Tell me you hate me

Luku 9 - sunnuntain tasottavat

Esimerkiksi Leon. Musta tuntuu, että se näki mut ihan eri valossa sinä yhtenä aamuna, kun olin poltellut koko yön. En mä ihmettele, ei kukaan ole nähnyt mua tuossa kunnossa tuohon aikaan. En edes ollut tajunnut sitä.

Hämmennyn lisää, kun ajattelen asiaa. En ole kuullut keneltäkään kommentteja siitä, että olin ollut koulussa erittäin pahoissa paukuissa aikaisin aamulla. Eli Leo ei ollut kertonut kenellekään. Miksei? Kyllä se yleensä käyttää kaikki mahdollisuudet puhua musta paskaa. Kurtistan kulmiani ja tumppaan tupakan parvekkeen pöydällä olevaan cokistölkkiin.

Mä jään hetkeksi istumaan siihen ja miettimään elämää, ja melkein säikähdän, kun mun puhelin soi. Ihmettelen, kuka hemmetti soittaa mulle puoli kymmenen aikaan aamulla, mutta kun huomaan sen olevan Aarne, mä en ylläty. Se herää aina super aikaisin kun ollaan oltu juomassa, ja se haluaa yleensä aina seuraa. Joko darraruoalle tai sitten tasottavalle, riippuu mikä olo sillä on.

"Terve", vastaan ja yskin sen jälkeen varmaan minuutin, koska ääneni oli niin käheä.

"Tuu munkaa bisselle kohta", se sanoo ja mua naurattaa. Pelkästään sen ääni kertoo, että sillä on tosi heikko olo.

"Äijä, kello on kymmenen", mä vastaan ja kävelen takaisin sisälle. Jokke ja äiti ovat kadonneet olohuoneesta, joten lösähdän meidän beigen sohvan kulmaan.

"Mä sanoinki että kohta", se sanoo ja naurahdan uudestaan. "Kahentoista aikaan, sillon oon varmaan jo oksentanut keuhkot pihalle ja pystyn nousta."

Hihittäen lopetan puhelun ja päätän mennä itsekin nukkumaan hetkeksi. Mun huoneessa oli niin tukalan kuuma, että mä päätänkin palata parvekkeen sohvalle. Saan samalla mukavasti vähän aurinkoa. Mun olo on itse asiassa yllättävän hyvä, vaikka olinkin eilen tosi sekaisin.

Kun mä pääsen kahdentoista aikaan ulos meidän talosta ja suuntaan ratikkapysäkille, oloni on yllättävän virkeä. Kyllä mua koko ajan vituttaa  takaraivossa oleva ajatus ensi viikonlopusta, mutta yritän jatkuvasti pitää sen poissa mun mielestä. Keskityn tupakan sytyttämiseen ja räppimusaan, joka soi mun kuulokkeista. Ilmassa tuoksuu bensalta ja vastaleikatulta ruoholta, joka tulee varmaan meidän talon lähellä olevasta puistosta, ja lämpötila on varmaan yli kahdessakymmenessä. Mä nautin täysin siemauksin siitä, en halua, että tulee talvi.

Tapaan Aarnen Kalliossa olevan rähjäisen mutta kodikkaan pubin edessä, jossa me melkein aina juodaan tasottavat sunnuntaina. Mä en voi olla virnuilematta vahingoniloisesti Aarnen darraisen ulkonäön takia, kun me mennään sisälle. Otan tällä kertaa bissen sijaan lonkeroa, ihan vain koska se on jotenkin raikkaampaa. Me mennään ulos istumaan kadun varrella olevan pöydän ääreen ja ollaan varmaan yli viisi minuuttia ihan hiljaa tuijottaen ohi meneviä ihmisiä ja autoja.

"Mitä sun ja Leo Aaltosen välillä on?"

Kysymys yllättää mut niin pahasti, että lonkerot lentää mun suusta jalkakäytävälle. Mä yskin varmaan pari minuuttia Aarnen kikattaessa mulle. Pyyhin suutani käteen ja katson vihreillä silmilläni Aarnea, ja mun päässä pyörii. En voi uskoa kuulleeni oikein.

