Ilta hämärtyy, ja nojaan koulun punaista tiiliseinää vasten, samalla vetäen tupakan huulilleni.
Vedän savua henkeeni, toivoen että kaikki helvetin ärsyttävät asiat vain häviäisivät mun elämästä.
Toisaalta, se olisi turha toivo.
Mikään, mitä toivoin edes harvoin, ei toteutunut.
Faijan kuoleman jälkeen kaikki on menny yksinkertaisesti päin helvettiä, kuten esimerkiksi se että mutsi on ruvennut hakkaamaan mua puolen vuoden sisään aika useastikkin.
Kuinka kauan enää jaksaisin? Toisaalta olin lakannut tuntemasta enään sympatiaa, tai mitään muutakaan kolmisen kuukautta sitten, kun mun tyttöystävä Helen vain yhtäkkiä jätti mut. Noin vain, mitään sanomatta.
Ei se vaivautunu edes sanomaan syytä, se vaan vaihto koulua ja sen jälkee ei olla oltu yhteyksissä.
Vitutti, suoraan sanottuna aivan kaikki. Viimeinen lukiovuosi alkaisi ensi viikon torstaina. En todellakaan olisi menossa sinne opiskelemaan omasta tahdostani, vaan mutsin takia. Tai oikeastaan, menin koska se lähinnä pakotti, ja ois varmaan hakannut mut sairaalakuntoon tai jotain.
"Hei onko toi Kristian? Kristian, äijä!"
Käännän katseeni äänen suuntaan, ja huomaan kolmen kaverini, Juliuksen, Nooan sekä Aaken kävelevän mua kohti. Noista viimeisellä oli kauppakassi kädessä, jossa tuo arvellenkin kantoi alkoholia tai jotain.
"No mitäs?" kysyn.
"Miks tääl yksin sitä tupakkaa polttelet?" Aake kysyy.
Tosiaan, miksiköhän? En kuitenkaan alkaisi avautumaan edes noille. En voinut luottaa keneenkään.
// eli moi. katon jos onnistuisin kirjottelee tämmöstä tarinaa. 😄