Rankkasade

1. Kohtaus

Monta päivää kestänyt lumisade oli vihdoin lakannut, ja kirkkaan oranssina paistava auringonnousu näkyi horisontissa. Yksinäinen nainen katsoi tätä puiden takana pilkistävää henkeäsalpaavaa näkyä keittiönsä ikkunan läpi. Hän huokaisi syvään ja antoi uuden aamun paisteen peittää kehonsa, pieni hymy ilmestyen hänen naamalleen.

Nainen säpsähti äkkinäisesti kovaäänisen pirinän takia. Hänen lyhyt rauhallinen hetkensä oli loppunut äkisti, jonka myötä hänen hymynsäkin hiipui tuota pikaa. Uusi huokaus pääsi naisen suusta, tällä kertaa turhautuneisuuden herättämänä.

"Lola," nainen kailotti, asettaen samalla kädessään olleen pesuharjan syrjään. Tämän jälkeen hän kuivasi kätensä keittiön seinällä roikkuvaan pyyhkeeseen, ja käveli ulos keittiöstä, vielä varmuuden vuoksi pyyhkien kätensä pitkään pinkinväriseen yömekkoonsa.

"Lola? Oletko hereillä?" hän kysyi kovaan ääneen puisten rappusten juuressa, yrittäen jälleen kerran saada vastausta tyttäreltään. Turhautunut äiti huokaisi vielä kertaalleen, sillä hän tiesi, että tyttö ei helpolla nousisi sängystä. Eihän tämä sentään ensimmäinen kerta ollut.

Sängyssään makaava Lola kuuli herätyskellon melun takaa, kuinka hänen äitinsä nousi natisevia portaita ylös. Tytön ote hänen paksusta peitostaan kiristyi yhä enemmän, ja hän alkoi rukoilemaan päässään.

Ei mennyt kauaa, kunnes tyttö kuuli, kuinka hänen huoneensa ovi heilahti auki. Hänen äitinsä seisoi ovella, hän tiesi sen, mutta silti jatkoi teeskentelyä. Lola ei inahtanut senttiäkään, vaikka hän hetken päästä kuuli, kuinka hänen äitinsä käveli huoneeseen ja sammutti sängyn vierellä olevan digitaalisen herätyskellon, joka oli ollut tähän mennessä kovan äänen lähde.

"No," Lolan äiti huokaisi, istahtaessaan sängylle ja samalla asettaen kätensä tyttärensä olalle," eikö olisi aika jo herätä, kellosi meni jo torkutukselle."

Äiti ei saanut vastausta. Lola makasi sinisillä lakanoilla peitetyssä sängyssä liikkumatta kyljellään, selkä äitiinsä päin. Hänen pähkinänruskeat silmänsä olivat auki ammollaan. Näillä hän katsoi sängyn reunalta suoraan lattiaan, liian häpeissään katsoakseen äitiinsä.

"Hei," tytön äiti sanoi, jonka jälkeen hän kurkisti tytön olan yli, tarkastaen, että olihan hän hereillä. Huomattuaan, että tyttö oli kuin olikin hereillä, äidin ilme muuttui hieman ärtyisän sävyiseksi.

"Nyt ylös, minä en käske toista kertaa. Sinä et voi joka aamu yrittää välttää kouluun menemistä. Kuulitko?"

Huomattuaan, että hänen rukouksensa eivät auttaneet tälläkään kertaa, Lola huokaisi ja sulki silmänsä. "Joo," hän mumisi peittonsa alta. Hän ei halunnut kääntää kylkeä, sillä hän ei pystynyt katsomaan äitiänsä tällä hetkellä.

Lolan äidin ilme rauhoittui hieman kuultuaan tyttärensä vastauksen. "No niin, siellä on puuroa valmiina kattilassa, syö kun se on vielä kuumaa," äiti kehotti, silittäen Lolan olkaa, jonka jälkeen hän nousi sängyltä ja käveli tanakasti ulos huoneesta, tarkastaen vielä tyttärensä tilan kertaalleen ennen portaiden alas kävelemistä.

Ollessaan varma, että hänen äitinsä oli alakerrassa, Lola viimein käänsi kehonsa makaamaan selällään. Hän huokaisi syvään ja tuijotti kattoon. Huone täyttyi hiljaisuudesta. Kaukaa Lola pystyi kuulemaan ruokavälineiden kolinan, varmaankin hänen äitinsä jatkamassa tiskaamista, sekä heiveröisen tuulenvireen seinien takaa.

Syvä huokaisu pääsi ulos Lolasta. Hän halusi itkeä, huutaa, raivostua, mutta... hän ei kyennyt siihen. Ainoa asia mihin hän kykeni, oli nousta ylös vaivalloisesti sängystä. "Hitto," hän kiroili kuiskaten itsekseen.