Just one tear//IN FINNISH

1. New job

"Minä aion kestää, jos pääsen sinne. Minun on pakko kestää." Sanon ja Elisabeth kääntyy jälleen.

Kävelemme vielä hetken ja menemme koko ajan kauemmaksi kylän hälinästä. Lopulta puiden takaa alkaa paljastua jonkun sortin suuri talo. Siellä on ihmisiä aika paljon, mutta suurin osa näyttää olevan lähdössä.

"Onnea, Alexandra. Hoida homma. Tästä sinä olet haaveillut koko elämäsi ja nyt on tilaisuutesi. Minä odotan sinua tässä." Elisabeth sanoo ja halaa vielä minua.

"Minä olen aivan hermona. Katso nyt kuinka kauniita nuo muut ovat. Miten ihmeessä he voisivat valita minut noiden sijaan?"

"He eivät valitse heitä ulkonäön perusteella ja sinä olet kaunis!" Elisabeth sanoo. "Sinun pitää vaan luottaa itseesi ja antaa mennä. Minä tiedän, että sinä pystyt siihen."

Minä siistin vielä mekkoni helmaa ja vedän sen jälkeen syvään henkeä.

Nyt tai ei koskaan.

****

Katselen kylää, jossa kauppa käy tällä hetkellä parhaimillaan. Nenäni tunkeutuu tuoreen leivän tuoksu ja en edes muista, että koska olen viimeksi sitä syönyt.

Jätän tuoksun huomioimatta ja jatkan matkaani. Meidän pieni mökkimme sijaitsee kylän laidalla, joka on minusta oikeastaan vaan hyvä.

Pian mökki tulee näkyviin ja kävelen reippaasti sinne.

"Miten siellä meni?" Äiti kysyy, kun saavun sisälle. Alice on vielä töissä ja tulee vasta joskus illalla. Hän on jossain kangaskaupassa töissä ja se ei onneksi ole hirveän raskasta. En halua, että siskoni kuluttaa itsensä loppuun.

"Ihan hyvin. En kuitenkaan usko, että pääsen sinne. Kaikki muut näyttivät niin kokeneilta ja itsevarmoilta. Minusta tuntuu, että olisin ollut joku eksynyt hiiri." Tokaisen ja menen hakemaan äidille lääkkeet. Nämä ovat kohta loppu, eikä ole varaa ostaa lisää.

"Muista tämä, kulta. Sinun pitää tehdä töitä unelmiesi eteen. Älä koskaan luovuta. Sinun pitää taistella ja uskoa itseesi." Äiti sanoo ja silittää poskeani. Minä hymyilen hänelle ja tiputan lääkkeet hänen käteensä.

"Minun pitäisi mennä hakemaan varmaan vettä, että saan tehtyä ruoan." Sanon ja nappaan sangot lattialta. Kylän kaivo ei ole onneksi kaukana, eikä näitä joudu kantamaan pitkää matkaa.

"Ja äiti." Sanon vielä, kun olen menossa jo ulos. "Kiitos noista sanoista."

****

Lakaisen puulattia ja kuulen oven narisevan. Siskoni tulee ulos huoneestamme ja näyttää uupuneelta.

"Menetkö sinä nyt jo töihin?" Kysyn ja katson pihalle. Siellä ei ole vielä edes aurinko noussut.

"Joo. Minun pitää mennä vähän järjestelmään sitä paikkaa. Se on aika sotkussa." Siskoni kertoo ja hieroo väsyneen näköisiä silmiään.

"Näin aikain? Menen nyt vielä nukkumaan." Sanon ja patistelen siskoani takaisin nukkumaan.

"En minä voi. Jonkun-" Alicen puhe keskeytyy hetkeksi, kun tämä haukottelee. "Jonkun pitää tehdä se, eikä ole ketään muita. Tulen taas jossain vaiheessa takaisin."

Pian ulko-ovi aukeaa ja menee melkein heti kiinni. En voi antaa siskoni tehdä näin paljon töitä. Hän joutui jopa lopettamaan koulun noin kuukausi sitten. Nyt hän tekee kaikki päivät töitä.

Hänen pitää päästä kouluun ja tehdä muutakin, kun töitä. Hänen pitää viettää aikaa kavereidensa kanssa tai vaikka minun.

Ja tilanteen tekee pahemmaksi sen, että minä en ole töissä. Minä en ole löytänyt mitään paikkaa. Olen kotona ja siivoan ja teen ruoan. Hoidan tietysti myös äitiä.

Tämä perhe tuntuu vaan olevan niin uupunut ja kaikki elää omissa maailmoissaan. Isän kuoleman jälkeen meillä ei ole ollut oikeasti rahaa mihinkään ylimääräiseen. En edes muista, että koska olen viimeksi ostanut itselleni uuden mekon. Siitä on liian pitkä aika.

Havahdun, kun kuulen ovelta koputuksen. Kuka siellä on tähän aikaan? Aurinko ei ole noussut ja kylällä ei edes liiku ihmisiä.

Ehkä Alice unohti jotain? Mietin itsekseni ja jätän luudan nojaamaan pöytää vasten. Pyyhin likaiset käteni mekkoni helmaan ja lähden ovelle.

Emmin vielä hetken, mutta avaan sen, kun kuuluu toinen jämäkkä koputus. Oven takana ei todellakaan ole Alice, vaan joku linnasta. Hänellä on siistit vaatteet ja näen vaunut takana.

"Sattuuko täällä asumaan ketään Alexandraa?" Mies kysyy leuka ylhäällä ja ei voisi näyttää yhtään enempää ylimieliseltä.

"Minä olen." Sanon hiukan arasti ja mies katsoo minua arvostelevasti.

"Hyvä on." Hän vastaa ja yskäisee. Hänellä on kädessään käärö ja hän avaa sen. Minä odotan ja odotan.

"Onneksi olkoon. Sinut on valittu monesta sadasta nuoresta neidosta linnan palvelukseen töihin. Lähtö on välittömästi."

****

💋Kiitos kun luit!💋

XOXO Oona