Jere
Kävelen asfalttista jalkakäytävää pitkin kotiini päin. Olin äsken ollut kavereideni kanssa maalailemassa graffiteja hylättyjen rakennusten seiniin, koska no, muutakaan tekemistä minulla ei ollut, eikä kauheesti ois napannut mennä vahtimaan kolmea pikkusiskoa kotiin.
Tähdet tuikkivat kauniilla iltataivaalla, ja pieni vilpoinen tuulenvire kulkee mun lävitse.
Käännyn kaupungin pohjoisosaan menevälle kävelytielle, ja siinä samalla alan jauhaa jotain purkkaa, oloni oli ihmeellisen rento, yleensä stressasin koulusta, ja siitä että täyttäisinkö vanhempieni tiukat vaatimukset - he nimittäin tahtovat minun muuttavan Tukholmaan sitten lukion jälkeen, siellä kuulemma menestyisin jollain tekniikka-alalla, vaikka koko laji ei voisi kiinnostaa pätkänvertaa.
Piakkoin ajatukseni heittelevät asiasta toiseen, mietin missäköhän kaverini olisivat nyt, ja mitäköhän muu perheeni tekisi. Äitini varmaan olisi töissä taas iltamyöhään, toisaalta se ei yllättänyt minua yhtään.
Tuntui siltä, kun tuota kiinnostaisi vain työ, maine ja raha. Esimerkiksi hän ei ollut toteuttanut lukuisia matkoja ulkomaille, mitä oli lupaillut vuosia. Ja tuo ei ollut myöskään työnsä takia kiinnostunut mun koulunkäynnistä - meinasin saada hylätyn kurssin esimerkiksi matikasta, suomenkielestä sekä ruotsista viime vuonna, ja siitähän vasta syntyi asian paljastuttua semmoinen huutokilpailu ettei mitään rajaa. Vanhempani - tai oikeastaan suurimmaksi osaksi se ihana äitiä leikkivä nainen tuntui ajattelevan vain uraansa ja omaa napaansa, mainetta joka menisi kuulemma pilalle, jos pojasta tulisi joku ihme " huligaani " joka ei kunnioittaisi sääntöjä sun muuta. Siitä vasta syttyisikin iso sotku josta ei ihan helpolla ulos päästä , kaikkia ongelmia tulisi pitkäksi aikaa niin koulussa kuin kotona ja ihan yleisestikkin. Tyydyin vain siis päivästä toiseen esittämään täydellistä, niin fiksua sekä määrätietoista esikoista omille vanhemmilleni.
Epähuomiossa törmään kotitieni rikkinäiseen valopylvääseen, ja se saa minut hätkähtämään. Olin kotona, toivoin vain etteivät siskoni olisi, sillä muuten joutuisin vahtimaan heitä, ja se olisi semmoinen tilanne mitä mun kaltainen ihminen ei pystyisi hoitamaan. Mun hermot ei vain yksinkertaisesti riittäisi täyttämään jokaisen itkevän kakaran toiveita siitä mitä leikkiä leikittäisiin tai mitä lastenohjelmaa katsottaisiin, taino ei ne enää mitään pikkuisia ollut, 14- vuotiaita kaikki. Aina kuitenkin löytyi joku, joka ei ollut saanut haluamaansa. Sitten tietysti minä saan vihat niskoilleni, esimerkiksi kuusi vuotta sitten siskoni työnsi toisen siskon portaista alas kun olin viemässä roskia, ja sitten vanhemmat sattuivat kotiin juuri pahimpaan aikaan, nuo tietenkin alkoivat oikopäätä huutamaan, tai no äiti aloitti, isä yritti kuunnella ja rauhoitella tilannetta.
Pyyhkäisen kanelinruskeita hiuskiekuroitani pois tummien silmieni edestä, samalla kun pyyhin kenkiäni ruskean terassin kenkämattoon. Sitten avaan vara-avaimella oven, ja pujahdan mahdollisimman ääneti sisälle sulkien vielä hiljaisemmin valkoiseksi maalatun oven takanani.
