A/N:
hei kaikki ihanat siellä pitkästä aikaa ja ihanaa alkanutta vuotta 2024 <3
oon pahoillani, kun uuden luvun julkasussa on kestäny näin pitkään ;_; mulla on ollu hirvee kirjotusblokki ja niin paljon kaikkea tekemistä, etten oo saanu kirjotettua. nyt kuitenkin tällä viikolla löyty aikaa ja oon ollu ihan innoissani kirjottamassa tätä taas teille :3
mä huomaan, että mun motivaation puutteeseen vaikuttaa kans ihan sikana se, ettei tää wattpad toimi yhtä hyvin ku se toimi pari vuotta sitten. mua tällee kirjottajan näkökulmasta harmittaa myös se uudistus, että kommenteista voi tykätä, koska mä en saa niistä mitään ilmotusta. sen takia tuntuu välillä, että tää on ihan unohdettu, kun ei tuu enää kommentteja samalla tahdilla ku ennen tuli :(
joten oikeesti, kommentoikaa. ihan mitä vaan. mä saan niistä ihan hirveesti motivaatiota ja rakastan ylikaiken lukea teidän viestejä ja reaktioita näihin juonenkäänteisiin, oli ne sitten pelkkää emojia tai pitkä kommentti. ne on mun ainoa palkka, mitä mä tästä saan.
nauttikaa luvusta ja ihanaa viikonloppua teille kaikille <3 pus
xx sweetener22
— o o n a —
Mä olin just avannut Youtubesta seuraavan Jimin Being Cute 10 Minutes Straight -videon, kun kuva pysähtyi ja mun puhelimen näyttö täyttyikin maailman söpöimmän korealaisen pojan sijasta mun parhaan ystävän kuvalla.
Hitto.
Me ei oltu Even kanssa soiteltu pitkään aikaan. Se ei tiennyt yhtään mitä mulle kuului, se ei tiennyt mitä mulle ja Villelle oli tapahtunut eikä se tiennyt, että mä olin eilen pussaillut Kuisman kanssa.
Kunpa mäkään en tietäisi sitä. Kunpa sitä ei olisi tapahtunutkaan. Kunpa mitään niitä asioita ei olisi tapahtunut, mitkä valitettavasti oli tapahtunut sen jälkeen, kun mun ja Even tiet erkani pikkulauantaibileissä. Oikeastaan jokaikinen asia mitä sen jälkeen oli tapahtunut oli niin paskaa, etten mä olisi halunnut puhua mistään niistä ja mä viivyttelin puheluun vastaamista niin pitkään, että Eve jo luovutti ja Jimin virnisteli taas mun puhelimen ruudulla.
Mun piti hengitellä hetki, ennen kun mä rohkaistuin soittamaan sille takaisin. Mä nousin seisomaan, kävelin päättömästi keittiön ja olkkarin väliä, hengittelin, kuivattelin mun hikisiä käsiä ja taas hengittelin, kunnes sain vietyä luurin korvalleni.
Eve vastasi melkein heti.
"Moi rakas!" mä hihkaisin aivan liian tekopirteästi. "Sori, mä en ehtiny vastata."
"Ei haittaa", Eve vastasi. "Ootko sä kotona?"
"Joo, miten niin?"
"Ollaan Elisan kans Hakolassa ja mietin olisitko sä halunnu tulla kyydissä?"
"Kyydissä mihin?"
"Siréneille", Eve vastasi. "Kai sä oot tulossa huomenna Elisan juhliin? Jos oisit halunnu tulla jo tänään meidän kans yhtäaikaa?"
Mä nielaisin. Tai oikeastaan mä olisin halunnut oksentaa, niin paljon mua alkoi jännittää.
"Ai sä nyt päätit että et pidä omia juhlia ollenkaan?" mä kysyin, kun en halunnut vastata sen alkuperäiseen kysymykseen.
"En todellakaan."
"Mikset?"
"Oota hetki."
