15.

5.5K 341 118
                                    

Sakari avasi oven näyttäen kuolemanväsyneeltä. Sillä oli uusi sarja mustelmia, mutta se vaikutti myös henkisesti vähän tavallista hakatummalta. Suljin ulko-oven perässäni ja katsoin isoveljeäni tarkemmin.

”Mikä on?” kysyin siltä tervehtimättä, koska tunnistin lasisen katseen sen silmissä. Se oli niitä katseita, kun se suri jotain, mutta se jokin ei ollut tarpeeksi tärkeää itkemiseen. Olin nähnyt sen katseen monesti sen silmissä, kun se oli puhunut porukoille tai nähnyt niitä kaukaa kaupungilla.
”Tomi lähti”, se sanoi ja kohautti olkiaan. Se käveli keittiöön ihan vain tehdäkseen jotain, minä potkaisin kengät jalastani ja kävelin sen perään, koska se ei selkeästi ollut sille mikään olankohautus. Sen kädet tärisivät, kun se mittasi kahvia suodatinpussiin ja purin huultani.

”Hei…” sanoin ja tartuin siihen vetäen isoveljeni halaukseen. Sakari jätti tavarat pöydälle, kääntyi minua kohti, upotti kasvonsa kaulakuoppaani ja hetken kuluttua tajusin, että se purskahti itkuun. Olin jokseenkin hämmentynyt, mutta puristin sitä lujemmin itseäni vasten. Silitin sen tukkaa ja niskaa, kun sen sormet tarrautuivat melkein kipeästi kylkiini. ”Se ei ollut siinä tapauksessa sun arvoinen.”
”Vittu että mä kaipaan sitä”, se nikotteli enkä ollut enää ihan varma puhuimmeko samasta asiasta. Yritin tyynnytellä sitä, mutta sen hengitys katkeili ja se itki niin kuin no, niagara. Hyssyttelin sitä ja annoin sormieni liukua sen hiusten läpi mahdollisimman rauhoittavasti.

”Tomia?”
”Rasmusta. Tänään on sen kuolinpäivä”, Sakari haukkoi henkeä olkapäätäni vasten, se oli puristanut paitani nyrkkeihinsä ja painoin kasvoni sen hiuksiin. Sen kynnet tuntuivat selkääni vasten ja minusta tuntui, että se lakkaisi hengittämästä, jos en yrittäisi pitää sitä kasassa. ”Mä en ole saanut itteäni edes sinne haudalle missään vaiheessa. Miten paska ihminen voi olla?”
”Hei nyt”, keskeytin sen itkuisen ranttauksen ja pidin sitä käsivarrenmitan päässä itsestäni. ”Sä et ole paska ihminen. Sä olet surrut, sulla on siihen oikeus. Sua ei kukaan siitä voi syyttää.”
Sakarin ilme oli niin kipeä, että ääneni suli hieman vakavasta, melkein toruvasta sävystä. ”Jos sä haluat, mä voin lähteä sun mukaan käymään siellä haudalla.”

Isoveljeni nyökkäsi hiljaa, se tuijotti lattiaa ja tiesin, että sitä hävetti. Puristin sen olkapäätä lempeästi ja se hävisi vessaa kohti.

Me katsoimme leffoja niin kauan, että tuli pimeää. Istuimme sohvan eri päissä vilttien alla, minulla oli kädessäni lonkero ja Sakari tuijotti kuivin silmin seinää. En uskonut, että se oli nähnyt yhtäkään elokuvista, joita olimme esittäneet katsovamme. Laskin tölkkini lattialle, kun Sakari vilkaisi ulos ikkunasta mietteliään näköisenä.

”Haittaisko sua jos me nyt mentäs sinne haudalle?” se kysyi vähän varovasti ja pudistelin päätäni. Vedimme vaatteet päällemme ja astuimme ulos kirpeään pakkasilmaan. Lunta sateli hiljakseen, kun lähdimme kävelemään kohti hautausmaata. Sinne oli Sakarilta joku vartin matka, joten ei tarvinnut kiirehtiä bussiin. Kävelin sen vierellä kädet taskuissa eikä siinä ollut mitään tuttua. Se näytti piestylle, sen hartiat lysyssä ja suupielissä väsynyt viiva.

Sakari näytti vähän aikaa eksyneeltä astuessamme matalien kivipaasien välistä hautausmaalle vievälle tielle, mutta sitten se tuntui ryhdistäytyvän ja lähti suuntaamaan vissiin koilliskulmaa kohti. Seurasin sen perässä hiljaa varoen lipsahtelemasta asfaltin alla vaarallisena pilkistelevällä jäällä. En oikein tiennyt mistä se tiesi niin tarkkaan, missä hauta oikein sijaitsi, mutta ehkä se oli kuullut siitä joltain. Eikä se nyt minulle kuulunut muutenkaan.

Lopulta Sakari pysähtyi, kun tuntui, että olimme tarponeet lumessa määrittelemättömän pitkän ajan. Kohotin katseeni meidän kengistä ehkä maailman yksinkertaisimpaan hautakiveen, joka ei olisi erottunut maastosta valjun katulampun valossa, ellei lunta olisi ollut.

Meidän tiet on pimeitäWhere stories live. Discover now