Lasken vara-avaimet eteisen koristeelliselle marmoripöydälle, ja laitan harmaan takkini naulakkoon laittaen kengät kenkätelineeseen. Käännähdän katsomaan itseäni eteisen toisella puolella olevasta isosta peilistä, ja sotken hiukan hiuksiani jotka näyttivät likaisilta, ne eivät koskaan olleet mielestäni hyvän näköiset. Vanhempani eivät kuitenkaan antaisi minun lyhentää tukkaa siiliksi, sillä heidän mielestään se oli erittäin epäsivistyneen näköinen kampaus.
Kun siinä vähän aikaa olen korjaillut ulkonäköäni, kaivan puhelimeni mustan hupparini taskusta, suunnaten sitten peremmälle hiljaiseen taloon. Onneksi siskoni Alma, Valeria ja Netta-Emilia näyttivät olevan kavereillaan. Nuo kolme vuonna 2004 syntynyttä rääpälettä olivat toisinaan maailman rasittavimpia saatanoita, toisinaan kultaisia enkeleitä. Suurimman osan ajasta ne demonisoi huushollia, ja siksi melkein kokoajan sain huutaa niille naama punaisena.
Joutuisin asumaan täällä vielä abivuoden loppuun, sitten muuttaisin Espooseen, pois Kotkasta jossa olin koko ikäni oleillut.
Katsahdan keittiön tyylikkääseen, mustavalkoiseen seinäkelloon jonka hopeasta tehdyt viisarit raksuttivat eteenpäin. Kyllä, vanhempani tuhlasivat liikaa rahaa kaikkeen turhaan.
Laahustan kylpyhuoneeseen potkien sukat jalastani viskaten ne pyykkikoriin, sitten suunnistan tieni olohuoneeseen laittaen television päälle. Melkein heti sen jälkeen lysähdän valkoiselle nahkasohvalle jonka toisessa nurkassa on musta, pehmeä lampaantalja. Nyt minulla olisi aikaa katsoa televisiota, koska siskojeni ollessa kotona nuo aina valtasivat olohuoneen alkaen katsoa jotain muka niin koskettavaa sarjaa. Minua ei vähempää kiinnostaisi tuollaiset teininyyhkydraamat, tai mistä tiesin minkälainen se olisi mutta en aikoisi vaivautua katsomaankaan.
Samalla kun laitan jonkun rikossarjan pyörimään, avaan puhelimeni näyttölukon syventyen sosiaalisen median pariin. Kuitenkaan kauaa median selailu ei minua jaksanut kiinnostaa, vaan heitän puhelimeni olohuoneen lasipöydälle, syventyen sitten televisiosta tulevan sarjan pariin.
x
Ilmeisesti nukahdin sohvalle, sillä herään äänekkääseen puheensorinaan joka kantautuu eteisestä. Avaan silmiäni haukotellen, katsahdan televisioon jossa pyörii sen rikossarjan lopputekstit.
" Nemi vei mun puhelimen! " kuuluu huuto eteisestä. Tunnistin äänen, kyseessä oli Alma. Nemi oli siis lempinimi yhdelle siskoistani, Netta-Emilialle.
" Netta-Emilia Sofie Tammivirta, anna Alman puhelin hänelle takaisin." Sanoo isäni jämerällä äänellä, kun tuo kävelee parin kauppakassin kanssa keittiöön. Mieshahmo laskee ostokset keittiönpöydälle, sitten tuon katse lipuu olohuoneeseen.
" Ja missäs Jere on ollut? " Toinen kysyy. Mutta ennenkuin ehdin vastata mitään, kaikki kolme siskoani ryntäävät olohuoneeseen hypäten sohvalle. Nuo alkoivat riidellä mitä sarjaa katsottaisiin. Minä tietysti jäin naperoiden alle.
" Jos voisitte siirtyä pois mun päältä? " Ärähdän kolmikolle yrittäen päästä pois.
" Äiti Jere potkii mua selkään! " Alma huutaa. Jaa vitut mä mitään potkin toista, se vaan alotti turhaa draamaa, taas..
" Jere, pyytäisitkö Almalta anteeksi? " Kysyy nyt eteisestä keittiöön kävellyt äitini. Minä kuitenkin änkeän itseni pois sieltä sohvalta, astellen sitten keittiöön ingooraten äitini kysymyksen täysin. Katseeni etsiytyy ruokakasseihin, ja vasta nyt tajuan kuinka kova nälkä minulla on.
