Kerro kun lähdet

Miko

Koulun päättäjäisjuhlien otoksia ei oltu unohdettu joukosta - niistä muistin vain sen miten jokainen ajatteli omien vanhempiensa olleen ne noloimmat. Siis ne, keiden vanhemmat olivat tulleet paikalle. Kun ikää tuli enemmän, vanhempia ei enää juhlasalissa nähty. Oltiin olevinamme niin aikuisia. Hengitin syvään ja varovasti käänsin kuvia, kunnes kuva Aaronista huoneessani kääntyi eteeni. Se oli todennäköisesti otettu joko ennen kahdeksannen tai yhdeksännen luokan alkua.

"En tiennyt että tunsitte", Kaisu kommentoi ja katsoi kiinnostuneesti olkani yli.

"Meillä oli yhteiset liikuntatunnit aikoinaan."

Tulin siihen lopputulokseen, että Aaron oli itse ottanut sen. Se oli otettu salamalla illasta tai yöstä ja Aaron oli pelkät pyjamahousut jalassa istumassa sängylläni ja katsoi kameraan levein suin. Siinä hän oli salamavalon ajan maailman huolettomin viisitoistavuotias. Ellei hän ollut vasta neljätoista siinä, en kyennyt muistamaan hänen syntymäpäiväänsä. Hän oli kuitenkin jäänyt seitsemännellä luokalleen, joten arvioni ei voinut heittää paljoa.

"Kai sä tiesit, että se asuu edelleen täällä?" Kaisu kysyi.

Vastasin myöntävästi.

"Tai siis sain tietää kun tulin tänne", korjasin ja kiirehdin seuraavaan kuvaan. "Törmäsin siihen baarin edessä."

Saarella jouduin kohtaamaan syyllisyyteni siitä miten olin aikoinaan kertonut pois lähdöstäni Aaronille vasta saavuttuani Helsinkiin, ja poika oli uhannut muuttaa mukanani. Hän ei tuolloin viihtynyt yksin, joten hyväksyin täysin sen miten hän kirosi minun pilanneen kaiken. Väitin itselleni ja hänelle, ettei etukäteen muutosta kertominen ollut vaihtoehto, vaikka olikin ikävä että muuttoni osui niin lähelle hänen perheensä lähdön kanssa. Pelkäsin, että Aaron olisi saanut muutettua mieleni, kuten hän aina sai. Ei minulla ollut omaa tahtoa silloin, ja Aaronille oli maailman helpointa sanoa kyllä. Tunsin sen vaikuttavan minuun edelleen. Uskoin hänen ymmärtävän syyni lähdölle ajan kanssa, mikäli hän edes ajatteli asiaa sen kummemmin. Ja sitä paitsi - mies näytti pärjänneen hyvin.

Sitten oli kuva minusta Ladan nokan päällä risti-istunnassa. Ujo hymyni oli kiusallista katsottavaa, mutta niin ne kaikki ilmeet olisi olleet näin jälkikäteen. En ollut oma itseni vielä sen ikäisenä ja ei tarvinnut tuijottaa kuvaa pitkään huomatakseen sen. Olin väkisin halunnut ostaa väljiä vaatteita sulautuakseni massaan ja näytin hukkuvan kangasmäärään. Auto oli Aaronin perheen autotallissa, ja se oli peitetty pressulla nokkaa lukuun ottamatta. Se oli sitä aikaa, kun hänen vanhempansa olivat jo lähteneet kaupungista ja Aaron pakeni toisinaan luokseni veljensä kotibileitä, joissa ei tunnettu kellonaikoja. Hän ilmestyi yleensä ennen keskiyötä ja osasin avata ikkunan, kun kuulin tuttua sepelin rahinaa lasin takaa. Sitten tajusin, ettei kuvassa ollut mikä tahansa Lada, vaan nimenomaan hiekansävyinen. Sellainen mitä etsittiin Terhin katoamiseen liittyen. Vilkaisin Kaisua, mutta hän ei huomannut mitään. Ei tietenkään. Nieleskellen siirryin seuraavaan kuvaan.

