I Want To Know You - Niall Horan (Finnish)

Luku 2 - Don't Ask Anything

Nousin nopeasti pulpetistani opettajan ilmoitettua, että olisimme vapaita poistumaan. Kävelin nopein askelin ulos luokasta ja menin suoraan lokerolleni. Heitin laukkuni lokeroon, nappasin rahani mukaan ja lähdin kohti koulun ruokalassa olevaa kioskia. Päästyäni kioskille, otin muovikuvun alta yhden juustovoileivän ja vein sen kassan luo. Asetin leivän myyjän nähtäväksi ja valitsin oikean määrän rahaa kädessäni olevista kolikoista.

"1,50", myyjä sanoi iloisesti. Ojensin kolikot myyjälle ja lähdin paikalta mitään sanomatta katse lattiassa, kuten joka ruokatunti. Nyt toimin kuitenkin ennätys nopeasti, koska tiedän ruokasalissa alkavat kohta jonkin tilaisuuden johon tulee eritysvieraita, enkä halua silloin olla lähelläkään kyseistä paikkaa. Pysähdyin kuitenkin vielä nopeasti ruokasalin ovella olevan roskiksen luona ja heitin leivän välissä olleen salaatinlehden ja suolakurkun pois. Jatkoin matkaani koulun musiikkiluokkaan ja menin istumaan pianon taakse, jottei kukaan näkisi minua lasioven lävitse. Aloin syömään leipääni hitaasti, eikä mennyt kauaakaa kun ruokasalista kuului rehtorimme möreä ääni.

"Toivottakaa tervetulleeksi vanha oppilaamme Niall Horan ja hänen bändikaverinsa", rehtorin ääni kaikui ympäri koulua, tuon huudettua mikrofoniin. Heti rehtorin lopetettua koulumme tytöt alkoivat kirkumaan, enkä saanut enään mistään muusta selvää.

.

.

.

Säpsähdin hereille kuultuani musiikkiluokan oven aukeavan ja yitin mahdollisuuksieni mukaan kyyristyä pianon taakse niin pieneksi kuin vain pystyin.

"Kai muistat vielä musiikkiluokan?", kuulin rehtorin kysyvän joltain luokan ovella.

"Totta kai! Kaikki on näköjään vielä ennallaan", joku nuori poika vastasi rehtorille ja kuulin tuo askeleiden lähenevän soittimia. "Onks kitarat vielä oikeessa vireessä?", tuo kysyi naurahtaen ja näin hänen nappaavan akustisen kitaran aivan pianon vierestä. Vaaleat etuhiukset vilahtivat pianon ylitse ja painuin aina vain alemmas pianon taakse. Pian kuulin pojan istuvan yhdelle luokassa olevista penkeistä ja näppäilevän muutamia kitaran kielistä. Ei mennyt kauaa kun tuo oli jo soittamassa kokonaista konserttia itsekseen luokan edessä ja luulin etten koskaan pääsisi luokasta pois. Niskani alkoivat jumittua pianon takana kyyristelystä ja yritin venytellä niitä parhaani mukaan, mutta epäonnekseni onnistuin osumaan kyynärpäälläni yhteen pianon näppäimistä, tai miksi ikinä niitä kutsutaankaan ja kuulin samantien rehtorin askelten lähestyvän pianoa.

"Kathrine? Mikset ole ruokasalissa niin kuin kaikki muut?", kuulin rehtorin kysyvän yläpuoleltani. En katsonut ylös, vaan otin suoraan jalat alleni ja lähdin ulos luokasta niin nopeasti kuin mahdollista. Jätin oven perässäni hiukan raolleen ja jäin nojaamaan oven viereiseen seinään.

"Kuka se oli?", kuulin tuon vaalea hiuksisen pojan kysyvän rehtorilta. Katsoin varovasti luokkaan, mutta tajusin sen olevan virhe huomatessani pojan katsovan juuri suuntaani. Käänsin katseeni nopeasti pois ja tasasin hengitystäni.

"Se oli Kathrine, yksi meidän viimeisen vuoden opiskelijoistamme. Ei juuri viihdy muiden seurassa, joten keksii itselleen aina jonkin paikan piilotella", rehtori kertoi ja läpsäytti kätensä yhteen ennen kuin jatkoi puhumistaan. "Mutta jatkettaisiinko me kierrosta?"

"Joo tottakai", poika vastasi ja lähdin juoksemaan kohti kohta alkavaa tuntiani, jottei rehtori näkisi minua oven vieressä seisoskelemassa.

.

.

.

Historia. Voiko enään tylsempää ainetta olla. Kuka haluaa opiskella menneitä asioita? En minä ainakaan. Menneet ovat menneitä, eikä niitä pitäisi muistella. No tässä minä nyt kuitenkin istun ja yritän ymmärtää mitä eroa on antiikilla ja keskiajalla. Kummatkin oli kauan sitten, joten mitä väliä sillä on jos niitten taiteet eros toisistaan tai jos niitten ihmiskäsitys on ollu erilainen.