" Mitä ruokaa tänää on? " Kysyn isältäni. Äitiltä ei kannata edes tiedustella, tuo alkaisi vaan inttämään siitä anteeksipyynnöstä.
" Teemme pizzaa. " Minua pään lyhyempi mieshahmo vastaa.
Nyökkään toiselle, kävellen sitten jääkaapille, napaten sieltä limutölkin ja häviän aika nopeaa yläkertaan huoneeseeni. Kuitenkin siinä matkalla näytän Almalle keskisormea. Toinen tietty on sanomassa jotain takaisin, mutta ei kerkeä kunnes olen kadonnut jo näköpiiristä.
x
Klo 20:00
Istun hiljaisuuden täyttämän huoneeni sängyllä. Mussutan pizzaa samalla selaten puhelintani, ja viestittelen kavereideni kanssa, joilla nähtävästi olikin paljon asiaa. Nuo selittävät jotain omien vanhempiensa rasittavuudesta ja siitä, kuinka koko maailma tuntui olevan heitä vastaan.
Minä vastailen noille jotain samaistun - tyylisiä viestejä.
Katsahdan huoneeni ainoasta ikkunasta ulos, ja tajuan että yö lähestyy kovaa vauhtia, sillä ulkona on alkanut hämärtää jo aika kiitettävään malliin. Mietin, lähtisinkö vielä tänään kiertelemään keskustaan, opiskeleminen ei ihan nappaisi. Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät pian, oikeastaan alta aikayksikön, kun korviini kantautuu meteliä alakerrasta. Nousen sängyltäni kävellen ovelle ja raotan sitä hiukan. Korviini kantautuu nyt yhä selvempänä ilkeään sävyyn kuuluvaa sanaharkkaa, jossa osallisina olivat kaikki muut mun perheestä.
" Niin miten perustelet sen että rikot lupauksesi taas vaikka olet aina luvannut muuttua, sä olet luvannut niin jo monta vuotta? " Sanoo Netta-Emilia ääni värähdellen, jotenkin yllätävän väsyneenä.
" Tajuatko lapsi hyvä, minulla on paljon tärkeitä projekteja meneillään ja ne vaikuttavat perheen tulevaisuuteen, joten sinuna keskittyisin tyytymään siihen mitä sinulla on - siis siihen kaikkeen mitä tuon ikäisellä tytöllä voi olla. Sitä paitsi olen monta kertaa sanonut, että pidän lupaukseni, kuitenkin kun olen saanut työt ensin valmiiksi, lupaan sitten katsoa niitä sinun kanssasi. " Äitini määrätietoinen ääni kantautuu yläkertaan. Minulla oli todellakin mennyt ohi mistä nuo puhuivat, mutta sen verran osasin päätellä että se oli siskolleni jotain todella tärkeätä kun siitä on tommoinen sota pitänyt vääntää.
" Olet luvannut noin jo monta vuotta, joten kannattaisiko sinun pikkuhiljaa alkaa laittaa asioita elämässäsi tärkeysjärjestykseen? Siis juu, työsi on loistava ja saat sieltä paljon rahaa, mutta hei nainen, sinulla on lapsiakin. Ja aviomies. " Nyt vuorostaan isäni sanahtaa. Kohotan kulmiani, ja otsani on varmaan täynnä ryppyjä. Siis mitä? Joo riitely meidän niin ' täydellisessä ' perheessä oli hyvinkin tavallista, mutta yleensä isä ei niihin ottanut osaa eikä arpaa, tai ainakaan jatkaisi sanaharkkaa sen enempää. Yleensä se oli äitin ensinmäisestä lauseesta poikki, ja sitten kaikki lupaukset sun muut lakaistaisiin maton alle.