Langan toisesta päästä kuului särinää. Mun poskia kuumotti, Even ylppärijuhlat oli ollut mun ainoa kunniallinen syy olla osallistumatta Elisan juhliin. Mä olin ollut monta päivää sormet ristissä, toivonut ja rukoillut, että Even äiti muuttuisi yhdessä yössä ihanaksi äidiksi ja Eve päättäisikin pitää juhlansa eikä mun tarvitsisi ihan vielä kohdata kaikkia niitä epämiellyttäviä tunteita silmästä silmään.
Kohdata Villeä silmästä silmään.
Kyllähän mä haluaisin osallistua Elisan juhliin, se oli mulle tärkeä ihminen ja mä olin ostanut sille pienen lahjan ja tehnyt kortinkin, mutta mä en tosiaankaan tiennyt olinko mä vielä valmis olemaan samassa tilassa Villen kanssa. Mä olin niin loukkaantunut kaikesta mitä se oli mulle tehnyt, eikä se edes tiennyt että mä tiesin siitä ja Miljasta, en mä tiennyt uskalsinko mä vielä ottaa asiaa sen kanssa puheeksi. Varsinkaan kesken Elisan ylioppilasjuhlien, kun oli ihmisiä ympärillä.
"Voidaanko me tulla käymään?" Eve palasi takaisin linjoille. "Tai ollaan oikeestaan ihan just siinä", se lisäsi ennen kun mä ehdin kieltää.
"Joo", mä vastasin huultani purren.
"Nähään kohta", Eve sanoi ja sulki puhelimen.
Voi hemmetin hemmetti.
***
Mä ehdin vaan heittää hupparin päälleni ja avata etuoven, kun Elisan Ford jo kurvasi meidän pihaan. Hetken aikaa ne puhui jotain autossa, mä työnsin hikoavat käteni pastellinkeltaisen jättihupparin taskuun ja katsoin niitä. Mä olin odottanut, että Eve olisi tosi onnellinen vietettyään kokonaisen viikon Elisan kanssa, mutta se näyttikin tosi väsyneeltä. Hetken mä elättelin toiveita, että mä en vaan nähnyt vesipisaroilla kuorrutetun tuulilasin läpi tarpeeksi tarkasti, mutta kun Eve astui ulos autosta, niin se todellakin näytti väsyneeltä.
Ei pelkästään väsyneeltä, vaan myös itkeneeltä ja suoraan sanottuna surkeimmalta miltä se oli ikinä näyttänyt.
"Mitä on tapahtunu?!" mä huudahdin ja juoksin nahkatakkista tyttöä avojaloin vastaan, vaikka maa oli märkä. Kiedoin käteni sen ympärille ja rutistin. "Onko kaikki hyvin?"
"On... tai no ei, me käytiin äsken kotona", Eve takelteli niiskaisten. "Äiti sano taas niin hirveitä juttuja ja... vittu. En varmaan enää ikinä voi mennä sinne takas. Tosi sekavat fiilikset nyt, en vittu tiiä", se puhui levottomana ja halasi mua tiukemmin.
"Eikä, mä oon niin pahoillani", vastasin ja silittelin Even hiuksia. Musta tuntui kamalalta, mun sydän hakkasi hulluna. Mä olin niin kovasti toivonut, että Even kotiasiat palaisi takaisin normaaliin tai edes lähelle sellaista, mutta Even äiti oli ihan sekaisin. Elisa asteli kädet taskussa autolta meitä kohti, sekin oli selvästi tosi huolissaan Evestä, sen kasvoilta pystyi lukemaan tasan saman tunnetilan kuin mikä mulla oli.
"Tulkaa sisälle, iskä lähti hetki sitte kalaan, voidaan puhua rauhassa", mä sanoin, mutta Eve pudisti päätään.
"Pliis, voitko sä vaan tulla meidän mukaan?" Eve aneli. "Elisan pitää järkätä niitä sen juhlia enkä mä pysty olla yksin nyt."
"Eikö me voitais vaan olla täällä yötä?" mä kysyin ja yritin kuulostaa vaan hölmöltä ja yksinkertaisen tietämättömältä enkä yhtään siltä, että mä yritin kierrellä ja kaarrella itseäni pois jostain epämukavasta.
Evelle mä olisin voinut sanoa suoraan, vaikka heti, mutta mä en halunnut Elisan kuullen avautua Villestä. Se asettuisi kuitenkin sen puolelle ja mä alkaisin itkeä, kun Elisa osasi olla niin pelottava välillä.
