Pysähdyn hetkeksi oven taakse keräten rohkeuttani mennä puhumaan Evanille, jonka jälkeen koputan muutaman kerran oveen ja astun sisälle huoneeseen.
"Voidaanko puhua?" kysyn hiljaa, vilkaisten kirjaa lukevaa Evania nopeasti. Hän nyökkää, joten kävelen hänen vierelleen ja istahdan sängylle. Halusin, että hän ei lähde ilman, että selvitämme pientä riitaamme, mutta nyt, kun istun tässä, en saakaan sanaa suustani.
"Sori tuosta aiemmasta", pahoittelen, siirtäen katseeni nyt kunnolla Evaniin.
"Ei se mitään", hän huokaa, "Oli se munkin vika, sori"
"Mutta Evan", aloitan vähän epävarmana, "Mä... en halua luopua susta"
Hän näyttää siltä, että aikoisi sanoa jotain vastaan, joten lisään: "Ja tiedän, sä haluat kerrankin elää vapaasti, mutta eikö me silti voida olla... yhdessä?"
"Yhdessä?" Evan toistaa hämmentyneenä, enkä jätä huomaamatta pientä punaa hänen poskillaan.
"Niin", nyökkään ja vitsailen: "Etkö sä muka tykkääkään musta?"
Evan punastuu pahemmin ja mutisee jotain epämääräistä Kylestä. Kaivan takataskustani lompakkoni ja heitän sen hänen syliinsä.
"Katso sinne", ohjeistan hymyillen, saaden hänet vilkaisemaan minua hämmentyneenä, ennen kuin hän aukaisee nahkaisen lompakkoni. Hetken ajan hän etsii jotain ihmettä sieltä, mitä ei tietenkään ole, koska se nyt on vain lompakkoni, mutta sitten päätän auttaa vähän: "Se ajokortti"
"Mitä?" Evan huokaisee hiljaa ja kääntää ajokorttini paremmin eteensä, kunnes huudahtaa: "Kyle!"
"Mhm... Brexton Kyle Adams", virnistän hänen hämmennykselleen, "Kuulostaako tutulta?"
Evan vain aukoo ja sulkee suutaan selvästi järkyttyneenä, eikä pysty sanomaan mitään. Kumarrun hänen luokseen ja nostan sormillani hänen leukaansa ylöspäin, jolloin hän toteaa entistä enemmän punaisena: "Rexton tiesi..."
"Totta kai tiesin", naurahdan nojautuen aivan hänen kasvojensa eteen niin lähelle, että pystyn tuntemaan hänen lämpimän hengityksensä omilla kasvoillani.
"T-tykkääkö minusta?" Evan kysyy hiljaa, saaden minut tuntemaan pahalta, sillä ehdin jo alkaa ikävöimään hänen omaa tapaansa puhua.
"Mitäs luulet?" virnistän laskien huuleni hänen huulilleen ja suljen silmäni kiinni. Aivan pienen hetken ajan huulemme ovat vain kiinni toisissaan, kunnes alan liikuttamaan omiani hitaasti, Evanin seuratessa perässä. En tiedä, miten outoa on ikävöidä jonkin ihmisen huulia näin paljon, sillä enhän itsekään yleensä välittänyt tällaisista asioista, ennen kuin nyt. Nautin vain siitä, kuinka pehmeät hänen huulensa ovat omiani vasten, ja miten hänen pienemmät kätensä yhdistyvät omien suurempieni kanssa, puristaen niitä yhteen.
"Saitko sä sun vastauksen?" kuiskaan irrottautuen vain vähän, jolloin hän kuiskaa takaisin: "En... Vähän lisää"
Purskahdan nauramaan ja lysähdän selälleni hänen sängylleen, Evanin katsoessa minua vihaisena ylempää. Vedän hänet päälleni ja virnistän: "Sä olet yks ahnehtija"
"En ole", Evan väittää vastaan, mutta hymyilee kuitenkin siitä huolimatta, että yrittää näyttää edelleen suuttuneelta.
"Kyllä olet", nyökkään ja ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, lasken käteni hänen päänsä taakse ja vedän hänen huulensa takaisin omilleni. Ei ole tavallista, ainakaan minulle, että vain suutelen jotain ja nautin näin paljon pelkästään tästä, mutta olen niin hulluna Evanista, että olen ihan onnellinen näinkin.
