Unohdetut (tauolla)

5. Tervetuloa Unohdettuihin

Leo katseli minua koko matkan, mutta en pystynyt katsomaan tätä takaisin. Yritin kuitenkin ajatella kuten hän, mutta se ei onnistunut.
En olisi koskaan hyväksynyt tätä, jos olisin tiennyt mitä minulta odotettiin. Matka oli töyssyinen ja mieleeni tuli heti tulomme tänne. Nyt oli tosikyseessä.
Minut oli puettu kauniisti ja olin huolitellun näköinen, mikä ei auttanut asiaa. Mitä jos olisinkin kuningatar? Jäisinkö tänne ikuisesti vai pääsisinkö kotiin, mitä epäilin suuresti.
Kotiin meneminen tuntui mahdottomalta, mutta halusin yrittää. Ja jos en ole kuningatar, voin pyytää luvan lähteä kotiin. Minultahan kysyttiin lupaa, että minut saisi tuoda tänne niin miksi ei poiskin.
Ajatukseni keskeytyivät äkkijarrutukseen ja siihen, että ovi avattiin ja minut vedettiin ulos. Kompastelin ja kiroilin, kun paljaisiin jalkoihini sattui alla olevat kivet.
Minulle ei kerrottu mitään tästä, ei mitä pitää tehdä, ei mitä tapahtuu ja ei myöskään siitä, että mikä on lopputulos.
Leo tuli viereeni ja alkoi taluttaa minua ruskeaa lankkua pitkin, joka johti pimeään käytävään. Käytävässä haisi homeelta ja tunsin paljaiden jalkojen alla jotain mitä en olisi halunnut tuntea.
Käveltyämme hetken, Leo pysäytti minut ja jatkoi vähän matkaa eteenpäin. En tiennyt mitä hän teki siellä, mutta pian edessämme oleva ovi, jonka erotin hämärästä, alkoi hohtaa punaisena kunnes se tuli kokonaan näkyviin. Paljaat käteni olivat kananlihalla ja toivoin, että olisin saanut edes takin.
Leo vetäisi minut ovesta sisään, jolloin silmäni tuntuivat olevan tulessa niinkuin silloin kun tulin tänne, mutta nyt se johtui valkoisesta arkkitehtuurista.
Sali, jossa olimme oli suuri ja valoisa. Marmoriset seinät ja lattiat kiilsivät kauniin valkoisina, mutta huoneessa oli yksi paikka minne katse jäi.
Keskellä salia oli pöytä, jonka päällä oli kupu.
Menimme lähemmäs ja ehdin vilkaista kuvun sisälle ja tajusin sen olevan kehto. Kehdossa nukkui ruskea hiuksinen lapsi, jolla oli mustat siivet.
En ehtinyt katsoa tarkemmin, kun minua vedettiin jo eteenpäin.
Pelko värisytti minua ja Leo huomasi sen. Leon katse oli täynnä surua ja katumista. Pian ennenkuin huomasinkaan kädestäni otettiin kiinni ja se ei ollut Leo. Mies oli pitkä, ruskeahiuksinen ja kaunis.
En edes tiennyt, että miehetkin voivat olla kauniita, mutta en muuta kuvausta keksinyt. Hän vaikutti nuorelta, mutta silmäkulmassa oli pieni ikääntymisen merkki. Sitä en olisi huomannut ellei mies olisi ollut edessäni.
"Tulehan tyttöseni", mies sanoi sointuvalla äänellään. Tuo mies voisi saada kenet tahansa tänne ja he eivät aavistaisi mitään mitä heille tulisi tapahtumaan. Niinkuin minulle kävi.
Lähdimme kävelemään salin toiseen päähän ja menimme ovista sisään.
Huone oli paljon pienempi kuin edellinen ja täällä ei ollut muita.
Mies istahti tuolille ja kehotti minua istumaan vastapäätään.
Nyt vasta huomasin tämän vaatteet ja kruunun, joka koristi hänen päätään.
"Kuningas George, tämän maan neljäs hallitsija", mies sanoi ylpeillen. Pidin suuni kiinni ja toivoin tämän olevan jo ohi.
Olin pyöräyttää silmiäni, kun huomasin miehen vetävän lokerosta kansion. Kuvittelin jo tämän olevan vitsiä. Kansiosta tipahti minun kuvani, kuvani kun olin pieni. Kuningas luki itseksensä kansiota, jossa oli varmasti kaikki tiedot minusta.
Naputtelin jalkaani, mutta se ei ärsyttänyt kuningasta. Yskäisin kunnolla saadakseni tämän huomion, mutta hänen päänsä ei kääntynyt.
Katseeni vaelteli ympäri salia ja pysähtyi taas kuninkaaseen. Salissa ei ollut mitään muuta, tai niin ainakin luulin.
Kuninkaan takaa seinään ilmestyi punaista hohtava ovi ja sisään tuli palvelija kädessään miekka. Vihasin sitä, että täällä kaikki vain ilmestyi eikä pysynyt paikoillaan.
Tarrasin kynsillä tuoliin kiinni yrittäen rauhoittua.
Kuningas nosti viimein katseensa minuun.
" Selvä, aloitetaan", tämä sanoi ja meni hakemaan miekan.
Paniikki iski ja päässäni alkoi pyöriä.
Nousin ylös tuolilta ja olin valmis lähtemään pakoon, mutta käsistäni pidettiin kiinni.
Kuningas heilutteli miekkaa huolettomasti ja pian se pysähtyikin olkapäähäni.
Miekan kylmä terä painautui olkapäähäni, mutta ei tehnyt haavaa.
Miekka nostettiin poskelleni ja silloin tunsin, kuinka miekka teki pienen viillon ja kuinka siitä valui verta kasvojani pitkin.
Käteni päästettiin vapaaksi, kun kuningas lähti pöydän luo.
Hän nosti miekan korkealle niin, että ikkunasta tulevat auringon säteet osuivat siihen.
Kuningas odotti jännityksessä, mutta näki kuitenkin että hän oli tehnyt tämän monta kertaa ja epäonnistunut.
Tämä kertakaan ei ollut poikkeus.
Miekalle ei tapahtunut mitään, jolloin palvelija otti sen ja lähti.
Sisään tuli muita vartijoita, jotka lähtivät raahaamaan minua pois. Kuningas ei sanonut mitään, näin vain pettyneen ilmeen kasvoilla.