"Huomenna pitäs kuitenki heti aamusta lähtee, se olis paljon helpompaa, jos oltais jo siellä", Eve sanoi ja Elisa nyökkäsi sen vierellä.
Mä purin hammasta yhteen, olisin halunnut alkaa parkua täyttä kurkkua, etten mä pystyisi. Mun ei pitäisi ajatella tässä kohtaa itseäni, tottakai mun parhaan ystävän mielenterveys tulisi aina olemaan tärkeämpi kuin yksikään Ville Sirénin aiheuttama sydänsuru, mutta mulle se oli ensimmäinen oikea sydänsuru.
Mun oli vaikea vaan sivuuttaa sitä.
"Eiku hei!" Elisa huudahti. "Voittehan te olla mun kämpillä yötä kahdestaan! Sehän nyt on joka tapauksessa tyhjillään, ku mun on ainaki ihan pakko jäädä yöks porukoille."
"Oikeesti?" Eve kysyi hämillään.
"Mikspä ei? Saisitte viettää laatuaikaa kahestaan ja voitte sit tulla yhessä sinne monitoimitalolle", Elisa vastasi hymyillen. "Tai iltapäivästä suoraan juhliin. Eihän teidän siis todellakaan oo mikään pakko tulla sinne lakitukseen, sehän on ihan tylsä muodollisuus vaan."
"Mitä sä oikeen kuvittelet?" Eve naurahti yllättävän spontaanisti ja eläväisesti. "Tottakai mä nyt mun tyttöystävän lakitusta tuun kattomaan! Taputan sulle niin kovaa, että sua hävettää", se jatkoi ja ne hymyili toisilleen jotenkin niin suloisesti ja rakastuneesti, että mun sydän suli.
Even hymy oli vaan niin valloittava ja samalla tosi harvinainen, että se sai mut unohtamaan mun omat murheet ihan kokonaan. Mä töllötin niitä hetken aikaa urpona hymyillen, kunnes mä sisäistin vähän viiveellä mitä sanaa Eve oli käyttänyt.
Mun suu muuttui lautaseksi, kun mä spontaanisti kiljaisin ja heitin käteni suun eteen. "TYTTÖYSTÄVÄN!?!?"
Eve katsoi mua ja nyökkäsi.
"Siis te seurustelette?! VIRALLISESTI?!"
Molemmat nyökkäsi päätään ja pidätteli hymyä. Ne otti toisia kädestä ja mä melkein sekosin.
"EIKÄ! Onnea niiiin paljon!" mä huudahdin ja hyppäsin kummankin kaulaan. "Ei voi olla todellista, siis niin ihanaa, oon niin onnellinen teidän puolesta! Hitto, mä meen pakkaamaan mun kassin, niin saat kertoa kaiken!"
Eve nauroi niin onnellisena, että mä todellakin unohdin kaiken muun ja astelin päättäväisesti takaisin sisälle. Nappasin matkalla vaatehuoneesta mun isomman viikonloppukassin ja mä hymyilin vielä silloinkin, kun mä olin mun vaatekaapilla ja kaivoin sieltä kaikkea yökyläilyyn liittyvää vaatetta. Sen jälkeen mä heitin kaikki mun meikit isoimpaan neliskanttiseen meikkipussiin, jossa oli yksisarvisen kuvia sekä nappasin pöydältä purkista kaikki mun meikkisiveltimet, joiden varret oli kimaltelevia yksisarvisen sarvia. Nappasin meikkipöydän laatikosta Elisan lahjan ja kortin, kunnes hyppelin iloisena mun vaaterekille valitsemaan juhlamekkoa ja vasta silloin mä tajusin sen.
Ei hitto.
Mä todellakin joudun kohtaamaan Villen huomenna.
