Surullisena katson Brextonia, joka sitoo kenkiään kumartuneena alemmas.
"Olet! Evan ei tykkää ilkeästä", väitän hänelle ja ristin käteni eteeni. Hän suoristuu ja kohauttaa olkapäitään: "No, aina kaikesta ei voi tykätä"
"Mutta ei ymmärrä! Tekikö jotain?" kysyn hämilläni, tuntien kyyneleideni uhkaavan virrata silmistäni. En halua hänen lähtevän, sillä jostain syystä hän on ollut koko päivän etäinen ja nyt hän vielä lähtee pois.
"Et tehnyt", Brexton sanoo nopeasti ja huolettomasti, ei tajuten yhtään oloani. Hän vetää takkinsa vetoketjun kiinni ja lohduttomana katson, kuinka hän nappaa vielä lompakkonsa. Juuri ja juuri ehdin nähdä pienen pakkauksen, ennen kuin se on takaisin paikallaan hänen lompakossaan.
Käännyn äkkiä selkä häneen päin ja tunnen palan kurkussani. Minun ei tarvitse arvailla kahdesti, mihin hän on menossa. Pettyneenä koko maailmaan juoksen äkkiä huoneeseeni, painaen oven kiinni, ennen kuin lysähdän sitä vasten itkemään.
Tietysti hän ei tykkää sinusta, hänen äänensä nauraa ilkeästi päässäni, Sä olet vain joku tyhmä huora.
"Ei! Ei!" itken ja huudan, puristaen käsilläni korviani, jotta voisin tukahduttaa hänen äänensä. Suuttuneena itselleni, nousen seisomaan ja etsin laukkuni kaapista. Haluan pois täältä, en halua enää koskaan nähdä Brextonia tai sitä, kenen luokse hän on menossa.
Tungen äkkiä kaikki mahdolliset omat tavarani kassiin, jättäen tänne ne suurimman osan vaatteista, jotka Brexton osti, koska en halua hänestä muistoja itselleni. Halaan koiraa itseäni vasten ja pyyhin kyyneleeni.
"Pärjää kahdestaan", hymyilen hänelle ja nostan kassini olalle, sulkien oven viimeistä kertaa. Alakerrassa en näe ketään, joten menen viimeiseen huoneeseen, jossa on lähinnä jotain papereita ja kansioita. Avaan ikkunan ja kiipeän siitä ulos, tuntien kylmän ilman ihollani, mutta en välitä siitä. Olen kokenut paljon pahempaakin, eikä pieni pakkanen ole mitään siihen verrattuna.
Päästyäni ulos juoksen äkkiä pihalta alkavaan metsään, jottei kukaan ehdi nähdä minua. Saapuessani porteille, heitän raosta ensin kassini ja koirani, pujottautuen sitten itse varovasti toiselle puolelle. Onneksi olen pienikokoinen ja sovin metalliputkien välistä.
"Stop!" kuulen äänen, jolloin nappaan äkkiä tavarani lähtien juoksemaan kauemmas vartijasta, tai ainakin luulen hänen olevan vartija.
"Te ette saa poistua täältä!" hän huutaa, mutta ohitan sen, jatkaen juoksemistani syvemmälle metsään. Muutaman minuutin kuluttua tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, missä olen, eikä vartijaakaan näy enää missään.
"Kukaan täällä?!" huudan ja säpsähdän oksan räsähdystä, "Kuka on?"
*************************
3. persoonan näkökulma/Mikälie kaikkitietävä? (Sori, mutta tää ois ollu vaikee kirjoittaa muuten!)
"Hemmetti", vartija kiroaa ja vilkaisee vielä kerran metsään, jonne poika katosi hetki sitten. Hän painaa uudestaan ja uudestaan puhelun pomolleen, mutta Adams ei vastaa. Hätäisenä hän valitsee lopulta Chrisin, työkaverinsa numeron, toivoen, että hän tietäisi pomon olinpaikan tai voisi tulla auttamaan pojan etsinnöissä.
"Chris", ääni sanoo vastattuaan puhelimeen.
"Se olen minä, se poika karkasi täältä", vartija ilmoittaa ja ryntää toimistoon, vilkaisten osassa metsää olevia kameroita, mutta missään ei näy vaaleatukkaista poikaa kassinsa kanssa.
"Mitä? Evan karkasi?" Chris huudahtaa ja lähtee heti asunnostaan, rynnäten autolleen.
"Niin, yhtäkkiä näin jotain outoa ikkunasta ja se oli kadonnut ennen kuin ehdin perään, mokomakin kukkakeppi pääsi tuon aidan välistä metsikköön"
"Mä tulen!" Chris huutaa, ennen kuin sulki puhelun ja lähti ajamaan kohti pomonsa taloa.
************************
"Oh, hei", kuiskaan helpottuneena, kun puun takaa ilmestyy vain valkoinen jänis. Se katsoo minua hetken ja loikkii sitten äkkiä pois luotani, kun jatkan juoksuani jonnekin suuntaan.
En tiedä, kuinka kauan olen juossut, mutta jalkojani särkee ja minulla on nälkä. Taivas on pimennyt ja jostain kuuluu hämärästi autojen ääntä, mikä tarkoittaa sitä, että olen pian jollakin isommalla tiellä.
