Tell me you hate me

Luku 32 - kysymys kuuluu

Leo

Mun on vaikea vieläkään sisäistää eilisillan tapahtumia, vaikka kello lähenee jo viittä seuraavana päivänä. Mä makaan meidän parvekkeen sohvalla ja tuijotan mun kädessä olevaa oranssia sytkäriä, koska mä olen jo selannut kaikki mun somet läpi eikä mulla ole enää mitään katsottavaa mun puhelimessa. On taas ihan hiton lämmin, en oikein tiedä mikä lämpöaalto Suomeen on tullut vaikka syyskuu on jo ihan loppumaisillaan.

Mun puhelin värisee mun vatsan päällä, kun mulle tulee taas viesti. Mä huokaisen ja ennen kuin mä edes luen sen ilmoituksen, mä tiedän, keneltä se on. Jep, Enniltähän se. Mä puren mun poskea ja suljen hetkeksi mun silmät.

En mä oikein tiedä, pitäisikö mun katua sitä mitä eilen kävi. Tai kyllä mä Ennin pussaamista kadun. En mä siitä nauttinut, mutta Tomaksen katseesta kyllä. En mä osaa edes selittää sitä, mutta se tuntui jotenkin niin intiimiltä ja kiihottavalta, miten se tuijotti mua ja mä tuijotin sitä samalla kun molempien edessä oli joku toinen. Kyllä mä tiedän, että Tomaksella on edelleen edes jonkinlaisia tunteita mua kohtaan. Mun vaan pitää saada se ymmärtämään, että se voi kyllä luottaa muhun.

Enhän mä ollut eilen edes se, kuka tuon jutun aloitti.

Pieni hymy kiipeää pakosti mun huulille kun mä näen mun mielessä edelleen Tomaksen vihreät silmät ja se, miten siitä oikein huokui mustasukkaisuus. Mä tiedän, että se olisi halunnut heittää Ennin vittuun siitä. Ja kyllä mäkin oisin voinut vaikka lyödä Nicoa suoraan naamaan, ja mua kyllä toisaalta ällöttää se, että mä näin sen Tomaksen kanssa noin. Mutta en mä Nicoa siinä katsonut.

Mä taidan vahingossa nukahtaa siihen partsille ja kun mä havahdun hereille, on jo vähän hämärää. Mun puhelimen soittoääni herätti mut mun päikkäreiltä, ja hämmentyneenä mä tuijotan hetki sitä puhelimen näyttöä ennen kuin tajuan, mitä siinä lukee.

Tomas soittaa mulle.

Kun mä vihdoin sisäistän sen tosiasian, mä kompuroin ylös siitä sohvalta ja vastaan. Mun vatsanpohjaan ilmestyy saman tien perhosia, kun mä kuulen sen äänen.

"Mis oot?" se sanahtaa puhelimeen heti, kun mä vastaan sille.

"Kotoo", sanon ja puristelen sytkäriä, joka edelleen on mun kädessä.

"Nähää", Tomas sanoo hiljaa puhelimeen, "nyt."

Mä häkellyn niin, etten heti edes saa sanottua mitään. En mä tällaista puhelua olisi osannut edes toivoa.

"Missä?" mä sanon hiljaa, musta tuntuu, että mun ääni ei olisi tässä hetkessä kantanut yhtään kovemmalla volyymilla.

"Onks sun porukat kotoo?" Tomas kysyy ja linja kohisee, kuulostaa vähän siltä, että se pukee päälleen samalla tai jotain.

"Ei", mä vastaan ja mun vatsanpohjassa lepattaa perhoset. Mun äiti ja Mikael on menneet Tampereelle koko viikonlopuksi, siellä on kai joku äidin työhön liittyvä tapahtuma. Mä olen ollut kiitollinen siitä rauhasta, mikä mulla on ollut, mutta nyt mä melkein toivon, että ne olisikin täällä. Mä en halua, että Tomas tulee tänne. Mun koti on niin kaukana siitä upeasta kattohuoneistossa, missä Tomas itse asuu, ja mä en ole kehdannut tuoda edes mun kaikkia kavereita meille kylään, koska mä häpeän tätä paikkaa.

Jostain syystä mua ei silti ahdista niin paljon, kun Tomas pyytää osoitetta Snäppiin ja katkaisee puhelun melkein heti. Mä en osannut edes kieltäytyä, ja puhelun loputtua mä laitan sen osoitteen sille saman tien.

Sen puoli tuntia mitä Tomaksella kestää tulla Itä-Helsinkiin sen paljon kivemmalta asuinalueelta, mä pyörin ympäri meidän kämppää ja koitan vähän siistiä paikkoja, vaikka on täällä kyllä usein tosi siistiä. Mun huonekin on jopa siisti, ihan vaan koska äiti pakotti mut siivoamaan sen ennen kuin ne lähti - jostain syystä. Mä en osaa asettua aloilleni edes sitten, kun mitään siivottavaa ei enää ole, mua pelottaa liikaa Tomaksen näkeminen. Mä en osaa yhtään sanoa, millä tuulella se tänne saapuu, ei sen äänestä saanut yhtään selville sen tunnetilaa. Ei se paljon puhunut eikä kuulostanutkaan iloiselta, mutta ei se ole uutta. Tomaksesta ei ikinä saa helvetti selvää.