***
Me ei matkan aikana ehditty puhua mitään, kun Elisan puhelin pärähti soimaan melkein heti auton lähdettyä matkaan. Kati soitti sille ylppäreihin liittyen, se oli ihan tiloissa ja stressissä niistä eikä suostunut lopettamaan puhelua, vaikka Elisa monta kertaa yritti sanoa, että se oli ihan kohta tulossa kotiin ja ne voisi sitten puhua vaikka aamuun asti. Kati ei luovuttanut, se selitti juhlista ja tarjoiluista ja vieraista ja juhlateltoista ja kummitädeistä ja mummeista autokajarin kautta koko matkan niin, että myös me Even kanssa kuultiin koko puhelu. Mä kuulin kuinka Kati yhdessä välissä komensi Villeä silittämään pöytäliinoja ja mä kuulin kuinka Ville vastasi äidilleen huvittuneena, että vitun kiva, et sit yhtään miehekkäämpää työtehtävää mulle keksiny. Sen ääni oli niin ihana ja tuttu ja rakas, että nanosekunnin ajan mä hymyilin, kun taas mä vaan unohdin kaiken tapahtuneen.
Sen nanosekunnin jälkeen mä kuitenkin muistin syyn siihen, miksei mulla ollut aihetta hymyyn.
"Hei äiti ihan totta, mun pitää nyt lopettaa. Mitä kauemmin sä puhut, sitä kauemmin mulla kestää. Mun on pakko käydä nyt pakkaamassa", Elisa puhui saatuaan autonsa parkkiin, Katin ääni hiljeni kajareissa ja Elisa laittoi puhelimen korvalleen. "Äiti, mä rakastan sua, mut nyt mä lyön sulle luurin korvaan... Joo, laita vaan kotiarestiin... Jep, ja mun koti on nyt keskustassa, joten ei nähtäis enää koskaan, sitäkö sä haluat? Nyt mä ihan oikeesti lopetan, nähään kohta, pus pus moikka, oot rakas, hei heeiiiiiiiiiiiii", se lopetti puhelun äkkiä, vaikka Kati vielä yritti puhua. "Siis tuo nainen on ihan hullu", Elisa nauroi huokaisten ja hieraisi kasvojaan.
"Jos toi oli hullu, niin mikä meidän äiti sitte on?" Eve kysyi ja naurahti kolkosti perään. Elisan katse muuttui hyvin nopeasti myötätuntoiseksi ja nolostuneeksi.
"Äh, anteeks, en mä meinannu sillee", se ähkäisi, hivutti kätensä Even käteen. "Pärjäätkö sä?"
"Pakko", se vastasi ja yritti hymyillä, mutta sen alahuuli värisi.
"Varmasti?"
"Joojoo."
Elisa käänsi katseensa takapenkille mua kohti. "Onneks sä oot täällä pitämässä Evestä huolta", se sanoi pieni hymy huulillaan.
Mä nyökkäsin sille vakuuttavasti, vaikka luotto mun tarjoamaan huolenpitoon oli pyöreä nolla, kun mä olin ihan yhtä romuna itsekin.
Me paineltiin sisälle, Elisa keräsi hyvin nopeasti kaikki tavarat kasaan ja ovella se vielä kietoi kätensä Even ympärille. Se ei ollut mikä tahansa halaus, vaan pelkästään sivusta seuraajan silmin mä pystyin tuntemaan niiden välillä jonkun maagisen yhteyden. Se halaus lähetti äänettömiä signaaleja puolin ja toisin ja mä tunsin kateuden piston sydämessäni, kun ne vaan oli niin luodut toisilleen. Ihan niin kuin mä olin ajatellut olevani, mutta vain sen toisen Sirénin kanssa.
Muutamien suudelmien ja tsemppaavien sanojen jälkeen Elisa työnsi tennarit jalkaansa ja avasi oven.
"Nähään huomenna", Elisa sanoi hymyillen. "Jos teidän tyttöjen ilta vaatii alkoholia, niin olkkarin viinakaapissa on yks sauvignon blanc, jonka voitte korkata", se lausui hienosti ranskalaisittain ja iski silmää, kunnes se hävisi oven taakse ja me jäätiin kahdestaan.
Eve katsoi mua kysyvästi. "Haluutko sä —"
"Todellakin", mä vastasin helvetin nopeasti.
