Poikkeava

5. Luottamus

Jäin kiinni. Miksi en olisi? En tietenkään voi olla ainoa hiiviskelijä. Gabriel seisoo käytävässä. Tuijotamme toisiamme silmiin. Hän katsoo minua yllättyneen hämmentyneesti. Ei ollut osannut aavistaa sen olleen minä. Hän tulee lähemmäs ja halaa minua. Nojaan hänen rintakehäänsä. Pidätän taas kyyneleitä. 

"Sinä olet se?" poika kuiskaa.
"Kuka muukaan? " hymähdän tuskin kuultavasti.

"Mun on kai pakko selittää", huokaisen irrottautuen halauksesta.

"Niin sun pitää", hän vastaa katsoen minuun.

Tartun pojan kädestä kiinni ja hän älähtää hieman kovan otteeni johdosta. En jaksa pyytää anteeksi, vaikka ei hän ole syyllinen mihinkään. Itse minä tämän kuopan itselleni kaivoin. Raahaan hänet kädestä pitäen tyhjään luokkahuoneeseen, jonka ovi on hieman raollaan. Kuiskaan kiitoksen huolimattomalle siivoojalle. Suljen oven perässäni ja istun ikivanhalle opettajan pöydälle. Gabriel näyttää eksyneeltä ja minua alkaa ahdistaa. Mitä menin lupaamaan. En tiedä pystynkö selittämään. En saisi luottaa kehenkään. Silti luotan häneen ja tunnen välillämme heikon yhteyden. Olisimme varmaan olleet kumppaneita, jos en olisi löytänyt aiemmin toista kumppania. Jokaisella sudella on parikymmentä kumppani ehdokasta ympäri maailman. Sitten, kun heistä yhden löytänyt ei voi saada toista kumppania kenestäkään muusta. Hyvä niin. Olisi kamalaa, jos pitäisi valita. Teen päätökseni. Kerron hänelle totuuden.

"Älä keskeytä tai lopetan siihen", uhkailen, vaikka tiedän jatkavani, vaikka hänellä olisi välikommentteja. Hyvä tarina vain aloitetaan näin. Poika istuu pulpetille minua vastapäätä. Hän sanoo olevansa valmis ja minä vain hymähdän. Aloitan tarinani:

"Mulla oli joskus  ihan kiva elämä. Mulla oli ystäviä ja vanhemmat. Sit taisin tajuta, että se mitä teen on väärin. Mä tajusin, että oon se tarinan pahis. Mä oon musta."

"Musta! Vittu, mitä sä teet täällä!" Gabriel huutaa keskeyttäen tarinani. 

"Mitä mä sanoin siitä keskeyttämisest. Kuuntele hetki niin tajuut", sanon ja mietittyään hetken Gabriel istuu takaisin paikalleen ja voin taas jatkaa tarinaani:

"Sitten mä löysin sen kaikkein tärkeimmän eli sielunkumppanin.  Mä olin musta, se ei. Oltiin siis niin pirun kusessa. Pahinta tässä tietysti oli se, että mä olen alfan tytär.  En siis voinut vaan erota laumasta ilman seuraamuksia. Monella on tosi väkivaltainen kuva Mustasta laumasta, mutta se on vain pintaraapaisu lauman toimintaa. Oikeesti Musta lauma toimii ihan samalla tavalla kuin muutkin laumat. Tavallinen jäsen voi erota ja liittyä ilman seuraamuksia. Laumassa voi elää ihan tavallista elämääkin. Ongelmana on vain se, että muut laumat ajattelevat mustien olevan automaattisesti pahoja. Siksi lähes kukaan ei koskaan lähde. Minä olisin eronnut, mutta en saanut. Mä olin liian hyvässä asemassa ja tiesin liikaa. Oikeestaan tiedän kaiken mustasta laumasta. Siks en saanut lähteä. Lähdin silti. Se oli yks mun elämän suurimmista virheistä.
Jasperin luo muutto oli kuitenkin sillä hetkellä ja rakastuneena ainoa mahdollinen vaihtoehto tai ainakin mun pään sisällä oli. Meillä olikin tosi hauskaa. Sain ekaa kertaa elämässäni oikeita kavereita. Nautin mun elämästä ekaa kertaa ikinä. 

Sit yhtäkkiä mun elämä loppu 24.7. tätä vuotta. Mun lauma löysi mut ja Jasperin, kun me oltii täyttäkuuta edeltävänä yönä katolla hengailee. Mä olin niille petturi, vaikka en ollu paljastanu kellekään mitään. Ne päätti kostaa mulle Jasperin kautta. Julmaa, mutta loogista. Olisin tehnyt heille samoin. Ne tuli meitä kohti. Mä taistelin niitä vastaan ja pärjäsin hyvin, mutta taistelussa mä en tajunnut, ettei Jasperilla ollut saman tason taistelukoulutusta ja alfageenejä. Sit mä kuulin kun se huusi. Ne pudotti sen katolta ja mä vain katsoin. Mä en voinut tehdä mitään. Jasper on kuollut."