Juttelimme jonkin aikaa vielä tästä paikasta, mutta enimmäkseen minusta. Deania kiinnosti elämäni kotona, josta kyseli kaikenlaista. Sain kyllä asioita selville hänestä, esimerkiksi sen, että hän oli ollut täällä jo vuoden keijujen aikaa. Kotipuolessa se on pidempi aika.
"Miten meidän nyt käy?"
Dean käänsi katseensa alas.
"Me teemme töitä ja unohdamme", tämä sanoi naurahtaen väsyneesti.
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin itseäni täällä ikuisesti. En suostuisi jäämään. Mahdollisuudet paeta olivat pienet, mutta eikö se olisi sen arvoista.
"Tiedän mitä mietit. Täältä ei voi paeta, jos edes yrittäisit, kättelisit kuoleman kanssa", Dean sanoi vakavana.
"Oletko yrittänyt?"
"Hullu yrittää vain. Keijut pitävät huolen siitä, että kukaan ei karkaa tai edes suunnittele mitään. Ja kaikki keijut ovat omistautuneita työlleen, joten kukaan heistä ei aio auttaa" Dean sanoi ravistellen päätään. Huokaisin ja aloin pitkästä aikaa ajattelemaan Leota. Hän oli vaikuttanut musertuneelta jättäessään minut, mutta sekin oli saattanut olla vain esitystä.
Voi luoja, en edes ymmärrä miten jouduin tällaiseen sotkuun. Jos olisin hakeutunut psykiatriseenhoitoon, olisinkohan täällä. Minun oli kuitenkin turha murehtia menneitä, vaan keskittyä tulevaan.
"Tule, meidän pitää mennä takaisin. Ruoka on varmasti jo valmis"
Hyppäsin Deanin perään ja aloitimme matkan takaisin.
Olin aina ollut jästipää ja niin olen tämänkin asian suhteen. Minä en aio uskoa, että Leo on oikeasti voinut jättää minut näin. En suostu siihen.
Mökille päästyämme vatsani murisi äänekkäästi ja olin onnellinen saadessani harmaata mössöä. Se ei ollut herkkua, mutta kelpasi. Kaikki söivät hiljaisuudessa pöydän ympärillä. Vilkuilin muita ja niin teki Marie. Katseemme kohtasivat ja onnekseni Marie käänsi omansa heti pois. En olisi kestänyt syyttävää katsetta häneltä. Tiesin tämän tietävän minun ja Deanin kävelystä. Vaikka eihän siinä ollut mitään erikoista, tietääkseni.
"Me ollaan hankittu teille mökki tästä läheltä, jonne mahdutte kaikki. Se ei maksa mitään nyt, mutta kannattaa etsiä työpaikka" Marie sanoi ja lappasi suuhunsa viimeisiä puurojansa. Nyökkäsin, kuten myös tytöt. Dean istui minua vastapäätä ja vilkuili välillä suuntaani. Käänsin katseeni nolostuneena aina pois, mutta Dean jatkoi vilkuilemistani. Marie yritti kehitellä puheen aiheita ja saada Deanin huomio itseensä, mutta tätä ei kiinnostanut. Hymyilin mielessäni ja tunsin sydämeni hakkaavan tiheään tahtiin, kun poika katsoi minuun.
Mikä tämä tunne oli?
Ruuan jälkeen Dean saattoi meidät mökillemme, joka oli parinkymmenen metrin päässä Deanin ja Marien mökeistä. Talo oli pieni, erittäin pieni. Sisälle tullessamme näin ensimmäisenä pienen pöydän keskellä taloa, jonka päällä oli kukkia maljakossa.
" Nauttikaa rauhassa. Menen takaisin, mutta tiedätte mistä minut löytää" Dean sanoi ja poistui.
Lähdimme kaikki hiljaisuuden vallitessa huoneeseen peremmälle. Löysimme keittiön, vessan ja yhden makuuhuoneen.
Makuuhuone oli iso muihin huoneisiin verrattuna, mutta kaiken tilan vei kolme sänkyä. Talia suorastaan juoksi vasempaan sänkyyn, joka oli seinää vasten.