Tämä on kummallista.. tuumaan, kun nuo vetävät riitaansa mukaan yhtäkkiä hyvin kärkkääseen äänensävyyn minun kouluarvosanani, niinkuin se liittyisi Netan/ siskojeni elämään mitenkään, enhän minä heitä elätä? No mutta se on hyvinkin tavallista että muut, tai lähinnä äiti yrittää vierittää kaikki sen ongelmat juuri mun niskoille, niin kuin olisin joku pahimman luokan huligaani joka turmelee paikkoja ja yrittää tehdä toisen elämästä helvettiä. Se vaan ei osaa tai halua käsitellä asioita tai hyväksyä kritiikkiä, taitaa tuo kusi ollut noussut hänellä päähän mitä lie.
" Nii äiti kuuntelisit isää. " Sanahtaa puolestaan melkein aina hiljaa ollut Valeria.
"Sehän puhuu totta että olet luvannut ties mitä monta vuotta, kannattaisi varmaan alkaa laittaa lapset työn edelle " Tuo järkeilee.
Minulle on edelleen mysteeri, mistä viisikko riitelee. En kuitenkaan viitsi mennä työntämään nokkaani mukaan tuohon soppaan, sillä se lähinnä joko pahentaisi tilannetta, tai sitten pelastaisi tilanteen, mutta hyvin usein asiat päättyivät tuohon ensimmäiseen veikkaukseeni. Siis lähinnä tarkoitan sitä, että sitten minulle huudetaan kuolemispisteeseen asti vaikken olisi sanonut sanaakaan. No mutta äitini oli aina tuommoinen tikittävä aikapommi.
Katson paremmaksi vaihtoehdoksi häipyä tästä huushollista ainakin hetkeksi. Hipsin äänettömästi huoneeseeni napaten sieltä rahaa ja puhelimeni mukaan, sitten varovasti laskeudun portaat alas mennen eteiseen. Nuo muut jatkavat kovaäänistä sanaharkkaa, ja minä tungen harmaat lenkkarit jalkaani viskaten mustan takin päälleni, ja sitten käännän ovenkahvaa niin että ovi narahtaa hiljaisesti, ja minä luikin pihalle sulkien oven perässäni varovaisesti etteivät muut vain huomaisi minun lähteneen ulos.
Lähden kulkemaan kaupungille asfalttitietä pitkin, jota valaisevat pari katulamppua. Sieltä täältä kuuluu autojen, moottoripyörien, ihmisten ja luonnon eläinten ääniä, vähän matkan päässä grillillä norkoilee joku nuorisojoukko, varmaan yläasteelaisia.
Heitän mustan hupparin hupun päähäni jatkaen sitten matkaa kohti keskustaa.
x
" Kiitos. " Sanahdan kioskin myyjälle ottaen kahvikupin käteeni maksettuani sen. Kävelen sitten liikkeen ovesta pihalle, jossa onkin jo pimeää, kuu häilyy kaukana muuten tummaa taivasta vasten.
Hörppään siinä kellertävän kioskin lampun valossa kuumaa, höyryävää juomaa. Tuumailen, mitähän tekisin tai minne menisin seuraavaksi, sillä kaverini olisivat varmaan kukin omassa kodissaan, eikä noista enää seuraa saisi tähän aikaan illasta.
Kulautan loputkin kahvista alas kurkustani, ja viskaan mustan kupin harmaaseen roskakoriin, jonka jälkeen päätän suunnata puistolle päin, siis semmoiselle pienelle leikkipuistolle joka on lukion lähellä.
Mä en kyllä yhtään tiedä mitä tekisin siellä, toisaalta tarvisiko mun edes tehdä mitään, voisinhan vain olla ja kuluttaa aikaa?
En edes mieti sen kauempaa, kun jo olen suuntaamassa lukiolle vievälle tielle, semmoiselle pimeälle tielle jossa ei ollut ainuttakaan katulamppua, tai oli mutta ne oli rikki eikä kaupunki niitä ilmeisesti ollut jaksanut kahden vuoden aikana korjauttaa. Toisaalta miksi se mua liikuttaisi vaikkei niitä olisi korjattu?
Kaivan puhelimen takkini taskusta siinä kävellessä, kun alan pikkuhiljaa katulamppujen tuoman valon määrän vähentyessä tuntea oloni aavistuksen epämukavaksi. Laitan taskulampun päälle, ja alan sitten samalla selata sosiaalista mediaa, koska miksi ei? Olisihan se edes jonkinlainen tapa kuluttaa aikaa koska mua ei oikeastaan kiinnostanut sen pahemmin jäädä tutkimaan joitain epämääräisiä kukkapuskia.
