Kpop one shots [finnish] [slow updates]

feikataan tää romanssi takas henkiin [vkook]

Se oli marraskuun kolmas päivä kun se tapahtui. Mä muistan sen kuin eilisen. Olin tullut juuri kaupasta ja mun kädet oli täynnä ruokakasseja ja mun takki tippu vettä eteisen naulakossa. Ulkona sato kaatamalla ja maa oli täynnä upottavia lätäkköjä, mihin munkin teki mieli välillä hypätä. Mä olin unohtanut ottaa mun kengät pois eteisessä, joten eteinen-keittiö väylä oli koristeltu näteillä kuraisilla kengänpohjan jäljillä. Mun hiuksiin oli tarttunut siinä tuulessa myös yksi lehti, mutta mä en huomannut sitä siinä vaiheessa. Mun ajatukset oli siinä maitopurkissa mikä oli luistanut mun kädestä ja joka oli levittänyt keittiön lattialle samanlaisen lätäkön kun sade ulos. Muistan kun mä mietin tosi pitkään mitä tapahtuis jos mä hyppäisin siihen. Mä toivoin että mä pääsisin pois täältä maanpäällisestä helvetistä, mutta jos oikeasti realistisia ollaan, mä en odottanut mitään kun mä kastoin mun kengälliset jalat siihen valkoiseen nesteeseen. 

Sitten se tapahtui. Mä kuulin koputuksen etuovelta, ja mä hätkähdin. Mä en ollut odottanut ketään käymään ja mun vanhemmatkin oli käymässä Kiinassa. Muistan kun laskin sen kauppakassin mun toisesta kädestä vahingossa maitolätäkköön mitään ajattelematta -kirosin sitä myöhemmin-, pyyhkäisin mun etuhiukset pois mun otsalta ja kävelin niitä samoja kurajälkiä eteiseen. Mulla ei ollut vielä silloin oven vieressä pientä ikkunaa, josta mä olisin voinut tarkistaa ketä mun oven takana oli, joten mä jouduin käymään siinä kohtaa läpi mun mielessä kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Ei mulla ollut kavereita ja mun poikaystäväkin oli kävellyt ulos mun asunnosta just pari viikkoa sitten. Jungkook oli sanonut, ettei meidän välillämme ollut enää mitään. Hän oli sanonut, että mä välttelen häntä ja että mulla olisi toinen. Helvetti, miten mulla olisi voinut olla toinen jos ainoa jätkä mitä mä edes näin oli hän? Siinä kohtaa mä tajusin kirjottaa itelleni päähän vinkin että oikeasti hankkisin kavereita, koska koko homma kuulosti tosi säälittävältä. Olihan mulla muut BTS:sän jätkät, mutta ne oli mulle enemmänkin perhettä ja hekin kaikki olivat ulkomailla tai perheen luona.

Kun mä sain avattua vihdoin sen oven, mä voin sanoa että muhun iski siihen kohtaa joku välähdys tai jotain. Mä en saanut sanottua mitään. Juuri se jätkä jota mä en halunnut tällä hetkellä nähdä, seiso mun portailla mun istuttamien pelargonioiden vieressä. 

"Hei Taehyu-ng", hän sanoi minulle. Mä muistan sen äänen aina. Jungkookin ääni petti mun nimen kohdalla ja se kuulosti siltä, että hän yritti nielaista koko lyhyen lauseen alas. 

Mä laskin mun katseen niihin vaaleanpunaisiin kukkiin ja hengitin syvään. "Mitä helvettiä sä teet täällä?" kysyin. Ulkona satoi vieläkin ja Jungkook näytti siltä kuin hän olisi kävellyt tuntitolkulla siinä sateessa ja tuulessa. Hänen hiuksiansa ei oltu stailattu, vaan tuuli oli puhaltanut ne miten sattuu. Hänen hiuksensa eivät olleet niin pehmeät, että olisin halunnut viedä sormeni niistä läpi. Ne näytti enemmänkin hieman rasvaisilta ja todella sekaisilta, mikä oli yllätys tälle jätkälle. Hänet tunnettiin siitä, että hän piti olemuksensa siistinä. 

Jungkook naurahti ja väläytti mulle hymyn. Mä en todellakaan ymmärtänyt mikä tilanteessa oli hänen mielestään huvittavaa. Mun teki siinä kohtaa mieli läpsästä toista kasvoille, mutta mä hillitsin itseni ja puristin käteni nyrkkiin mun sivuille. Mun toiseen nyrkkiin rypistyi hieman mun paidan helmaa, mutta se ei haitannut. 

"Voidaanko me puhua?" 

Mä pyöräytin silmiäni ja nostin mun käteni puuskaan. 

"Tae ihan oikeesti. Mä olen pahoil-" 

Mä siirryin oven tieltä pois ja päästin sen miehen sisälle, joka oli just pari viikkoa sitten kävellyt samasta ovesta ulos. Mä olin tuolloin ihan varma, että mä en kuule siitä jätkästä enään ikinä ja että se eroaa bändistä. Enhän mä ole nähnyt sitä sen eron jälkeen, kun en oo käyny big hitin toimistollakaan sen jälkeen. Mä olin keräillyt voimiani kaksi ensimmäistä päivää ja itkeny silmäni pilalle. 