— v i l l e —
Mun urheilusuorituksiin tottumaton keho oli tulessa, kun mä jeesailin iskää ja Jesseä kantamaan Viron viinaostoksia autosta keittiöön. Sillä oli mennyt ehkä pikkasen överiksi, mun silmiin näytti siltä kuin meidän perheen vastuulla olisi juottaa känniin kaikki Niemiharjun täysi-ikäiset ja viinaan menevät teinit. Mä seisoin keittiön ovenraossa kaljalava sylissäni ja yritin zoomata katseellani vapaata tasoa, mihin mä sen asettaisin, kun jokaikinen taso notkui erilaisista likööreistä ja viinoista. Elisa kyllä tulee sekoamaan onnesta, kun näkee tämän kaiken ja pääsee väkertämään vieraille samanlaisia drinkkejä kuin duunissaan. Mun isosisko oli salettiin ainoa ihminen maailmassa, jota ei haitannut tehdä töitä omissa ylioppilasjuhlissaan. Ihme tyyppi.
Kun en löytänyt yhtään vapaata tasoa, niin mä laskin lavan keittiön ovensuuhun lattialle ja suoristin kroppani. Ehdin hetken oikoa mun jomottavaa selkää, kun Jesse tönäisi mua takaa.
"Ei vittu Sirén! Yks kaljalava ja jätkä on ihan romuna!"
Nostin lavan takaisin syliin viimeisillä voimillani ja tuhahdin. "Oli paska asento vaan", mä yritin puolustella, mutta oli sanomattakin selvää, että mä olin huomattavasti heiveröisemmässä kondiksessa kuin mun paras ystävä, joka kantoi kevyesti kolme kaljalavaa samaan aikaan.
"Just joo. Illalla sä tuut mun kaa salille. On mun velvollisuus ystävänä auttaa sua vähä kasvattaa habaa!"
"Älä unta nää", ärähdin liikahtaessani olkkarin puolelle ja laskin lavan nojatuolille. "Sä tiiät, että kuntosali on mun maanpäällinen helvetti."
"Sitä suuremmalla syyllä! Oot sitte kato huomenna pumpissa, ku kohtaat Oonan taas. Se ei voi mitenkään vastustaa sua", Jesse virnisti ja sai mun vatsanpohjan vellomaan kommentillaan.
Hiton Jesse, oliko sen ihan pakko?
Mä olin yrittänyt miettiä kaikkea muuta paitsi Oonaa. Mä olin jumalauta yrittänyt kaikkeni, etten miettisi koko asiaa. Mä en halunnut miettiä sitä, miten Milja oli harhaanjohtavilla päivityksillään saanut mut näyttämään ihan hirveältä kusipäältä ja miten Oonalla oli täydellisen hyvä syy inhota mua tällä hetkellä, vaikka se koko Instagram-story olikin pelkkää valhetta.
Mä olin joutunut puremaan hammasta, etten mä laittaisi Miljalle tulikivenkatkuista viestiä. Tai oikeastaan mä olisin halunnut mennä sen oven taakse ja raivota sille päin naamaa, niin vihainen mä sille olin. Mä en pystynyt käsittämään, miten joku ihminen pystyi olla kasvokkain niin vilpittömän oloinen ja tehdä sitten selän takana jotain niin julmaa ja kuvottavaa. Mä olin menettänyt uskoni ihmiskuntaan ja samalla mun kyvyn ihmistuntemukseen, jonka mä olin tähän saakka kuvitellut olevan priimaa. Mä inhosin sitä muijaa, oikeasti. Mä olin ollut sille vain ja ainoastaan mukava, ja se päätti kiittää mua siitä pilaamalla ihan vittu kaiken.
"Joko sulla on joku megahyvä masterplan huomiselle?" Jesse kysyi. Se repi yhdestä lavasta muovit irti ja sihautti itselleen bissen vaivanpalkaksi. Se tarjosi mulle myös yhden, ihan kuin se omistaisi kaikki neljä lavaa.
Mä kohautin olkiani sen kysymykselle.
"No kai sä nyt jotain oot miettiny?" se kysyi uudestaan.
"Mitä väliä sillä enää on?"
"No jos sä meinaat voittaa sen luottamuksen takas, niin tottakai sulla pitää olla joku suunnitelma", Jesse sanoi tietävänä.