Saavuttuani muutaman minuutin päästä tien reunaan, lysähdän toiselle puolelle lumista kuusta istumaan väsyneenä.
Haluan kotiin, mutta minulla ei ole kotia. Tämä saa minut taas uuden itkun partaalle ja puren huultani pidätellen sitä, täristen kylmyyden takia.
"EVAN!" kuulen tutun äänen ja nostan pääni käsistäni, nähden vähän matkan päässä Chrisin taskulampun kanssa.
"Chris", yritän huutaa, mutta olen niin jäässä, että se tuskin kuuluu kauas. Hän onneksi kuulee ilmeisesti jotain ja lähtee juoksemaan tänne päin, toistellen nimeäni. Pian hänen taskulamppunsa osuu kohdalleni ja suljen silmäni äkkiä kirkkaalta valokeilalta.
"Evan, voi ei..." Chris huudahtaa ja ryntää luokseni irrottaen takkinsa. Pidän silmäni kiinni ja tunnen lämpöä, kun hän käärii takin ympärilleni ja nostaa minut syliinsä.
"Shh... Kohta mennään lämpimään autoon, jaksa vielä vähän", hän rauhoittelee ja hänen lupauksensa mukaan kuulen vähän ajan päästä auton äänen ja minut laitetaan sisään, Chrisin tullessa vierelleni.
"Aja Brextonille", hän ilmoittaa jollekin ja auto lähtee liikkumaan. Pyristelen irti hänestä ja aukaisen silmäni, pyytäen: "Ei Brexton"
"Shh... Ei ole hätää", Chris vakuuttaa ja sulkee minut syleilyynsä, saaden oloni uneliaaksi.
***********************
Hörppään kuumaa kaakaota ja välttelen Chrisin katsetta, joka tuntuu huutavan yhtä kysymystä koko ajan. Miksi lähdit?
"Ei saa tuijottaa", sanon hiljaa ja lasken kaakaon yöpöydälle, itseasiassa Brextonin, sillä jostain inhottavasta syystä hän oli laskenut minut nukkumaan hänen sängylleen. Kuulemma täällä on parempi lämmitys.
"Evan, miksi sä halusit karata täältä?" Chris kysyy, "Tekikö Brexton jotain?"
Alan pudistamaan päätäni, mutta pääni pysähtyy heti. En halua valehdella, sillä Brextonhan teki jotain, mutta en halua kertoakaan Chrisille typerästä ihastuksestani, joka vain aiheutti minulle lisää tuskaa.
"Evan..." hän jatkaa ja tunnen hänen kätensä poskellani, "Sä voit kyllä kertoa"
"Ei halua..." kuiskaan ja nostan katseeni häneen. Chris unohtaa ilmeisesti sanansa, koska sulkee raollaan olleen suunsa ja jää katsomaan minua silmiini.
"Evan, tiedätkö, miten suloinen sä olet?" hän hymyilee, saaden minut punastumaan mansikan väriseksi.
"Ei ole", mutisen nolostuneena, mutta kerron hänelle: "Chris komea"
"Kiitos", hän naurahtaa ja kumartuu lähemmäs minua. Sydämeni alkaa pamppailemaan läheisyydestämme ja nuolaisen jostain syystä yhtäkkiä kuivilta tuntuvia huuliani, jolloin hänen katseensa kohdistuu hetkeksi niihin.
Haluan unohtaa Brextonin ja alan nojautua häntä kohti, sulkien silmänsä. Samassa huulemme koskettavat toisiaan ja lasken käteni hänen olkapäälleen hakien tukea keholleni. Maistan hennon kahvin maun hänen huulillaan ja henkäisen yllätyksestä, kun hänen kielensä vierii huulellani. Minulle tulee automaattisesti tunne raottaa huuliani ja niin teenkin, antaen pääsyn hänen kielelleen huulieni ohitse.
"Chris..." huokaan ja hän työntää minut selälleni sängylle, suudelmamme kasvaessa nälkäisemmäksi ja intohimoisemmaksi. Yhtäkkiä kaikki mitä tunnen ja voin ajatella, on se, miltä hänen huulensa tuntuvat omiani vasten ja miltä hänen vahva vartalonsa tuntuu omaani, ei niin vahvaa vasten.
Oven pamahdus saa meidät erkanemaan ja säikähtäneenä katseeni kohdistuu ensin Chrisiin, joka vain nuolaisee huuliaan, ja sitten ovella seisovaan, vihaisen näköiseen hahmoon.
Muutaman sekunnin ajan katseemme kohtaavat ja kun näen selvän näköisen "mustelman" hänen kaulallaan, tunnen oloni petetyksi ja käännyn äkkiä takaisin Chrisiä kohti, suudellen häntä uudestaan.
Hetken Chris epäröi, mutta alkaa sitten vastaamaan huulilleni.
Jos haluatte valittaa jollekin, niin ei sanaakaan Evanille! Tulkaa vaikka mulle raivoamaan, mutta ette syytä mun pikkuista yhtään mistään 😈
-Jacqueline