"Mä olen oikeesti pahoillani ja mä en todellakaan tiedä mikä sai mut lähtemään. Mä rakastan sua vieläkin ja mua sattuu se, että mä en herää enää sun vierestä."

Tällä kertaa se olin minä joka naurahdin. Vaikka olin hullu, en tyhmä. Mä tiesin mitä Jungkook halusi. 

"Eikun ihan oikeesti. Mä kaduin sitä tekoa heti sen jälkeen kun mä lähdin tosta ovesta ulos", Jungkook sanoi ja painoitti sanojaan osoittamalla kyseistä ovea kädellään. 

Mä kävelin keittiöön sanomatta vieläkään sanaakaan. Kirosin sitä maitolätäkköä heti kun mä näin sen. Kyykistyin siihen viereen ja nostin kauppakassin pois siitä ja sen nyt tyhjän maitopurkin pöydälle. Jungkook näytti huvittuneelta katsellessaan mun touhujani. 

"Jimin on huomannut että jotain on tapahtunut sen jälkeen kun sä et tullut tiistaina toimistolle. Se kyseli multa kokoajan miks sua ei näkynyt siellä. Mä en osannut vastata, tai siis mä en tiennyt mitä vastata."

"Sä tiesit ihan hyvin minkä takia mä en ollut siellä", sanoin katkerasti.

"Mä en tiennyt mitä vastata. Me ei oltu kerrottu koko jutusta vielä edes muille. En mä voinut sanoa, että me er-"

"Ja nyt sä haluat takaisin yhteen."

"Mä haluan sun olevan onnellinen, mitä mä en tajunnut silloin kun mä lähdin. Musta tuntu että sä et ollut onnellinen mun kanssa. Sä jätit mut monta kertaa kotiin yksin, leffailtoinakin, kun sä lähit Hoseokin kanssa jonnekin. Mä luulin, että mä en riitä sulle, ja että sä olisit onnellisempi Hobin kanssa."

"Toi on ihan paskapuhetta ja sä tiedät sen. Hoseok on mulle kuin veli, ja sä tiedät että meidän välillä ei todellakaan ollut mitään. Mä en ollut rakastunut Hobiin. Mä olin rakastunut siihen mua nuorempaan, ihanaan mieheen, joka särki mun sydämen kun käveli tosta ovesta ulos," sanoin jo nieleskellen sitä kyhmyä kurkustani. 

"Ja nyt se sama mies haluaa korjata virheensä ja yrittää uudestaan."

"Siihen menee aikaa."

"Mä jaksan odottaa."

Mun suupielet kääntyi hymyyn, mutta mä yritin piilottaa sitä parhaani mukaan kääntämällä pääni poispäin Jungkookin katseelta. 

Mä annoin Jungkookille silloin anteeksi. Mä en vieläkään tiedä sitä oikeata syytä, miksi hän käveli ulos, mutta musta tuntuu että mä olen tällä hetkellä maailman onnellisin mies. Eihän mikään ole täydellistä. Meidän suhteessa oli ylä- ja alamäkiä, mutta me molemmat selvittiin niistä. Mä rupesin sen päivän jälkeen käymään tanssiharjoituksissa ja toimistolla, ja mä näin Jimininkin hymyilevän mulle. Ehkä se tiesi, että kaikki oli järjestynyt ja että mulla oli nyt kaikki hyvin. Jungkook puhui mulle joka päivä sen jälkeen ja mäkin rupesin vastaamaan sille aina enemmän ja enemmän. Enhän mä luottanut siihen vielä ihan täysin, mutta se näytti menevän kokoajan parempaan suuntaan ja niinhän se menikin. 

Nykyään mua ja Jungkookia kutsutaan rakkauden sokasemiks lampaiksi. Periaatteessa se on totta, koska me ollaan toisissamme kiinni kokoajan. Mun mummu sano, että aina pitää antaa toinen mahdollisuus jos ensimmäisellä kerralla ei onnistunut, ja mä annoin ja nykyään me ollaan kuin vastanaineet. Mä oon myös huomannut, että musta itestä tuntuu paljon paremmalta, kun annoin Kookielle anteeksi. Koko homma satutti mua niin paljon, mutta mä tajusin, etten ois pystynyt elään ilman häntä enää kauheen kauaan. 

Ja ehkä se joistakin tuntuu, että me feikattiin koko romanssi takas henkiin, että mä olisin antanut Jungkookille anteeks vain sen takia, että musta itsestä tuntu yksinäiseltä, että mä en pystyis elään ilman sitä toista mun rinnalla. Totuus on, että mä rakastuin tohon mua nuorempaan, kultaiseen maknaeen, aivan idioottiin jätkään vielä uudestaan -vaikka musta tuntuu, että se sama rakkaus oli kantanut siitä saakka, kun Jungkook ensimmäisen kerran kertoi mulle, että on rakastunut muhun-. Ja nykyään meillä on kaikki hyvin. 

Ei meidän tarvinnut feikata, kun koko rakkaus meidän välillä oli aitoa.