" Tykkään seinästä tällä puolen. Niin minulla oli aina kotonakin" Tämä sanoi selitykseksi. Meinasin kertoa omasta huoneestani, mutta en muistanut.
En muistanut missä oma sänkyni oli. Panikoin hetken aikaa, mutta en näyttänyt sitä muille. Menin viimeiselle vapaalle paikalle oikeaan reunaan. Elsa oli siirtynyt keskimmäiseen.
Kaikki istuimme sängyllä hiljaisuudessa, mutta sanoja ei tarvittu tunteidemme kuvaamiseen.
Epätoivo, suru ja unohdus.
Aurinko oli nousemassa ja linnut räkättivät. Ne eivät laulaneet, kuten saduissa vaan nauroivat makeasti. Viime yö oli mennyt epämukavassa sängyssä pyörien ja synkkein ajatusten miettimiseen. Olin saanut keittiövuoron tänään ja vaikutti siltä, että Talia oli yhä nukkumassa. Tämä oli itkenyt koko viime yön ja Elsa oli lohduttanut. Olin itse nielenyt kyyneleeni ja purrut vain huulta. En halunnut murtua tässä tilanteessa. Miksi murtuisin, kun en pian muistaisi muutakaan kuin tämän paikan?
Oveen koputettiin ja hätkähdin ajatuksistani. Nousin ylös pöydän äärestä, jossa olin pilkkonut vihanneksia. Deanin seisoi oven takana säkki kädessään.
" Hieman riisiä" Dean sanoi hymyillen. Otin säkin ja vein pieneen keittiöön. Dean tuli perässäni ja jäi nojaamaan pöytään vastapäätäni. " Kiitos" sanoin viimein. Dean naurahti.
"Miten voit?" Yllätyin hänen kysymyksestään. En muista, koska joku olisi kysynyt tuota minulta hetkeen.
"En tiedä" vastasin haikeasti. "Miksi en muista omaa huonettani kotona tai omaa pyörääni?" Kysyin tältä. En tosiaan muistanut. Vai oliko minulla koskaan sellaisia.
Dean raapi päätään ja näytti hieman hämmentyneeltä.
" En tiedä. Me alamme ajan kuluessa unohtamaan asioita kotoamme ja lopulta emme tiedä muutakuin tämän maailman elämän. Se on kaikille väistämätöntä, joten älä murehdi" Dean vastasi.
Huokaisin syvään, kuten Dean teki samaan aikaan. Naurahdin ja näin kuinka Deanin hampaat näkyivät tämän hymyillessä.
"Kuule, miten oikein pärjäsit täällä aluksi?" Kysyin katsoen samalla käsiäni. Kynteni olivat likaiset ja käteni kuivat. Toivoin kovasti saavani kynsisakset tai edes saippuaa.
Nostin katseeni Deanin hiljaisuuden takia. Tämä katsoi poispäin tyhjä ilme kasvoillaan. Hivuttauduin lähemmäs tätä ja ojensin käteni häntä kohti. Dean nappasi käteni nopeasti ja piteli sitä käsissään. Hämmästyneenä yritin vetää käteni pois, mutta tällä oli tiukka ote.
"Dean" sanoin niin hiljaa, että tuskin kuulin itsekkään omaa ääntäni.
"En tiedä" tämä vastasi yhä kädestäni pitäen. Hän katsoi kättäni, kuin verraten omaansa. Molempien kädet olivat likaiset mudasta.
"Olemme työläisiä ja tämä on merkkimme" Dean sanoi ja jatkoi "Mutta minulla on säästössä saippuaa, jos tahdot"
Yllätyin tämän sanoista ja nyökkäsin.
Dean piti kädestäni kiinni ja johdatti mökilleen.
Deanin mökki oli paljon isompi kuin omani. Istuin tämän keittiön pöydällä odottaen Deanin paluuta.
Pian tämä tulikin pieni pala saippuaa kädessään.
Menimme mökin taakse olevalle kaivolle. Dean nosti sangon ylös ja kaatoi vettä astiaan.
