Cutie & The Monster

45- Säikähdyksestä sekaisin

"Muistatko, kun näit mut ekan kerran?"

Pizzapalanen jää muutaman sentin päähän huulistani, kun kuulen Brextonin kysymyksen. Lasken palasen takaisin lautaselleni ja nojaan rakentamamme majan pehmeään seinämään.

"Mhm... Tosin ehkä olisi hyvä, jos en", vastaan, mikä saa hänet ensin kurtistamaan otsaansa, mutta sitten hän ymmärtää sanomani ja nyökkää.

"Sä olit ihan erilainen silloin", Rexton toteaa hiljaa, "Sä et edes suostunut puhumaan mulle muuta kuin, että 'Ei', etkä tehnyt mitään"

Punastun hieman muistellessani sitä, miten jostain syystä halusin nukkua Brextonin kanssa keskellä yläkerran käytävää. Vielä vähemmän tiedän sitä, miten ihmeessä hän edes suostui siihen, emmehän tunteneet toisiamme ollenkaan silloin.

"No, olit pelottava", myönnän, "Ja kaikki ne puukot ja aseet"

"Et sä edes tiennyt niistä kaikista", hän naurahtaa, "Etkä tiedä tai huomaa vieläkään"

"Mitä?! Onko nytkin jossain?" säikähdän huolestuneena ja kierrän katseellani majaa, mutten kuitenkaan näe mitään erikoista. Parin sekunnin kuluttua käsi laskeutuu olkapäälleni ja kuulen hänen sanovan: "Söpöläinen, ne aseet on minussa, ei missään siellä"

Säpsähdän kauemmaksi poikaystävästäni ja toistan: "Sinussa? Missä?"

Brexton virnistää aukaisten käsiään isommalle ja selittää: "En mä kerro, niiden on tarkotuskin olla piilossa. Tule nyt vaan takas tänne"

"Entä jos joku laukeaa vahingossa?" kysyn huolestuneena, mutta hän pudistelee päätään: "Ei ne nyt ole ladattuina, eikä puukot varsinkaan ilman tuppea"

"Ne? Paljonko niitä on?" olen edelleen epäileväinen tämän suhteen, mutta siirryn kuitenkin takaisin hänen viereensä. Ei mene hetkeäkään, kun hän on jo kietonut oikean kätensä hartioideni yli, mikä saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

En oikein edes ymmärrä tai muista, miten joskus pystyin pelkäämään häntä. Toki hän osaa vaikuttaa kylmältä ja välinpitämättömältä, jos haluaa, mutta oikeasti hän on kuin suuri ja pehmeä nallekarhu. Tai ei ehkä pehmeä, sillä onhan hänellä paljon lihaksia, mitkä eivät varsinaisesti ole pehmeitä, vaan kovia, erityisesti jos hän-

"Ei niitä nyt ole monta, yks vaan", Rexton vastaa kysymykseeni keskeyttäen ajatukseni, jotka olivat menossa vähän väärään suuntaan. Nyökkään ja kurottaudun ottamaan pizzapalaseni uudestaan. Huokaan, kun taivaallinen maku täyttää suuni, jonka jälkeen haukkaan uudestaan palasesta.

"Haenko lisää juotavaa?" hän kysyy yskäisten vaivaantuneen kuuloisesti, mutta jätän sen huomiotta ja nyökkään vain myöntyvästi. Hän nousee viereltäni ja katoaa majan oviaukosta, jolloin jään yksin ullakolle. Kuulen, kuinka hän laskeutuu hieman narisevia portaita alas ensin yläkertaan, jonka jälkeen äänet muuttuvat vielä hiljaisemmiksi, kunnes loppuvat kokonaan.

Muutaman minuutin kuluttua olen jo tylsistynyt, sillä söin jo oman pizzani. Ainakin se tuntuu muutamalta minuutilta, vaikkei välttämättä niin kauaa olekaan kulunut. Kun Brextonia ei ala näkyä vieläkään, kaivan peittojen alta hänen puhelimensa, sillä omani on makuuhuoneessamme.