Hiekka tai sora tai mikälie maa-aines rahisee lenkkareiden pohjaa vasten, ja jokunen kivenmurikka kilahtaa rikkinäiseen valopylvääseen.
En ollutkaan muistanut että tää tie oli näinkin huonossa kunnossa , siis rikkinäisten valopylväiden lisäksi: asfaltti on halkeillut, ja sieltä täällä pistää esiin pari kasvia + tiellä on aika kiitettävän määrän verran roskia.
Mutta koska päätin olla kusipää, en alkaisi siivoamaan lasinsiruja tai sun muuta muoviroskaa pois, vaan jatkan matkaa eteenpäin.
Hentoinen tuulenvire puhaltaa viileänä illan pimeydestä suoraan mun kasvoilleni, saaden hupparin hupun alta pilkottavat kanelinruskeat hiukseni tippumaan mun silmille. Pyyhkäisen hiukset pois näkökenttäni edestä, ja erotankin vähän matkan päässä sen pienen leikkipuiston ja lukion rakennukset joita siis oli kaksi, tai toinen oli oikeastaan iso liikuntasali.
Kuitenkin kun katsahdan leikkipuiston suuntaan, puhelimeni taskulampun valokeilaan osuu joku möykky jossain mustassa hämähäkkikeinussa. Kyllä, se näyttää oudolta koska en heti erota tarkalleen kuka se on.
Kohotan kulmakarvojani, oikeasti, kuka nyt tähän aikaan oleilisi yksin puistossa, ja vieläpä pimeällä?
Varovasti avaan puiston portin ja kävelen sitten lähemmäs sitä keinua ja tuntematonta henkilöä. En kyllä tiedä itsekkään mikä mulle tuli, yleensä en ollut heti pää kolmantena jalkana menossa katsomaan jos joku könöttäisi pimeällä jossain puiston keinussa.
Pysähdyn, ja korviini kantautuu vaimeata nyyhkystä. Miksi toinen itki? Mietin, ja samassa huomaan tuon jalkojen juuressa olevan repun, joka on tungettu erittäin täyteen kaikkea tavaraa. Pyyhkäisen hiuksiani uudestaan silmiltäni kävellen, ja kyykistyen sitten toisen viereen.
" Hei, mikä on? " Kysyn, ja samassa se toinen henkilö säpsähtää ihan toden teolla, enkä ihmettele: kyllä minäkin valehtelematta vähintään saisin sydänkohtauksen jos joku tuntematon tulisi puhumaan mulle yllättäen pimeällä.
Se henkilö niiskaisee pyyhkien sitten kyyneleitä poskiltaan, ja sitten toinen kiertää kätensä tiukemmin jalkojensa ympärille.
Minä käännän puhelimen taskulampun valon pois toisen kasvoilta koska tajuan että olin osoittanut valolla toista silmiin melkein kokoajan.
" Mikä on, halusitko kertoa? " Kysyn uudemman kerran, nyt hiukan hiljaisemmin.
Se kääntää itkuisen sekä tuskasta huutavan katseensa minun silmiini, ja hätkähdän sillä en todellakaan osannut odottaa että näkisin hänet täällä.
" Miksi sua kiinnostaa Jere? " Kristian sopertaa ääni värähdellen.
" Tottakai mua kiinnostaa. Se ei ole normaalia että ihminen itkee yksin puistossa pimeällä. " Sanahdan ja samalla hetkellä tajuan, että kuulostan vähintään typerältä.
" No haha, koita olla vielä epäaidompi." Tuo mutisee nyyhkäisten, ja pyyhkien kyyneleitä silmiltään uudemman kerran, äänensävyssään nyt häivähdys vihaa.
Kohotan kulmiani toisen melkien sekunnissa hyökkääväksi muuttuneelle äänensävylle. Enhän minä hänelle mitään tehnyt? Kuitenkin vastaan mahdollisimman rauhallisella ja lohduttavalla äänensävyllä takaisin:
" Hei oikeesti, kertoisit mikä on, koska mä nään että sulla ei ole kaikki hyvin. "