Kuljeta mua harhaan

4. Vanha tuttu

Mä en voinut uskoa silmiäni kun kävelin pihalle auringonpaisteeseen. Jirko, voi hitto, oli taas mun edessäni. Siinä se istui penkillä aurinkolasit silmillään, lippalakki päässään ja poltti tupakkaa. Se käänsi katseensa, huomasi mut ja virnisti tapansa mukaan.

"No vau, mihis sä oot menossa noissa kuteissa?" Jirko kysyi ja otti aurinkolasit silmiltään.

"Töihin", vastasin hermostuneena ja selasin puhelinta, "ja mä myöhästyn kohta, mitä sä siinä istut?"

"Otan aurinkoo", Jirko totesi muina miehinä ja vilkaisi taivaalle, "fillaroidako sä meinasit?"

Katsahdin Jirkoa pikaisesti.

"No en todellakaan", sanoin samalla kun näpyttelin numeroa puhelimen ruutuun, "pakko tilata taksi."

Jirkon katse kääntyi taivaalta muhun ja se nousi ylös penkiltä.

"Mä voin heittää sut", jätkä sanoi ja loin yhden epäluuloisen katseen sen suuntaan, sillä epäilin sen vitsailevan, "ei tarvii maksaa mitään kalliita takseja."

"Onks sulla auto?" mun huulilta pääsi, vaikka todellisuudessa mä meinasin kysyä, että oliko se selvin päin ajaakseen.

"Joo, tai se on mun veljen."

"Ai, no tota, ehkä mä kuitenkin tilaan sen taksin, kiitti vaan", vastasin, sillä taksi tuntui hintavuudestaan huolimatta luotettavammalta vaihtoehdolta ja vein kännykän korvalleni. Jirko käveli lähemmäs ja mä en ehtinyt edes selittää asiaani taksikeskukseen kun mies päätti ottaa luurin mun korvaltani ja katkaista puhelun. Mitä ihmettä?

"Eiku mä voin heittää sut", se intti ja kohotin kulmiani nostaessani katseeni siihen. Jirko oli tosi pitkä, varmaan 190 senttiä ja mä tunsin oloni lyhyeksi, vaikka olin itse ihan keskimittainen 165 senttinen. Katsoin Jirkoa hetken aikaa ihmeissäni ja totesin mielessäni, ettei sille varmaan voinut laittaa vastaan.

"No okei sitten", sanoin ja Jirko virnisti ojentaen kännykän takaisin mulle. Vilkaisin sitä samalla kun se otti avaimet housujensa taskusta ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa tupakka huulillaan. Kyseinen mies tuntui osuvan mun kohdalleni aina kun vaan poistuin neljän seinän sisältä, oliko se sitten karmaa vai kohtaloa vai sattumaa, en tosiaan tiennyt.

Oikean auton kohdalle päästessämme Jirko avasi ovet ja me istuttiin kyytiin. Mun teki edelleen mieli kysyä siltä, että olihan se selvin päin, mutta en kehdannut. Ainakin se näytti selväpäiseltä, enkä mä uskonut että se oli niin idiootti, että lähti rattiin kännissä tai jotain. Vaikka enhän mä voinut tietää. Mieleen nousi alkuviikkoinen törmääminen Jirkoon, jolloin se oli näpistänyt kaljaa ja me oltiin istuttu pihapenkillä niitä näitä jutellen. Silloin olin huomannut pitäväni siitä, se oli ollut oikeasti todella sympaattinen, vaikka se kaljan pölliminen olikin tosi typerää. Hymy nousi ihan sekunneiksi mun huulilleni kun tapahtunut nousi mieleen. Mä voisin varmasti ollakin Jirkon kaveri, vaikka vielä joku aika sitten olin miettinyt, että olisi varmaan parempi pysytellä siitä vaan kaukana.

"Mitä?" Jirko kysyi herättäen mut takaisin todellisuuteen. Vilkaisin sitä nopeasti ja pyyhin hymyn huuliltani.

"Ei mitään", vastasin rentoa sävyä tavoitellen.

"Niin varmaan, ketä sä mietit? Onks sulla poikaystävää?" se kysyi samalla kun käänsi auton pois parkkipaikalta.

"Ei oo", vastasin ja vilkaisin Jirkoa, joka hymyili rentoon tyyliinsä samalla kun tiputti aurinkolasit silmilleen. Se oli oikeasti hyvän näköinen ja nyt kun mä katsoin sitä tarkemmin, niin en enää ihmetellyt miksi Rosa oli niin hanakasti halunnut sen meidän seuraan silloin terassilla. Kaiken maailman retkut ja ongelmatapaukset tosin olivat vetäneet mua aina puoleensa, joten ehkä Jirkon omituinen vetovoima johtui vaan siitä.