Aamut kantaa rautahaarniskaa

9.

”Soitteleeks Reino sulle yleensäkin iltasin?” kysyin ohimennen.
Tuukka katsahti ylös minuun televisiosta ja laski sitten katseensa puhelimeensa. ”Ei. Vaan sillon kun se on huolissaan.”
Se kuulosti ihan liian välinpitämättömälle, mutta nyökkäsin. Hoitaisin tuon ongelman myöhemmin.

”Meen käymää ulkona, tuun myöhemmin”, huikkasin vessasta sitoessani hiuksiani kiinni ja asetellessani pipoa päähäni.
”Mihis sä oot menossa?” Tuukka kysyi, se ilmestyi nojaamaan ovenkarmiin. Sitten se näki piponi ja sen ilme muuttui vähän, sen suupielet jännittyivät. ”Sakari…”
”Älä sano mitään”, totesin ja vastasin sen katseeseen peilin kautta.
”Sä tiedät mitä mieltä oon tosta”, se sanoi ja tiesin tarkalleen mistä se puhui. Se tiesi vallan hyvin nuoruudestani, se oli ollut yötä myöten paikkaamassa haavojani. Joskus se oli jopa seurannut minua, kun olin lähtenyt ulos ja joskus se oli pitänyt minut hetkellisesti poissa ongelmista. Sitten oli tullut uusi repsahdus, olin ottanut uuden iskun ja kaikki alkoi taas.

Tiesin, että harrastukseni koituisi vielä joskus muunkin kuin kylkiluideni kohtaloksi.

”Voinko mä sitoa sun rystyset?” Tuukka kysyi, koska se tiesi, ettei ollut mitään järkeä yrittää estää minua. Sen poskissa näkyivät edelleen mustelmat ja haljennut huuli vääristi sen ilmettä. Purin hampaitani yhteen katsellessani sitä, siinä oli muistutus, miksi tein tämän. Tässä ei ollut kyse siitä, mitä tein joskus nuorena, kun vain lähdin ottamaan turpaani tunteakseni edes jotain. Tässä oli kyse Tuukasta, minun pikkuveljestäni, jota suojelisin vaikka hengelläni.

”Se olisi järkevää”, vastasin harkiten. ”Mut ei.”
Tuukka puri huultaan, mutta nyökkäsi. ”Kenen kanssa sä meet?”
”Yksin”, totesin ja suoristin paitani kaulusta. En välittänyt uskoiko pikkuveljeni minua vai ei. Sillä ei oikeastaan ollut väliä tässä vaiheessa.
Se huokaisi, helvetin syvään. Katsoin sitä peilin kautta ja se näytti äkisti paljon vanhemmalta. ”Et sitten kuole.”
Se käveli luokseni, kun käännyin ympäri ja halasi minua nopeasti. Silitin sen tukkaa.
”En.”
Se laski minut menemään, mutta piti katseensa lattiassa. Ainakin joku itkisi tänä yönä, en vain tiennyt, kuka se tulisi olemaan.

Astuessani ulos siellä satoi lunta järkyttävän suurina hiutaleina. Hetken aikaa vain seisoin paikoillani ja annoin niiden sataa kasvoilleni, mutta puhelimeni ilmoittaessa minulle tulleesta viestistä muistin äkkiä mitä oikein tein täällä. En ollut millään helvetin huviretkellä.

Petri Forelius 19.56: missä sä oot
19.57: on my way
Petri Forelius 19.58: tuu alas rinnettä, ootan sua autossa.

Työnsin puhelimen taskuuni, vedin hupun päähäni ja kiirehdin alas rinnettä kohti möykkyä, joka paljastui lähempää katsottuna tummanvioletiksi vanhaksi bemariksi.

Istuutuessani etupenkille Petrin viereen vilkaisin vielä kerran kerrostaloa kohti, joka peittyi hiljalleen sankkenevaan lumisateeseen.

Käänsin katseeni mieheen, joka käynnisti moottorin ja lähti hitaasti ajamaan kohti määränpäätämme. En tiennyt vieläkään luotinko kostokumppaniini millään tavalla, mutta otteesta ratissa näki, ettei sekään ollut huviajelulla.

Paljastui nopeasti, että suuntasimme vanhalle ostarille, joka oli ollut hylättynä ehkä viitisen vuotta. Melkein parempaa paikkaa ei löytänyt, jos aikoi mukiloida jonkun, tulla raiskatuksi, myydä huumeita tai kaikkea kolmea samaan aikaan. Jotkut olivat ilmeisesti erikoistuneet siihenkin.
Auto pysähtyi syrjäisempään osaan parkkipaikkaa ja hetken aikaa me vain istuimme pimeässä tuijottaen ajovalojen auraamaa länttiä mustalla asfaltilla. Lopulta Petri kurotti mustien camojensa taskuun ja onki sieltä jotain, minkä ojensi minulle epäröimättä. Punnitsin esinettä kädessäni ennen kuin tajusin sen olevan linkkuveitsi.

”Montako niitä oikein on?” kysyin tummalla sävyllä ja Petri hymähti viileästi. Se kääntyi katsomaan minua ja sen silmät välähtelivät hämärässä. Hetken aikaa mietin, olinko pelannut väärään pussiin, luottanut taas kerran väärään henkilöön, mutta sitten mies irrotti turvavyönsä.
”Kolme”, se totesi. ”Mut aattelin pelata varman päälle. Ja mä olen nähnyt sut veitsen kanssa.”
Se nousi autosta ja hetken aikaa tuijotin sen perään. Kukaan ei ollut nähnyt minua veitsen kanssa, joten mistä helvetistä Petri puhui?

Nousin autosta sen perässä linkkuveitsi toisessa nyrkissäni ja huomasin kolmen muun henkilön tulevan hämärästä ajovalojen loisteeseen. Bemari hyrisi vierelläni lämpimästi ja kosketin sen kylkeä kädelläni tunteakseni, että olin edelleen tässä maailmassa.

”Yo Forelius, toitko sä kaman?” huusi suurin valoon tulleista ja Petri käveli lähemmäs niitä.
”Tavallaan”, se sanoi ja melkein kuulin sen hymyilevän, kun se nappasi kaveria rinnuksista ja löi suoraan päin naamaa. Adrenaliini kuohaisi sisälläni, kun näin veren roiskuvan ja kuulin hämmentyneen korahduksen.

Linkkuveitsi napsahti auki kädessäni, kun astuin valoon ja hymyilin.