Mitä Sanoitkaan Jääkiekosta?

6.

Seuraavana aamuna herään siihen, että joku istahtaa sägylleni. Yritä nyt siinä nukkua, kun koko sänky on ihan kallellaan. Raotan silmiäni nähdäkseni, kuka istuu sängylläni.

"Hei sinä, eikö sinun nimesi ollut joku Charlie?" Joonatan kysyy, eikä ilmeisesti aio nousta sängyltäni.

"Cameron, mun nimi on Cameron", tuhahdan.

"No joka tapauksessa, Miko käski herättää sinut. Meidän pitää lähteä kouluun vartin päästä", hän ilmoittaa, nousee sängyltäni ja poistuu huoneestani.

Kiroilen itsekseni samalla kun, kiskon päälleni ensimmäiset käteeni sattuvat vaatteet. Vaate yhdistelmä osoittautuu ihan kelvolliseksi, vaaleat polvista revityt farkut ja valkoinen t-paita.

Sukkia kiskon jalkoihin portaissa, mikä ei minun kömpelyydelläni ole ehkä paras idea. Selviän kuitenkin elossa alas, vaikka meinaankin katua miljoona kertaa.

"Kymmenen minuuttia!" Joonatan huikkaa huvittuneesti. Hän istuu sohvalla kahvikuppi kädessä ilman minkäänlaista kiirettä. Kuinkahan aikaisin poika on herännyt, sillä hän on ehtinyt jo laittaa hiuksensakin, ainakin parempaan järjestykseen kuin eilen.

Joonatanin hiukset ovat vaaleat ja ne on leikattu tylsästi ylikasvaneeksi ananakseksi, mutta täytyy kyllä myöntää, että kampaus sopii hänelle paljon paremmin kuin miljoonalle vastaantulijalle, joilla on samanlainen.

Siitä tuleekin mieleeni, että omat hiukseni luultavasti sojottavat kauheana pehkona jokaiseen ilmansuuntaan.

Päädyn siis juoksemaan kauhuissani ympäriinsä löytääkseni peilin. Eteisestä se ei ainakaan löydy, olohuoneessakin on vain virnistelevä Joonatan ja sohvia. Keittiöstäkään ei kauhukseni löydy peiliä.

Ihme juttu, sillä jos minä olisin yhtä hyvännäköinen kuin nuo kaksi, täyttäisin kotini peileillä. No en ole, eikä äiti muutenkaan antaisi täyttää meidän kotiamme peileillä.

Havahdun taas ajatuksistani ja muistan, että minulla on kiire. Kuulen Joonatanin naureskelevan olohuoneessa, luultavasti minun epätoivolleni.

"Alakerran vessassa on peili, jos siis sitä etsit", hän hymähtää noustessaan sohvalta. Poika harppoo ovelle, joka on yläkertaan vievien portaiden vieressä.

Aukaisen oven ja huokasen helpotuksesta nähdessäni peilin, jota reunustaa varmaan miljoona purkkia. Ei taida Joonatanin kampaus itsestään pysyä.

Nähtyäni kasvoni peilistä, toivon, että en olisi koskaan katsonutkaan. Ruskeat luonnonkiharat hiukseni ovat järkyttävän sotkuiset ja... kiharat.

Tässä ajassa en niille kuitenkaan ehdi mitään tehdä, mutta haron lyhyttä tukkaani edes vähän paremmin haaveillen samalla siitä, että olisin yhtä komea kuin Joonatan.

Silti paskanruskeat silmäni eivät muutu upean sinisiksi, eikä rasvainen ihoni vaihtunut Joonatanin täydelliseen ihoon.

"Meidän pitäisi lähteä!" kyseinen henkilö huutaa jostain eteisen suunnalta. Huokaisten vilkaisen peiliin viimeisen kerran, jos kasvoni vaikka olisivatkin muuttuneet siedettävämmiksi pelkällä tahdonvoimalla.

Reppu odottaa minua eteisessä, sen olin tajunnut pakata jo edellisenä iltana. En minä sitä itse olisi muistanut, mutta onneksi Miko oli muistuttanut minua.

Kiskon entistä likaisemmat valkoiset Vanssini jalkoihini avaamatta kengännauhoja. Kotona äiti aina valittaa, että se pilaa kaikki kenkäni, mutta onneksi äiti ei ole täällä valittamassa.

"Tule nyt!!" Joonatan raahaa minut perässään ulos ovesta. Hän paiskaa oven kiinni, muttei päästä irti kädestäni. Hän kiskoo minua perässään polkua pitkin autolle, jossa Miko odottaakin jo meitä.