Tell me you hate me

Luku 3 - eihän se niin hankalaa ollut?

Mä havahdun syvältä ajatuksistani, kun puhelimeeni tulee Snapchat -ilmoitus. Katson kirkasta näyttöä siristäen silmiäni hämärässä eteisessä, mutta kun mä huomaan, keneltä snäppi oli tullut, silmäni laajenevat varmaan lautasen kokoisiksi. Miksi hitossa Leo Aaltonen snäppäsi mulle?

Mä olen liian utelias odottamaan hetkeä ennen snäpin avaamista, joten näpäytän sen auki saman tien. Se ei ollut kuva vaan viesti.

"Anna sit olla muuten viimenen kerta, kun tunkeudutte meiän luokse niin ku eilen, tai sulle käy oikeesti huonosti".

Perässä oli vielä keskisormi -emoji. Mä tuijotan näyttöä hetken lamaantuneena. Leo ei ole varmaan ikinä ennen laittanut mulle viestiä. Ei se ole edes lisännyt mua Snaphatissa aiemmin. Meinasin ensin olla vastaamatta, mutta mä en pysty olemaan vittuilematta sille.

"Pelottavaa."

Mä suljen puhelimeni ja päätäni pyöritellen kävelen eteisestä läpi suuren, viiden makuuhuoneen asunnon, ja heitän kamani sotkuisen huoneeni lattialle. Muu talo on sisustettu pelkillä vaaleilla väreillä, mutta mun huoneeni on ihan päinvastainen. Lattialla on musta karvamatto, ja sängyn viereisen seinän tapetti on musta. Kalusteenikin ovat pääosin tummia. Riisun kaikki päällysvaatteeni ja lösähdän sängylle selälleni makaamaan, ja suljen silmäni. Kukka väsyttää mua välillä niin paljon, että vaan nukahdan, ja nyt tuntuu vähän siltä.

Outoa, että Leo laittoi mulle viestiä. Eikö se voinut sanoa tuota koulussa huomenna? Selkeästi olen sen mielessä, ei se muuten olisi laittanut mitään. Mä en voi olla hymyilemättä, kun kuvittelen, miten raivoissaan se on vieläkin eilisestä. Vaikea itsekään uskoa, miten paljon mielihyvää saan Leon ärsyttämisestä. Se vihaa niin vahvasti ja jotenkin tosi agressiivisesti, mikä on mielestäni hauskaa. Kyllä mäkin olisin suuttunut, jos ne olisi tehneet meille noin, mutta en samalla tavalla kuin Leo. Mä en ole sillä tavalla äkkipikainen.

Käännyn kyljelleni sängyllä ja kurottaudun vetämään ikkunan edessä olevan pimennysverhon alas. Mä mietiskelen vielä jonkin aikaa Aksua ja myös Leoa ennen kuin vaivun uneen.

Kun mä herään aamulla, olen varma, että olen nukkunut pommiin. Enkä ole väärässä. Kello näyttää jo puoli yhtätoista, kun mä saan itseni raahattua ulos rakennuksesta ja kiirehdin kohti lähintä ratikkapysäkkiä. Äiti ja iskä lähtevät molemmat jo seitsemän jälkeen töihin ja vievät Joken samalla koululle, joten kukaan ei ole herättämässä mua puoli yhdeksältä, jolloin mun pitäisi herätä. Tietty herätyksen asettaminen puhelimeen ennen nukahtamista saattaisi auttaa, mutta en mä tietenkään lievissä paukuissa sitä tajunnut. Ilma on kolea ja sateinen, eikä eilisestä helteestä ole tietoakaan. Värisen ratikkapysäkillä ohuessa pitkähihaisessa paidassani ja mietin, miksen ottanut takkia.

Mä saavun koululle vasta vähän yhdentoista jälkeen suoraan ruokailuun, ja tyytyväisenä haen lounasta - mulle se on oikeastaan aamupalaa - ison lautasellisen. Tungen perunamuusia suuhuni ja vilkutan kavereilleni, jotka saapuvat vähän mun jälkeeni pöytään.

"Tuutko sä vaan syömään tänne ja sit lähet takas himaan?" Daniel naurahtaa istuessaan viereeni. Mä nyökkäilen suu täynnä ruokaa ja Jonathan pudistaa päätään, mutta huomaan sen väsyneistä silmistä ja pörröisestä tukasta ettei poika ole itsekään ihan yhdeksältä tänne ehtinyt.

Kun olen syönyt lähden käymään alakerran vessassa ennen äidinkielen tunnin alkua. Kun mä olen käynyt kusella, melkein lyön vessan ovella Leo Aaltosta naamaan. Mä kohotan kulmiani yllättyneenä, kun katson vaaleaa poikaa edessäni. Se ei näytä kovinkaan iloiselta katsoessaan mua takaisin.

"Helvetti", se ärähtää ja tuhahdan pojan äkäisyydelle. En tajua, miten se voi olla aina niin huonolla tuulella.

"Joku on noussut väärällä jalalla tänään", mä naureskelen ja katson poikaa hetken päästä varpaisiin. Leo käännähtää uudelleen katsomaan mua ja huomaan, miten se suuttuu enemmän.