Minut heitettiin kärryihin, mutta nyt en ollut yksin. Kärryjen perällä oli toinen samanikäinen tyttö, mutta tällä oli haava kädessä. Haavasta vuoti verta ja huomasin kuinka epätoivoisesti tyttö oli yrittänyt saada haavaa tyrehdytettyä.
" Hei", sanoin tälle hiljaa.
Tyttö katsahti minuun silmät kosteina, kunnes rupesi vuolaasti itkemään. Menin tämän luo ja repäisin mekkoni helmasta palan. Sidoin sen hänen kätensä ympärille niin että vuoto tyrehtyi.
" Kiitos", hän sanoi.
Vastasin tämän pieneen hymyyn.
" Olin pienenä partiossa", selitin. Olin tosiaan ollut 3 vuotta ja nyt niistä oli vihdoinkin hyötyä.
" Olen Lydia", sanoin.
" Elsa", tämä vastasi.
Kärryt hätkähtivät liikkelle saaden minut kaatumaan naamalleni.
Nousin ripeästi istumaan ja otin tukea seinästä.
" Minne meitä viedään?", kysyin säikähtäneenä. Ihoni oli kananlihalla ja mekkoni likainen.
Elsa oli käpertynyt nurkkaan heiluttaen itseään. Hän oli selvästi hermoromahduksen partaalla.
Matkaa ei kestänyt kauaa, kun ovi avattiin ja sisään heitettiin toinen tyttö.
Tytöllä oli vihreän kirkas ja siisti mekko, mutta haava oli olkapäässä.
Oven suljettua uusi tyttö alkoi potkia ovea, mutta kukaan ei tullut. Pelkäsin hetken tämän puolesta jos joku olisikin tullut.
Vihreäpukuinen tyttö luovutti ja istahti minua vastapäätä punaiset kiharat naamallaan.
Istuimme hiljaisuudessa matkan jatkuttua.
Enempää ei muita tullut matkan aikana ja olin siitä iloinen että surullinen. Jos meitä olisi ollut enemmän, olisimme voineet taistella päästäksemme kotiin.