"Mä en jaksa nyt miettiä tollasta", huokaisin.
"Pakkohan sun nyt on vähän valmistella —"
"Anna vittu jo olla."
Jesse hätkähti mun kylmää äänensävyä. Mä en vaan jaksanut jauhaa tästä taas. Mä en pysynyt enää laskuissa kuinka monta kertaa Jesse oli yrittänyt pakottaa mua aivoriiheen sen kanssa miettimään suunnitelmaa.
Vittu. Ihan kuin mitkään suunnitelmat mua jeesaisi ylös tästä suosta.
"Niin mutta kun mä voin auttaa sua, kyllä me keksitään jotain —"
"Jesse, nyt se turpa kiinni, ihan oikeesti!" mä puuskahdin. "Oona on nyt sen helvetin Kuisman kans, joten eläkööt elämänsä onnellisina loppuun asti. Mä en aio mennä siihen väliin. Se oli vittu siinä."
Mä liikahdin Jessen ohi eteiseen ja vedin reinot jalkaani, kunnes luikahdin oven toiselle puolelle ja paukautin sen perässäni kiinni kuin kypsä aikuinen.
Vittu mua turhautti.
Mä korkkasin bissen kuistin portailla, sytytin röökin tärisevin käsin ja vedin pitkät henkoset, vedin vuorotellen savuja ja hörppyjä ja toivoin, että mä rauhoittuisin edes vähän. Istahdin portaalle vain noustakseni siitä heti ylös. Mun oli vitun vaikea olla paikallani, oli ollut jo monta päivää. Mä olin niin levoton, kun kaikki oli niin saatanan levällään ja tuntui kokoajan menevän vaan enemmän ja enemmän perseelleen.
"Vittu", mä ähkäisin levottomana.
Mä olin onnistunut olemaan toiveikas vajaan tunnin verran sen mun ja Hennan hämmentävän keskustelun jälkeen. Mä olin oikeasti sen lyhyen hetken kuvitellut, että kaikki päättyy vielä hyvin, mutta sitten mä menin instaan ja näin Oonan instastoryn. Se oli ollut Kuisman kanssa treffeillä, ilmeisen onnistuneilla sellaisilla. Mun verkkokalvolle oli loppuelämäksi pureutunut sen jätkän typerä ruutukauluspaita, typerät henkselit, typerät sivulle sliipatut hiukset.
Se typerä onnellinen virne siinä Oonan jakamassa kuvassa.
Mä en kestänyt sitä koko jätkää silmissäni. Mua ärsytti entistä enemmän, kun mä tiesin, että Hennakin oli tekstannut sille ettei kannata tulla mun ja Oonan väliin, ja silti se oli tehnyt niin.
Kusipää jätkä, ihan oikeasti. Luojan kiitos se asui Hakolassa eikä täällä.
Jesse oli tullut pihalle ja katsoi mua huolissaan kuistin portailta. Sen huoli oli aiheellinen, kyllähän se nyt näki miten vitun rikki mä olin pelkästä ajatuksestakin, että joku toinen saisi Oonan itselleen. Joku muu kuin mä. Mä en ollut osannut kuvitellakaan miten paljon tämä kaikki lopulta sattuisi ja miten mun sisältä särkyi jotain suurta, kun mä näin miten onnellisena hymyillen se joku toinen jätkä katsoi Oonaa siinä vitun kuvassa.
Oona ei ollut jäänyt jahkailemaan. Se oli mennyt suoraa tietä eteenpäin. Se sattui ihan saatanasti.
Jumalauta että se sattuikin.
— o o n a —
Me istuttiin Elisan parvekkeella viinilasit kourassa, kun ilta-auringon säteet värjäsi alapuolella olevat pikkukylän talojen katot lempeän oransseiksi. Eve kurotti sohvapöydällä olevaa viinipulloa kohti ja täytti meille jo ehkä kolmannet lasilliset, en mä pysynyt laskuissa enää. Promillet alkoi kuitenkin tuntua jo mun päässä, mun olo oli utuinen ja yllättävän kiva, vaikka meidän jutut olikin menneet tosi diipiksi tosi nopeasti, kun Eve avautui kuluneesta viikostaan.