Kello näyttää kohta puoli yhdeksää näytön yläkulmassa, jossa on myös ilmoitus uudesta viestistä. Mieleni tekisi katsoa viesti, vaikka tiedän, ettei periaatteessa toisten viestejä saisi katsoa, oli poikaystävä tai ei.

Lasken puhelimen takaisin viereeni, mutta kun häntä ei ala kuulua edelleenkään, en voi vastustaa kiusausta ja otan puhelimen takaisin. Sormeni jää hetkeksi vihreän Viestit-painikkeen päälle, jonka jälkeen painan sitä hellästi.

Chris?

En ehdi lukemaan viestiä, sillä jokin räsähtää lähellä ja tiputan puhelimen säikähtäneenä.

"Rex?" kysyn ja toistan kovempaa, kun en kuule vastausta. Nousen hitaasti ylös ja astun ulos majasta, mutta ullakolla ei näy ketään. Sydämeni alkaa pamppailemaan kauhusta, kun taas mieleni alkaa keksiä kaikenlaisia syitä äänelle.

Ehkä Keith on karannut vankilasta ja tullut tänne? Tai sitten tämä on vain joku Brextonin tyhmä pila...

Ajatukset sekoittavat mieltäni yhä enemmän ja käyn hakemassa Brextonin puhelimen majasta, ihan varmuuden vuoksi, ennen kuin jatkan matkaani ullakon portaikkoon. Sielläkään ei näy ketään, vain heikko valo paistaa portaikon toisesta päästä.

"Brexton!" huudan niin kovaa kuin pystyn, "Missä olet?!"

Huusin niin kovaa, että hän olisi varmasti kuullut sen, jos olisi keittiössä tai matkalla takaisin tänne, mutta siitä huolimatta en saa vastausta. Yhä jännittyneempänä kävelen portaat alas ja käytävän läpi kurkkien auki oleviin huoneisiin, joissa ei kuitenkaan ole ketään.

Juuri kun olen päässyt alakertaan menevien portaiden kohdalle, ulko-ovi pamahtaa kiinni ja pomppaan säikähdyksestä varmaan puoli metriä ilmaan. Yritän kurkkia eteisen suuntaan, jotta näkisin tulijan paremmin.

"Rexton!" huudan uudelleen ja juuri silloin hän kävelee huolestuneen näköisenä eteisestä. Sadasosasekunnin ajan olen jähmettynyt, kunnes ryntään helpottuneena portaat alas hänen luokseen.

"Mikä on?" Brexton kysyy, mutten pysty vastaamaan mitään, vaan syöksyn halaamaan häntä tiukasti, enkä ole päästämässä hänestä irti enää koko iltana.

"Missä olit? Mä säikähdin", kysyn puolestani, jolloin hän kertoo: "Joku lintu törmäsi yläkerran ikkunaan, niin mun piti käydä pihalla"

"Oh", naurahdan nolostuneena. Olen helpottunut, että kuulemani rysähdys olikin vain linnun törmäys ikkunaan, mutta sykkeeni on edelleen korkealla ja hengitykseni niin tiheä, että hän varmasti huomaa sen.

"Sattuiko sulle jotain, kun sä olet noin hädissään?" Brexton kysyy ja pörröttää hiuksiani hellästi, "Mä olin tulossa ihan just takaisin"

"Ei... Mä vaan kuulin sen ja luulin, että joku muu on täällä, ja sitten sua ei ollutkaan missään ja-"

"Shh... Kaikki hyvin, ei täällä ole ketään", hän vakuuttaa ottaen kädestäni kiinni ja ehdottaa: "Otetaanko nyt yhdessä ne juomat ja mennään sitten takas?"

"Okei", nyökkään, joten lähdemme käsikkäin kohti keittiötä. Puristan ehkä vähän liian kovaa hänen kädestään, mutta onnekseni hän on olevinaan, ettei huomaa sitä, ja antaa minun rauhoittua ensin.

"Täällä ei oo enää kokista", hän kurtistaa otsaansa jääkaapin sisällölle ja kääntää sitten katseensa minuun kysyvästi: "Kai sä kestät vähän alkoholiakin?"

"Totta kai", valehtelen sujuvasti, sillä yleensä menen jo parista lasista aivan känniin. Brextonin ei sitä kuitenkaan tarvitse tietää, eikö niin?