"Tuo äsköinen oli kiva kuva susta", Kaisu kommentoi. "Et ikinä hymyile nuoruuskuvissa."

Nykyisin hymyilin liikaakin, koska ainoat kuvat minusta olivat yritysjuhlista otettuja. Mutisin myöntävästi takaisin. En tiennyt mitä tehdä kuvan antaman informaation kanssa. Ehkei se ollut kyseinen auto jota etsittiin, järkeilin itselleni. Olisihan joku jo tuolloin ilmoittanut, että sellainen löytyi naapurustosta ja asia oltaisiin tutkittu. Mutta kuinka monta sen väristä Ladaa tässä kaupungissa siihen aikaan pystyi olemaan? Eniten sisintäni väänsi se, etten voinut sanoa olleeni yllättynyt. Tutkisin asiaa ennen Ninalle kertomista, en halunnut syyttää Aaronia turhasta. Nina ajattelisi minun vain ottavan Aaronin silmätikuksi siksi, etten pitänyt miehestä. Pieni ääni päässäni kuitenkin soimasi, että tein väärin kerroin tai en. Viskasin kuvat takaisin laatikkoon.

"Katson ne myöhemmin loppuun", ilmoitin Kaisulle. Vein laatikon huoneeseeni, joka ei ollut muuttunut juuri lainkaan pois muutettuani. Halusin samantien polttaa pahvilaatikon sisällön, ottaa tulitikun ja raapaista kerran, korkeintaan kaksi kertaa ja kaikki olisi pyyhitty. Oli liikaa ajatella niitä muutamia raadollisia vuosia, jolloin jokainen meistä oli vieras itselleen. Kaikki ihmiset tuntuivat tuolloin kaukaisilta ja jotenkin pahansuovilta. Tiesin, että se johtui osittain omasta epävarmuudestani, mutten ollut varma olisiko sittenkin parempi jos Terhi pysyisi poissa eikä vanhoja asioita tuotaisi taas esiin? Menneisyydestä harvoin löysi positiivisia yllätyksiä.

Se mikä minua kiinnosti tapauksessa, oli se miksi Aaronin äiti - Anita oli jäänyt suhteeseen miehen kanssa, joka vaikutti yksipuolisesti hirveältä ihmiseltä. Sellainen, jolla luki otsassa "älä tule lähelle, pilaan elämäsi". Aaron ei juuri koskaan maininnut äitiään. Anitakaan ei ollut sellainen vanhempi, joka kuskasi lapsiaan luokkalaisten synttärijuhliin (heitä ei myöhemmin edes kutsuttu), tai olisi tehnyt rakkaudella kotiruokaa. Anitan erikoisuutena oli Aaronin mukaan seinälle tarjottu ruoka, kun hän aika ajoin sai tarpeekseen perheestään ja menetti malttinsa. Aaronin isän tapa käsitellä asia oli ostaa kertakäyttölautasia, joita vaimo sai heitellä kaikessa rauhassa, mutta se kuulemma vain pahensi asiaa. Ja Aaron oli hymyillyt kertoessaan tämän ja kaapinut rasvaisia perunalastumuruja pussin pohjalta, joka oli rapissut välissämme peittäen hämmentyneisyyteni. Meillä toki riideltiin kotona, mutta se oli erilaista. En ollut tottunut sellaiseen halveksintaan mikä vaikutti Aaronille arkipäiväiseltä. Ainoa ihminen, jolta voisin kysyä Anitasta olisi äitini, mutta ajatuskin Aaronin perheen utelemisesta ulkopuolisilta tuntui kalsealta. Päätin selvittää mieheltä itseltään mahdollisimman paljon, mutta vaati pohdintaa miten sen tekisin ilman, että syyttäisin toista osallisuudesta Terhin katoamiseen.