Valittu

1. Merenalainen kaupunki

Peilistä katsoi tyttö, jolla oli kullanvaaleat hiukset, haalean siniset silmät ja hyvin vaalea iho. Hän oli noin 15-vuotias, mutta näytti nuoremmalta pyöreiden kasvojensa ja pienen kokonsa tähden. Hän oli kai ihan sievä - tai ainakin niin hänelle oltiin sanottu - mutta hän itse ei nähnyt sitä, eikä välittänyt siitä. Tuo tyttö peilissä olin minä, Freya.

Tuon päivän, mistä nyt kirjoitan, muistan jokaista yksityiskohtaa myöten. Toisaalta, kukapa ei omaa Valintaseremoniansa päivää muistaisi. Valintaseremonian päivä oli päivä, jolloin kaikki voisi muuttua - tai pysyä ennallaan. En silloin tiennyt, kumpaa odottaa, mutta pelkäsin molempia vaihtoehtoja melkein yhtä paljon.

Olin juuri saanut hiukseni harjattua, kun äitini astui kylpyhuoneeseen. Hänellä oli käsivarrellaan koruton, valkoinen mekko. Mekko oli luullakseni sama, jota äiti oli käyttänyt omassa Valintaseremoniassaan vuosia sitten. Kaikkien tyttöjen täytyi käyttää seremoniassa samanlaista.

Otin mekon äidiltäni ja puin sen ylleni. Mekko oli liian pitkä minulle, joten se sai minut näyttämään entistäkin lyhyemmältä ja nuoremmalta. Mutta en valittanut, koska eihän sillä oikeastaan ollut merkitystä.

"Hyvin se menee", äiti kuiskasi. Hän kampasi hiukseni ylös tiukalle nutturalle, joka sekin oli jostain syystä tytöille pakollinen.

Olin aika varma, että äiti yritti rauhoitella sanoillaan enemmän itseään kuin minua. Siitä tuli minulle hassu olo, että minun kuuluisi rohkaista äitiä. Aivan kuin hänen elämästään ja kuolemastaan olisi kohta päätetty, eikä minun.

"Minä selviän", sanoin. Yritin hymyillä peilin kautta äidilleni. Se oli todella vaikeaa, kun otti huomioon sen, miten kohta saattaisi käydä.

Äiti niiskautti. Hän laski kamman pöydälle ja sitoi hiukseni nopeasti kiinni. Sitten hän halasi minua niin tiukasti, että kylkiluuni olivat rusentua.

Yleensä en pitänyt fyysisestä kosketuksesta alkuunkaan, mutta nyt se tuntui tulevan tarpeen. Esitin ehkä reipasta ja itsevarmaa äitini takia, vaikka en oikeasti niistä kumpaakaan ollut. Minua pelotti. Minun teki mieli itkeä. En tahtonut päästää irti äidistä.

"Meidän täytyy lähteä", äiti sanoi aivan liian lyhyen ajan kuluttua. Hän päästi minut irti halauksesta, mutta piteli vielä kiinni olkapäästäni. Hänen harmaissa silmissään oli tiukka katse, jollaista en ollut ennen niissä nähnyt. "Muista, että mitä ikinä tapahtuu", äiti sanoi äänellä, joka oli täynnä tuskaa, "minä rakastan sinua. Minä en ikinä jätä sinua yksin."

Tunsin kurkussani palan, jota en kyennyt nielaisemaan. Äidin sanat leijuivat painostavina ilmassa. Minusta tuntui kuin huoneen lämpötila olisi äkkiä laskenut kaksikymmentä astetta, mikä ei tietenkään ollut teknisesti mahdollista, koska lämpötila ei ikinä laskenut alle +15 astetta.

"Äiti..." aloitin, mutta ääni juuttui kurkkuuni. Tunsin, kuinka kyyneleet kihosivat silmiini. Jouduin räpyttelemään vimmatusti, etteivät ne lähteneet valumaan poskiani pitkin.

"Älä", äiti sanoi hiljaisella ja surullisella äänellä. "Jos sinä... et selviä, minulla ei ole enää ketään. Mitä väliä elämälläni silloin on?"

En kyennyt vastaamaan, mutta ei äiti vastausta odottanutkaan. Hän päästi irti olkapäästäni ja käveli edeltä pois kylpyhuoneesta. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hänen perässään.

Kävelimme hiljaisuuden vallitessa lyhyet portaat alakerran eteiseen. Eteisessä vedin valkoiset (miksi kaiken piti olla valkoista? Jopa nutturaani kasassa pitelevä hiuslenkki oli valkoinen.) kengät jalkaani ja avasin sitten ulko-oven, yhä painostavan hiljaisuuden vallitessa. Astuin edeltä ulos. Äiti tuli heti jäljessäni.