Tämä ojensi saippuan ja pienen piikikkään harjan.
Pesin käteni kunnolla ja en välittäny piikkien aiheuttamasta kivusta. Minusta tuntui vain ihanalta saada käteni taas puhtaiksi. En edes muistanut miten käteni olivat menneet näin likaisiksi.
Saippuaa jäi vielä jäljelle, joten Dean oli päättänyt pestä omat kätensä myös samalla. Meille oli kuulemma kiellettyä omistaa mitään tällaista. Vain rikkaimmat ja keijujen suosikit saivat omistaa kunnon hygienia tuotteita, mutta Dean oli onnistunut vaihtokaupalla saamaan saippuaa silloin tällöin. Pimeitä huutokauppoja oli joka viikko tiettynä päivänä, joka kerrottaisiin tunti ennen kauppaa. Vain tietyt kuulivat tästä ja pääsivät osallistumaan. Dean oli yksi heistä. Marieta ei kuulemma ollut onnistanut. Tämä ei ollut näyttänyt luotettavalta suurelle salaisuudelle. En väittänyt vastaan.
Kävelimme takaisin mökillemme, jonne olin jättänyt ruuanteko välineet kesken. Dean oli päättänyt auttaa valmistamisessa, joten olin kutsunut tämän syömään. En olisi oikeastaan tiennyt mitä olisin tehnyt ruuaksi, mutta onneksi Dean auttoi minua.
Lopputulokseksi tuli kasvisriisipataa. Se ei kuulostanut kummoiselta, mutta maistui hyvältä. Paremmalta kuin eilinen puuro. Vai olikohan se eilen? Talia ja Elsa tulivat yhdessä makuuhuoneesta ja näin Talian kasvoista, että tämä oli vieläkin itkenyt. Hän tuntui muistavan yhä perheensä ja kotinsa, toisin kuin minä ja Elsa. Me olimme unohtaneet asioita helposti. En enää tiennyt oliko se hyvä juttu.
"Kiinnostaisiko tyttöjä lähteä töitä etsimään?" Dean kysyi ruokailun alussa. Elsa nyökkäsi, mutta minä ja Talia olimme hieman epäluuloisia. Tämä työ ei olisi helppoa, mutta sitä oli pakko tehdä.
Ruuan jälkeen Dean ja Elsa lähtivät torille etsimään työtä ja olivat luvanneet palata parin tunnin sisällä. Olisin halunnut lähteä Deanin mukaan, mutta en tahtonut olla heikko tyttö, joka tarvitsee suojelua. Vaikka sellaiselta tuntuikin. Talia oli mennyt taas nukkumaan, joten jäin yksin ajatusteni kanssa.
Ikävöin Leota. En tiennyt miten se oli mahdollista tämän pettämisen jälkeen, mutta olimmehan silti kasvaneet yhdessä. Tarvitsin raitista ilmaa. Menin takapihallemme, jossa oli kaivo ja pieni kivirappu. Menin rapun päälle istumaan ja suljin silmäni. Oli hieman viileää, mutta aurinko paistoi naamaan lämmittävästi. En tiedä oliko kesä, luultavasti, mutta ilma tuntui raikastavalta. Varikset ja harakat lentelivät ilmassa etsien saalista. Toivon mukaan se en ole minä joku päivä.
Hätkähdin hieman. Mitä ihmettä ajattelin? Miten voin ajatella niin kauheita ajatuksia? Ravistelin päätäni ja löin poskiani pari kertaa. Se auttoi. Suljin silmäni ja katsoin aurinkoon päin. Tunsin kevyen tuulen vireen poskellani ja pian joku tarttui kädestäni. Kiljuin.
// Ja näin pitkän tauon jälkeen jatkuu taas tarina. Anteeksi, että meni näin kauan. Olen saanut inspiraationi takaisin ja yritän kirjoittaa useammin. Ja tiedän, vaikka olin pitkällä tauolla, ei kappaleet ole kovin pitkiä. Anteeksi laiskuuteni, mutta toivon, että pidit luvusta ja pääsit taas kärryille tapahtumista.
Lukemisen iloa!
-NoraNefil