"Häh?" mä älähdän tyhmästi ja haron sotkuisia hiuksiani. Oloni on yhtäkkiä todella vaikea.

Aarne katsoo mua hetken tarkkailevasti, ennen kuin vastaa. Sen tummanruskeat silmät näyttää ihan oransseilta, kun aurinko osuu niihin, ja sen oliivin värinen iho kiiltää.

"Sä käyttäydyt aina niin oudosti ku nähään se. Totta kai mä tajuun, että sua vituttaa ja muaki vituttaa ne, mut... en mä tiiä. Tuntuu et sä et oo kertonu kaikkea", se sanoo lopulta, ja mä nielaisen. En oikeastaan tajua, miksi mua kuumottaa. Eihän mulla ole mitään muuta kerrottavaa Leosta. Mä en voi sietää sitä, ja mä tiedän, että se vain esittää, että on 'cool.' Ehkä mulla on välillä vähän outoja ajatuksia siitä, mutta ei kai Aarne nyt sellaista ole huomannut.

"Mä en tajua, mitä sä meinaat. Mä vihaan sitä", vastaan ja hörppään lonkeroani. Se kohauttaa olkapäitään ja katsoo ohimenevää labradorinnoutajaa.

"No, ehkä mä meinasin sitä eilistä, kun sanoit sille jotain mistä se järkytty mut et kertonut, mitä", Aarne sanoo mietteliäs ilme kasvoillaan. Mä hieron mun niskaa, johon aurinko porottaa vähän liiankin kovin.

"Mä vähän... pelottelin sitä. Sanoin aika ilkeesti", mutisen ja välttelen kaverini katsetta. Se vain virnistää.

"No se näköjään toimi."

"Mut siis, on mulla jotain kerrottavaa siitä..." mä aloitan ja Aarne kiinnostuu heti. Se tuijottaa mua intensiivisesti ja odottaa, että mä jatkan. "Mun pitää ens viikolla mennä sen, sen vanhempien ja mun vanhempien kanssa meidän mökille."

Aarne yrittää selkeästi pidättää naurua, ja mä katson sitä kyllästyneenä. Se ei ole siinä todellakaan hyvä, ja sekuntia myöhemmin se räjähtää nauruun, ja meinaa tippua tuoliltaan. Mä huokaisen syvään ja nojaan otsaani käteeni. Oli mun pakko kertoa jollekin, mutta osasin pelätä tuollaista reaktiota.

"Okei sori, sori", Aarne sanoo lopulta ja vakavoituu. "Toi on oikeesti ihan vitun perseestä." Se haroo tummanruskeita, lyhyitä hiuksiaan ja miettii selkeästi jotain.

"No niin on."

"Mut toisaalta voisithan sä vaan kiusata sitä koko viikonlopun", Aarne pohtii ja mä tuhahdan.

"Ja sit se voi taas aloittaa tappelun?" kysyn ja pudistan päätäni. No oikeastaan mä aloitin sen viimeksi, mutta ihan sama, turha yksityiskohta.

"No, kyllä sä kestät. Sä oot sitä puolet isompi anyway", Aarne sanoo vähän virnuillen. "Mä en kerro kenellekään, älä huoli."

Mä hymähdän ja onneksi se vaihtaa aihetta. Tiesin, että jos mä jollekin kerron tästä, se olisi Aarne. Aarne on meidän porukan vähiten tuomitseva ja jotenkin tosi rento, sille on niin helppo puhua. On Danielille ja Jonathanillekin, mutta Aarnen kanssa me ollaan aina pystytty puhumaan jotenkin eri tavalla syvällisesti. Kyllä mun ahdistus vähän helpotti, kun sai sanoa tuon ääneen. Vaikka mua vituttaakin edelleen, pystyn nyt ainakin unohtamaan koko asian hetkeksi, ja nauttimaan kauniista sunnuntaista Aarnen kanssa.