Aamut kantaa rautahaarniskaa

10.

”Ummh, teki terää”, Petri sanoi pyyhkiessään suutaan vähän myöhemmin. Se oli ajanut meidät pois parkkipaikalta, jonnekin syrjempään ja istuimme auton konepellillä tuijottaen tyhjyyteen. Vilkaisin mieheen vierelläni ja katselin verisiä kasvoja. Sillä oli haava silmäkulmassa, huuli oli auki ja nenäverenvuoto oli saatu juuri ja juuri tyrehtymään piponi avulla.

”Tuukka tappaa mut”, mutisin pitäessäni kämmentäni käsivarteni viiltohaavalla ja yritin räpytellä verta pois vasemmasta silmästäni. Petri vinkaisi hieman, kun se laski kätensä jalkaansa vasten ja tuhahdin sille. ”Sanoin sille meneväni yksin mut se tietää, etten käytä veitsiä.”

”No sinähän siitä veitsestä sait”, Petri totesi ja käänsi katseensa minuun. Hetken aikaa me vain tuijotimme toisiamme.

”En tainnut olla ainoa”, sanoin vastahakoisesti ja mies hymyili niin, että sen hampaat näkyivät.  ”Kristus, sut pitää saada jonnekki hoitoon. Oot ihan veressä.”

”Paraskin puhuja”, se sanoi ja tiesin ihan hyvin, ettei tahmeus kasvoissani, kaulassani ja rinnassani johtunut vain hikoilusta.
Hetken aikaa me istuimme hiljaa, kunnes nyökkäsin hitaasti. ”Mut mä kyllä tarvitsin tota. Kiitos.”

En olisi voinut uskoa kaksi viikkoa sitten, että istuisin jossain pimeässä auton konepellillä Petrin kanssa verta valuen ja kiittäisin sitä. Selkeästi se oli ajatellut myöskin samaa, koska kuulin sen naurahtavan ja sitten se sytytti tupakan.
”Sähän et polta?” se kysyi muutamien henkosten jälkeen.

”Enkä käytä veitseä”, totesin ja se kohautti olkiaan. Petri ojensi minulle askia, otin sieltä yhden ja annoin sytyttää sen.
”Mun pitäs mennä kotiin mut Tuukka ei tuu tosiaan olemaan ilonen”, totesin jonkin ajan päästä, kun olimme polttaneet röökit loppuun ja istuneet vielä pidemmän aikaa hiljaisuudessa, joka oli jostain syystä tuntunut niin kovin rauhoittavalta. Tahmainen oloni alkoi pikkuhiljaa olla oikeasti epämukava enkä todellakaan meinannut viettää koko iltaani täällä ihmisen kanssa, jota olin olettanut vihaavani.

”Ja mun pitäs varmaan soittaa sille”, Petri hymähti ja kallistin sille päätäni.
”Miksi sä edes olet takaisin täällä?”
”Haista vittu”, Petri huokaisi eikä se kuulostanut enää yhtään niin vittumaiselta paskiaiselta kuin joskus. Ehkä se oli kasvanut vähän. Ehkä me kaikki olimme.
”En mä oikein koskaan lähtenytkään, tai no, puoli vuotta mä jouduin pitää matalaa profiilia, mut sit palasin takas tänne”, se sanoi katkaisten ajatukseni ja rypistin otsaani. En tiennyt uskoako mitä se sanoi vai antaa vaan olla ja käsitellä koko asia myöhemmin.

”Jos sä meet mun puolesta kotiin ja mä katoan vuorokaudeksi ja näyttelen, etten mennyt ottamaan turpaani?” kysyin lähes viattomalla äänensävyllä ja Petri pärskähti naurusta. Sitten nauru sen kasvoilla kuoli ja se katsoi minua kuin olisi oivaltanut jotain.

”Itse asiassa toi vois olla ihan hyvä idea. Tuukka hoitelis mua”, päästin turhautuneen korahduksen kurkustani ja Petrin suupieli nyki. ”Anyhow, hoitais mut kuntoon ja sä saisit olla hetken rauhassa. Jos sulla on vaa paikka minne mennä.”
”Saattaa mulla olla”, sanoin, koska en tiennyt mitä muutakaan sanoisin. Katsoin kelloa, se oli melkein kymmenen ja järkytyin, miten kauan olimme jo istuneet täällä. Katsoin Petriin valitessani Juhan numeron ja nostaessani luurin korvalleni. Petrin silmissä oli kummallinen katse, jota en osannut tulkita.

”Sakari? Onko kaikki hyvin?” Juha vastasi puhelimeen hämmentyneellä sävyllä ja irvistin.
”Joo, on, sori kun joudun kysyy tätä, mut tarviisin yöpaikan.”
”Ja sä et voi mennä kotiis koska…?”
”Mun pikkuveli ja sen… kumppani punkkaa siellä.”
Petrin suupieli värähti, enkä tiennyt yhtään kumpaanko suuntaan. En oikeastaan edes halunnut tietää, joten keskityin puhelimeen korvallani.
”Joo, kyllä se käy. Tiiliharjunkatu 2D19”, Juha sanoi ja hymyilin, vaikka kasvoja särki.
”Kiitti, oon siellä kohta.”