Seuraava viikko sujui samaan tahtiin, Sierra oli minulle yhä vihainen ja Jacksonin ja minun välit olivat viilenneet vaikken sitä halunnutkaan uskoa.
Kotona pysyttelin suurimmaksi osaksi omassa huoneessani ja yritin olla kuuntelematta alakerrasta tulevia huutoja sekä pysyä kaukana isästä. Andrésia tuskin edes näkyi enää kotona, ja vaikka uskottelinkin itselleni että se oli hyvä asia en ollut siitä enää niin varma. Aiemmin Andrés oli osannut toimia aina kun isä kävi väkivaltaiseksi, mutta nyt kun häntä harvoin edes näkyi talossa täti joutui hoitamaan kaiken yksin.
Sitähän Hailey oli kyllä oikeastaan halunnutkin, mutta minusta se ei vaikuttanut kovin hyvältä keinolta. Joka aamu ennen koulua olin alkanut huomata, että tädillä oli tummemmat silmäpussit kuin yleensä, ja että hän piti pelkästään pitkähihaisia paitoja. Oli talvi, joten toisaalta se ei ollut omituista, mutta jotenkin vain tiesin ettei täti osannut hoitaa tätä niin sanottua "ongelmaa" niin hyvin kuin antoi ymmärtää.
Jouluunkin oli enää muutama päivä, enkä ollut siitä yhtään innoissani mikä oli kylläkin ihan ymmärrettävää. Se oli äitini kuolinpäivä, tietystikään en odottanut sitä innoissani.
Oli viimeinen päivä koulua, ennen kuin loma alkaisi. Se oli ainoa hyvä asia joulussa, saimme lomaa koulusta. Meillä ei ollut edes joulukuusta, ei sillä että olisin sitä kamalasti kaivannutkaan. Oikeastaan kaikki joulusta muistuttava vain laski mielialaani.
Sain kuitenkin onneksi yhä kyydin Jacksonilta, vaikka se tarkoittikin valehtelua sekä isälle että Haileylle. En uskaltanut sanoa mitään kyydeistäni edes Andrésille, sillä kuka tietää mitä hän saattaisi paljastaa ollessaan vihainen.
Puristin takkiani tiukemmin ympärilleni kävellessäni kohti paikkaa mistä Jackson ottaisi minut kyytiinsä. Lumihiutaleet tipahtelivat taivaalta ja hytisin kylmissäni hieroen käsiäni yhteen.
Olin uskotellut tädille sekä isälle, että menin bussilla kouluun mikä oli ihan toimiva selitys, sillä bussipysäkki sijaitsi kulman takana.
Kun Jackson vihdoin saapui paikalle autollaan olin jo umpijäässä ja kaduin kun en ollut kuunnellut tätiä, kun hän käski ottaa hanskat mukaan. Oloni helpottui kuitenkin huomattavasti, kun pääsin sisään lämpimään autoon.
En enää riisunut takkiani, vaikka minulle tulikin lämmin nopeasti. Jackson oli varmasti huomannut sen, muttei ollut ottanut mustelmiani tai niiden piilottelua puheeksi viimekertaisen tiuskintani jälkeen. Se kadutti minua vieläkin, mutta en voinut kertoa totuutta.
"Sinähän tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa", Jackson yhtäkkiä sanoi, ja minua alkoi kaduttaa yhä enemmän viimeaikainen välttelyni ja kärttyisyyteni. Jacksonin äänensävy oli varovainen, ja hän kuulosti oikeasti siltä että välitti.
Lähiaikoina kun välimme olivat alkaneet rakoilla, pelkäsin että hiljalleen ajautuisimme erilleen ja pian Jackson ei välittäisi minusta enää lainkaan. Mutta juuri sillä hetkellä se tuntui tyhmältä ajatukselta, kun kuulin oikean huolen Jacksonin äänessä.
"Tiedän", vastasin hiljaa, ja vilkaisin häntä kiitollisena.
"Hyvä, koska se on totta", Jackson sanoi, ja tiesin että hän oli odottanut minun selittävän mistä olin oikeasti mustelmani saanut mutta valitettavasti hän joutuisi pettymään.
Saavuimme koululle, ja nousin ylös autosta. Olin lähdössä jo kohti ovia, mutta Jackson pysäytti minut tarttumalla ranteeseeni. Jouduin vetämään syvään henkeä jotten olisi säpsähtänyt painetta ruhjeillani, mutta onnistuin.
"Amber, minä en vitsaillut kun sanoin että voit kertoa minulle mitä tahansa", Jackson sanoi hiljaa, ja nosti kätensä pyyhkäistäkseen yhden kiharoistani pois kasvoiltani. Hänen peukalonsa pyyhkäisi samalla hellästi poskeani, ja lämmin aalto kulki lävitseni.
"Tiedän. Mutta ei ole mitään kerrottavaa", vastasin hiljaa, ja pakotin itseni katsomaan suoraan Jacksonin silmiin. Jouduin pakottamaan myös sanat ulos suustani, sillä vihasin Jacksonille valehtelua. Varsinkin kun hän oli minusta selvästi huolissaan.
Ennen kuin Jackson ehtisi alkaa kysellä mitään ja keskustelu päätyisi taas uuteen riitaan, nousin hiukan varpailleni ja painoin huuleni hänen huulilleen.