Mulla oli vaan niin turvallinen olo Even kanssa. Me ei oltu nähty yli viikkoon ja tietty mä olin ikävöinyt sitä joka päivä, mutta en tajunnutkaan miten paljon lopulta mulle olikaan tullut sitä ikävä. Me oltiin harvoin oltu näin pitkään erossa toisistamme. Varsinkaan tällaisella ajanjaksolla, että oli ehtinyt tapahtua kaikenlaista eikä me oltu edes kunnolla tekstailtu tai soiteltu. Ei me oltu ehditty.
Tai no, Eve ei ollut ehtinyt.
En mä kuitenkaan ollut katkera, ettei sillä ollut mulle niin paljon aikaa kuin ennen. Eve oli ja tuli aina olemaan mun parhaista parhain ystävä, jolle mä toivoin pelkkää hyvää ja musta oli ihanaa, miten onnellisia ne Elisan kanssa nyt oli. Harmitti vaan, ettei mulla ollut samanlaista.
"Mä en ois oikeesti ikinä uskonu, että Max puolustais mua sillä tavalla", Eve lausahti ja käänsi katseensa parvekkeen kattoon.
"Totta puhuen en mäkään", vastasin ihan suoraan. Mä olin ollut nyt vuoden Maxin kanssa samalla luokalla enkä mä kyllä ollut nähnyt muuta muutosta kuin sen fyysisen muodonmuutoksen nörttipojasta bodari-Maxiksi, mutta en mä viitsinyt sanoa sitä ääneen. "Jos Max voi tehdä noin ison muutoksen, niin ehkä teidän äitilläkin on vielä toivoa", mä sen sijaan sanoin.
Eve katsahti mua ja hymähti.
"Sitä mä en kyllä ihan heti usko", se sanoi ja tuijotti taas kivikattoa, kunnes se vei viinilasin huulilleen ja kaatoi sieltä kurkkuunsa tyyliin puolet. Mua säälitti niin paljon, Eve oli koko elämänsä ajan niin kovasti yrittänyt olla mieliksi äidilleen. Onneksi se oli kuitenkin nyt vihdoin tajunnut, ettei sen tarvinnut sitä miellyttää. Sen näki kyllä Even kasvoilta — sellaisen vapauden, mitä ei ennen ollut. Siitäkin huolimatta, että sen äiti olikin koko universumin kusipäisin olento, niin ainakaan Even ei tarvinnut esittää enää.
Mä olin Evestä niin ylpeä.
"Mut nyt vähän iloisempiin aiheisiin", Eve sanoi hymyillen ja kohensi asentoaan. "Mites sulla ja Villellä menee?" se kysyi ihan puskista ja mä melkein vedin viiniä väärään kurkkuun.
Ei pliis vielä.
Mä yskin pari kertaa voittaakseni aikaa, vaikkei mulla oikeasti mitään henkeen mennyt. Mä vaihtelin mun asentoa ja toivoin, että maailmanloppu iskisi just nyt, tai maanjäristys, tai joku mieletön tsunami vyöryisi sadanviidenkymmenen kilsan päästä rannikolta tänne peltojen keskelle, ettei mun tarvitsisi käydä näitä tunteita läpi.
Hemmetti.
Katsoin mun uteliaana tapittavaa parasta ystävää ja tajusin minkä takia mulla oli hetkellisesti ollut yllättävän kiva olo. Even draamojen kuuntelu ja sen perheenjäsenten analysoiminen oli onnistunut harhauttamaan mun aivot pois mun omista ongelmista, mä en ollut miettinyt niitä ollenkaan viimeiseen kahteen ja puoleen tuntiin, mutta enää mä en pystyisi juosta niitä karkuun.
"Sä olit nähny Kuismaaki?" Eve kysyi seuraavaksi. "Mikä juttu se oli?"
Mun poskia punoitti.
"Oli vähä yksinäinen olo, ku sä olit muualla", mä vastasin hiljaa ja toivoin, etten kuulostaisi kauhean syyttävältä.
Kun eihän se oikeasti ihan niin mennyt. Mä en pystynyt valehdella Evelle, mä tiesin, että se lopulta näkisi mun läpi.
"Oona."