Pieni kotitalomme, joka oli rakennettu vaaleasta veden hiomasta kivestä, kuten kaikki muutkin kaupungin talot, sijaitsi aivan kaupungin laidalla. "Laidalla" tarkoitan kohtaa, jossa kaupunkimme loppui Kuplan seinämään ja valtameri avautui läpinäkyvän, mutta erittäin kestävän, muurin takana.

Meidän maailmassamme kaikille lapsille opetettiin jo ennen kuin he oppivat puhumaan tai kävelemään, että meri on julma ja vaativa. Pitääkseen meren tyytyväisenä meidän kaupunkiimme ja siellä eläviin ihmisiin, valtio uhrasi merelle joka vuosi sellaisia nuoria, joilla ei ollut yhteiskunnalle mitään annettavaa. Valintaseremoniassa, 23. heinäkuuta, selvitettiin keillä ei ollut mitään annettavaa. Ja sitten uhrattavat viskattiin elävinä mereen - noin vain.

Tiesin, että minun olisi kuulunut purskahtaa itkuun heti meren nähdessäni, mutta minä en purskahtanut. Minä en pelännyt tai vihannut merta, kuten niin monet muut. Oliko muka meren vika, että sille uhrattiin joka vuosi viattomia lapsia? Ei, en ollut ikinä uskonut sitä. En tiennyt, miksi valtio valehteli, mutta ymmärsin, miksi ihmiset suostuivat nielemään valheen. Oli helpompi uskoa meren kuin valtion, joka määräsi kaiken elämässämme, pahuuteen.

Sen sijaan, että olisin pelännyt merta, meri kiehtoi minua. Se oli kiehtonut aina siitä asti, kun olin sen ensi kertaa nähnyt. Se, miten vihreä vesi pyörteili Kuplamme toisella puolen, miten merikasvit huojuivat pohjassa ainoina maailmassa jäljellä olevina kasveina, miten kalat ja muut ihmeelliset olennot uivat aivan Kuplan vierestä... Se kaikki oli minusta uskomatonta ja niin kaunista. Tahdoin tietää, miten kauas meri jatkui. Halusin selvittää, oliko jossain sen syvyyksissä muita älyllisiä olentoja - kenties jopa lisää ihmisiä, vaikka muiden väitettiinkin kuolleen vuosisatoja sitten.

"Freya?" kuulin äidin äänen kuin unessa.

Räpäytin silmiäni. Tajusin vasta silloin, että olin unohtunut tuijottamaan Kuplan seinämän läpi mereen. Miten minulle saattoi aina käydä niin? Jopa tällaisella hetkellä?

"Anteeksi", sanoin. Riistin katseeni kalaparvesta, joka juuri ui Kuplan ohi, ja lähdin kävelemään eteenpäin.

Vastakkaiselta puolelta katua kuului naurua. Pysähdyin ja käännyin automaattisesti katsomaan äänen suuntaan. Näin kaksi miestä nojailemassa ränsistyneen talon seinään. He selvästikin nauroivat minulle. Sen huomasi varsin helposti siitä, miten he osoittelivat minua olutpulloillaan.

Toinen miehistä kohtasi katseeni. Hän lakkasi nauramasta ja huusi; "Pidä kiirettä tyttö, jottet vain myöhästä pikkujuhlastasi! Sinähän voit vaikka päästä rakkaaseen mereesi - siis niin kuin ikuisiksi ajoiksi!"

Käänsin katseeni takaisin edessä olevaan katuun ja kiiruhdin eteenpäin. Kyyneleet kirvelsivät silmiäni. En ymmärtänyt alkuunkaan, mitä hyötyä noista miehistä muka oli yhteiskunnalle. Miksei heitä oltu heitetty mereen? Heti kysymyksen putkahdettua mieleeni totta kai soimasin siitä itseäni. Sellaista ei ollut asiallista kysyä edes ääneti itseltään.

Äiti oli jäänyt odottamaan minua tien päähän. Hän näytti huolestuneelta ja vihaiselta yhtäaikaa.

"Älä välitä heistä", äiti sanoi. Hän mulkoili kiukkuisesti miehiä, jotka siemailivat kaikessa rauhassa ällöttävää litkuaan vähän matkan päässä. "He ovat katkeria sieluja, kuten kaikki me muutkin täällä. Mutta he ovat myös pelkureita, mitä sinä ja minä emme ole."

En ehtinyt pysähtyä miettimään äidin sanojen merkitystä. Juuri silloin nimittäin kuului keskusaukion kellotornin kellon ensimmäinen kumahdus. Kello löi tasatuntia, kymmentä, mikä tarkoitti Valintaseremonian alkavan aivan pian.

Juoksimme äidin kanssa yhdessä oikealle. Kadun päässä käännyimme vasemmalle kujalle, jonka päässä jo näin keskusaukion. Ehdimme aukiolle juuri, kun kello löi kymmenennen, viimeisen, kerran.

Valintaseremonia oli alkanut.