Se hiljensi hänet ainakin hetkeksi, mutta sai minun omatuntoni tuntumaan vain entistä raskaammalta.
~-~-~-~-~-~
Loma oli vihdoin alkanut, ja pääsisin Jacksonin kyydillä koulusta kotiin.
Odotin koulun edessä kun Jackson tuli perässäni ulos, ja kävelimme yhtämatkaa hänen autolleen.
"Amber, minä tiedän ettet sinä ollut rehellinen, kun sanoit ettei sinulla ole mitään kerrottavaa", Jackson sanoi kävellessämme hänen autolleen.
Jännityin, ja vedin syvään henkeä. Olin jo luullut, että Jackson antaisi asian olla, mutta selvästikin olin ollut väärässä.
"Voisitko antaa sen jo olla?" Pyysin avatessani auton oven.
"Mikset sinä voi luottaa minuun? Amber, minä näin ne mustelmat. Ja tänään huomasin myös, etteivät ne olleet hävinneet, niitä oli vain enemmän", Jackson sanoi ja laski kätensä omani päälle, joka oli auton oven kahvalla.
Nielaisin, ja yritin miettiä vastaustani. Tietysti minä halusin luottaa Jacksoniin, mutta en voinut rikkoa lupaustani Haileylle olla kertomatta kenellekään.
"Kaikki on hyvin", sanoin, mutta ääneni kuulosti pingottuneelta. Yritin hymyillä vakuuttavasti, mutta luultavasti epäonnistuin siinäkin.
"Tämä ei voi toimia, jos et luota minuun", Jackson sanoi sitten, ja käännyin katsomaan häntä hämmentyneenä.
"Ai mikä?" Kysyin, ja pala nousi kurkkuuni katsoessani Jacksonin ilmeettömiin silmiin.
"Tämä. Me. Meidän suhteemme", hän vastasi yksinkertaisesti, ja silmäni suurenivat hiukan.
"Jackson, et tarkoita tuota... Kyllä minä luotan sinuun!" Sanoin epätoivoisena, mutta Jacksonin ilme ei muuttunut. Toivoin hänen yhtäkkiä virnistävän, ja hihkaisevan että hän vain vitsaili, mutta sitä ei tapahtunut.
"Et selvästikään luota", hän sanoi, ja katsoi alas käsiini merkitsevästi. Suuni tuntui kuivalta, enkä saanut sanoja ulos.
"Ehkä on parasta, jos pidämme vähän taukoa toisistamme", Jackson sanoi ja veti kätensä hitaasti pois omani päältä.
"Ei, Jackson! Mitä tuon pitäisi tarkoittaa? En halua pitää mitään "taukoa" sinusta", sanoin ja katsoin häntä epätoivoisesti.
"Siihen asti, että pystyt luottamaan minuun", Jackson sanoi ja jouduin puremaan huultani jotten olisi alkanut itkemään. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. Jackson oli selvästi tehnyt päätöksensä, eikä näyttänyt siltä kuin olisi aikonut muuttaa mieltään.
"Saat varmaan kyydin kotiin tädiltäsi", Jackson kysyi, tai pikemminkin totesi. Sitten hän jäi hetkeksi seisomaan aloilleen, ja ehdin vielä toivoa hänen muuttavan mieltään, mutta sitten hän kiersi toiselle puolelle autoa. Ovi paukahti hänen vetäessään sen perässään kiinni, ja pian auton moottori käynnistyi.
Astuin turtana askeleen taaskepäin, ja katsoin kun Jackson ajoi pois koulun parkkipaikalta. Puristin käteni nyrkkiin, ja räpyttelin silmiäni kiivaasti, jottei yksikään kyynel olisi karannut silmistäni. Muutamat oppilaat katselivat minua oudoksuen, kun seisoin keskellä parkkipaikkaa kädet nyrkissä, mutta en välittänyt.
Nyt minulla ei ollut enää ketään muuta kuin Caitlyn, enkä tiennyt mitä tehdä.
Lopulta vedin puhelimeni esiin, ja valitsin tädin numeron. Hän vastasi muutaman piippauksen jälkeen.
"Hei, Hailey. Voisitko mitenkään tulla hakemaan minua koululta? Jac- siis, Sierra ei pystykkään viemään minua kotiin", sanoin, ja korjasin virheeni viimehetkellä.
"Onko kaikki kunnossa? Kuulostat vähän hassulta. Valitettavasti en pääse nyt hakemaan sinua, joudun olla taas ylitöissä", täti vastasi. En selvästikään ollut onnistunut kuulostamaan siltä kuin kaikki olisi hyvin.
"Kaikki on oikein hyvin. Selvä, kaipa minä sitten voin kävellä", valehtelin, ja yritin saada ääneni kuulostamaan iloisemmalta, vaikka oikeasti jouduin pidättelemään itkua.
Lopetin puhelun, ja työnsin sen jälkeen palelevat käteni taskuihini. Aloitin taas kerran kävelyni kohti kotia kylmässä ilmassa. Edes se, että loma oli alkanut, ei saanut mielialaani kohoamaan.
Ja vaikka kuinka sitä yritinkin estää, matkalla kotiin silmäkulmastani saattoi pudota kyynel tai pari.
•
Moikka! Kiitos kun luit :)
Votee ja kommentoi, motivoi jatkamaan <33
Kirjotan seuraavan luvun niin pian kun kerkeen, yrittäkää pysyä kärsivällisinä! :))