuo kauhua herättävät laitteet olivat taito-, älykkyys- ja empatiamittarit, jotka kohta kertoisivat yli sadan nuoren kohtalon.