Kärryt pysähtyivät viimeistä kertaa, jolloin ovi avattiin ja meidät heitettiin ulos. Uusi tyttö taisteli, mutta hänet nujersi vartija. Makasimme Elsan kanssa heinän ja mudan seassa, toisin kuin toinen tyttö oltiin viety vieressä olevaan latoon. Nousimme heikosti ylös ja lähdimme perään.
Tyttö makasi pienessä sängyssä haava otsallaan. Vartijat olivat lähteneet ja pian kuulimmekin kärryjen lähdön.
Rojahdin seinää vasten ja päästin kauan pidellyt kyyneleet vapaiksi.
En tiennyt missä olin, mitä tapahtui tai mitä tulee tapahtumaan.
Olimme kaikki yhtä hämillämme, että meistä kenestäkään ei ollut lohduttajaa.
Elsa istui tuntemattoman tytön vieressä puhdistaen tämän kasvoja löytämällään rätillä ja sangosta otetulla vedellä.
Tämä kaikki tuntui unelta, mutta samalla niin todelta.
Käperryin pieneksi keräksi ja suljin silmäni. Kuulin kuinka Elsa alkoi hyräillä minulle tuntematonta laulua, mutta nukahdin siihen oitis.

Dean

Heräsin kärryjen kolinaan. Vartijat olivat tuoneet uusia.
Hyppäsin alas pieneltä parvekkeeltani ja laskeuduin sulavasti maahan.
Aurinko oli vasta nousemassa, mikä tarkoitti pientä lähetystä.
Unohdettuihin tuotiin päivässä kymmeniä ihmisiä, mutta harva heistä selvisi ensimmäistäkään päivää.
Kävelin mutaista katua pitkin pimeiden talojen ohitse niinkuin tein joka aamu. Tämä oli tehtäväni. Jos minä en sitä tekisi niin kuka sitten?
Kopautin kolmanteen vastaan tulevan talon oveen ja odotin.
Ei minuuttiakaan kun Marie avasi oven.
Tällä oli pieni puukko kädessään, mutta nähdessään minut hän laski aseensa ja päästi sisälle.
Marie oli ollut täällä kanssani melkein alusta asti ja hän jos joku osasi auttaa minua.
" Uusia tuli juuri äsken", sanoin tälle.
Marie huokaisi ja veti saappaat jalkaansa.
Lähdimme menemään uudelle ladolle, jossa kolme tyttöä nukkui.
Katsahdin Marieen ja kysyin ilmeelläni mitä tekisimme.
Marie kohautti kulmiaan ja ryntäsi sisään. Kävelin perässä ja katseeni osui ensimmäisenä tyttöön, jolla oli sininen mekko. Tyttö oli hätkähtänyt ensimmäisenä hereille ja oli puolustuskannalla. Tytöllä oli lusikka aseenaan.
Marie nauroi nähdessään tämän, mutta minä en pystynyt. Olihan se vähän huvittavaa, mutta tyttö oli peloissaan.
Pienellä sängyllä makasi kaksi muuta tyttöä, mutta he eivät olleet hereillä.
" Herätys ruususet!", Marie kajautti jolloin tytöt heräsivät. Molemmat istuivat nyt sängyllä hämmentyneinä.
" Älkää pelätkö", aloitin, mutta Marie keskeytti minut.
" Tultiin hakee teidät ja selittämään homman kulun, voitte kysyy multa apua", Marie sanoi ja oli jatkamassa, mutta nyt minä keskeytin.
" Tervetuloa Unohdettuihin"

// Pahoittelen, että meni taas niin kauan tämän tekemiseen, mutta kaikki hyvä tulee aikanaan ;) Yritän kirjoittaa nopeammin, mutta koulun takia ei ole ollut innostusta eikä aikaa. Pahoittelen myös mahdollisista kirjoitusvirheistä, mutta halusin saada tämän julkaistua.
Kiitos kuitenkin!
-NoraNefil