Muistako sen päivän, kun jäin katsomaan selkääsi. Tuijotin lihaksiasi kunnes käännyit nurkan taakse. Silloin minä romahdin. En ikinä saanut ommeltua itseäni kasaan. Sinä päivänä sinä vielä palasit. Minut sinä kuitenkin olit jo kadottanut.
Muistatko sinä sen päivän, kun luimme arvoituksia. Sinä kerroit suosikkisi ja minä vastasin väärin. Hengissä hengittämättä, kylmempi kalmankättä, ei janoinen juo vain aina, ei haarniska paljoa paina. Vastaukseni oli minä. Silloin ymmärsit, että en ollut OK. Sinä, kun aina sanoit kaiken olevan OK. Mikään ei ole OK.
Palasit aina, vaikka en enää olisi jaksanut. Unohdin kaiken, minkä olisin halunnut muistaa. Muistin kaiken, minkä olisin halunnut unohtaa. Muistan yhä sinut, vaikka sinut minä ainakin halusin unohtaa.
Lopulta revin sinut irti. Rikoin itseäni kunnes ei ollut, mitä rikkoa. Lopulta jaksoin harsia itseni kasaan. Ne ompeleet eivät ikinä pitäneet.
Toivon, että muistat ainakin tämän päivän. Tänään ja nyt aion sanoa näkemiin. Jään katsomaan selkääsi. Tuijotan lihaksiasi kunnes käännyt nurkan taakse. Nyt en romahda. Olen lähes ehjä. Niin ehjä kuin miljoonilla tikeillä pystyn.