"Mun pitää myös kertoa jotain muuta", paljastan muutaman minuutin kuluttua hengästyneenä kaikesta suutelusta. Evan kallistaa päätään hämillään ja kysyy: "Mitä?"
"Mä olen paha, paha Rexton", ilmoitan hänen korvanjuuressaan, enkä voi olla tuntematta egoni kasvavan taivaisiin, kun huomaan hänen lävitseen menevät väreet, "Koska... Mä valehtelin sulle jostain"
"M-mistä?" hän kysyy uteliaana, kääntäen kasvonsa takaisin minuun päin.
"En kerro", naurahdan, "Sä saat selvittää sen itse"
Evan mulkaisee minua turhautuneena ja laskee päänsä rintakehälleni, minun vain virnistäessä hänen mökötykselleen. Minuutit kuluvat, mutta pysymme silti tässä asennossa, enkä tosin keksi mitään valittamistakaan. Tässä on hyvä olla, enkä vaihtaisi tästä mihinkään.
"Tykkään tästä", Evan ilmoittaa kohta yllättäen, jolloin käännän kasvojani alemmas ja kysyn: "Mistä?"
"Tästä..." hän toistaa, "Vaan olla tässä lähellä"
Sydämeni alkaa pamppailemaan kovemmin, kun hän hymyilee samalla niin onnellisen näköisenä, aivan kuin hänellä olisi kaikki hyvin nyt.
"Sun sydän alkoi koventua", Evan virnistää laskettuaan päänsä takaisin rintakehäni päälle. Naurahdan hänen tarkkuudelleen kaikesta ja toistan: "Koventua? Se, joka tässä kovettuu, on vähän tuolla alempana"
Evan punastuu, vaikkei hän kauaa ehtinyt olla normaalina, ja vierii pois päältäni säikähtäneenä. Nappaan hänen vyötäröstään kiinni nostaen hänet takaisin ja naurahdan: "Ei oikeasti, se oli vaan vitsi"
"Oh", hän nyökkää hiljaa ja kertoo sitten katsoen suoraan silmiini: "Mulla on vastaus"
"Niinkö? Oletko aivan varma?" hymyilen, jolloin hän nyökkää uudestaan ja ilmoittaa: "Rexton tykkää minusta"
"Mm... Niin tykkään", myönnän kiitollisena siitä, että kukaan ei koskaan pysty näkemään, jos punastun. Ei sillä tosin, että olisin punastunut tästä, enhän ole mikään teinipoika ihastuksensa kanssa.
Nousen istumaan hänen pysyessä sylissäni ja pörrötän lisää hänen jo valmiiksi sekaisin olevia hiuksia, ihan vain koska hän näyttää söpöltä niin.
"No, ollaanko me yhdessä?" kysyn sitten yrittäen kuulostaa varmalta, vaikka oikeasti olen vähän epävarma siitä, mitä hän aikoo vastata. Evan on hetken hiljaa ja katselee poispäin minusta, jonka jälkeen palauttaa katseensa suoraan minua kohti.
"Ehkä..." hän vastaa, jolloin kurtistan otsaani pettyneenä ja toistan: "Ehkä?"
"Mm... Tai jos ei kerrota muille?" Evan ehdottaa.
"Miksei? Kaikkihan tietää jo osittain meistä muutenkin", kysyn hämilläni häneltä, mutta hän vain pudistaa päätään ja kertoo hiljaisena: "Ei kaikki, mutta jos vasta myöhemmin...?"
Nyökkään hyväksyen tämän, sillä onhan tämä nyt parempi kuin se, että hän muuttaa pois, emmekä ole yhdessä enää millään tavalla.
"Okei, no kerrotaan vasta myöhemmin", myönnyn ja hän nyökkää hymyillen, ristien kätensä pääni taakse. Lasken omat käteni hänen vyötärölleen vetäen hänet lähemmäksi ja kumarrun suutelemaan lisää häntä. Oloni on helpottunut, koska nyt kaikki on niin kuin niiden pitääkin olla.
Paitsi, siitä Joachimista täytyy saada selville, mitä hän oikein haluaa Evanista.
Heii! Pahoittelut tästä pienestä tauosta, mutta mulla on ainakin omasta mielestäni hyvä syy, sillä olin sairaana tässä muutaman päivän, enkä pystynyt kirjoittamaan lisää. Ensviikolla alkaa meillä taas koeviikko, joten ehkä silloinkaan ei tule niin paljon lukuja, vaikka yritänkin aina joskus laittaa :)
-Jacqueline