Katselin mun viinilasia ja pyörittelin sen sisällä olevaa sauvignon blancia sillä tavalla kuin hienot ihmiset teki elokuvissa. Purin huultani ja tunsin miten mun sydän tykytti kamalaa vauhtia mun vaaleankeltaisen hupparin alla.
"Mä tiiän Villestä ja Hennasta", Eve sitten sanoi.
Mä kohotin katseeni mun polkkatukkaiseen bestikseen ja hetken päästä mun katse muuttuikin sumeaksi. Laskin lasin pöydälle, jotta voin heilutella käsiä silmieni edessä.
Mä en halunnut alkaa pillittää.
"Ville kerto meille, että sä olit pistäny välit poikki sen takia", Eve jatkoi.
"Millon?" mä kysyin hiljaa. "Millon sä sait tietää?"
"Toissapäivänä", Eve vastasi ja mun sisältä kouraisi.
"Ai."
Musta tuntui tosi pahalta, että se oli tiennyt. Se oli elänyt jo kaksi kokonaista vuorokautta sen tiedon kanssa, ettei mulla ollut hyvä olla, mutta se ei ollut silti kysynyt miten mä voin. Tai olihan se kysellyt kuulumisia, mutta mä olin valehdellut ja mua ahdisti, että se oli kokoajan tiennyt mun valehtelevan, eikä se silti ollut kysellyt enempää.
Olihan Evellä omatkin murheet, paljon isommat sellaiset, mutta tuntui silti pahalta.
"Lupasin Villelle, etten sano tästä mitään, mutta miks se on niin iso asia?" Eve kysyi seuraavaksi, sen ääni ei ollut syyttävä, pikemminkin vaan utelias. "Niinku.. miks? Minkä ihmeen takia?" se painotti heti perään.
Mä kohautin olkiani. En osannut puhua enää.
"Ville oli aivan paskana", Eve jatkoi. "Se oli oikeesti ihan vitun rikki. Sillä on sua ikävä ja mä tiiän, että sullakin on sitä. Miks sä menit Kuisman kans ulos? Halusitko sä kostaa, vai?"
"Halusin vaan jatkaa eteenpäin", mä mutisin hiljaa.
"Eteenpäin Villestä? Sen takia, että sillä ja Hennalla on ollu yhen illan juttu joskus kauan ennen teidän jutun alkua?"
Even sanat tuntui nyt inhottavan syyllistäviltä ja mun sydäntä poltteli. Mä olisin halunnut teipata Even suun kiinni ja huutaa sille, että älä tee tätä mulle, älä sekoita mun päätä enää yhtään enempää. Mä en kuitenkaan sanonut mitään, en tietenkään, mutta mä olin vaan niin rikki. Mä olin koko viikon yrittänyt päästä Villestä yli, ettei mua sattuisi enää yhtään enempää, mutta tässä mä taas olin.
Mäkin olin aivan paskana.
"Anteeks Oona, ku puhun näin suoraan, mutta mä haluan ymmärtää sua", Eve lausahti myötätuntoisella äänellä ja nousi sen verran, että se pääsi vähän lähemmäs ja tarttui mua kädestä. "Miten joku vanha juttu voi kaihertaa sua noin helvetin pal —"
"Ville oli ollu yötä jonku Miljan luona", mä sanoin hiljaa ja niiskaisin.
"Mitä?"
Mä nyökkäsin varovasti.
"Siis, häh?"
Even kysyvä ääni sai padon liikahtamaan pois mun kyyneleiden edestä, niitä alkoi putoilla mun poskille.
"Niiden pikkulauantaibileiden jälkeen... se oli ollu yötä toisen tytön luona", mä jatkoin, vaikka mun oli vaikea puhua, kun itketti niin paljon. "Mä näin sen Miljan instasta kuvia, miten ne oli cuddlaillu aamulla ja siinä luki, että vitun kuuma yö takana. Sen takia mä laitoin poikki."
Mun sydäntä kipristeli niin helvetisti, että mä pelkäsin sen kohta pysähtyvän lopullisesti. Tuntui vielä hirveämmältä sanoa nuo sanat ääneen kuin käydä niitä läpi pään sisällä päivätolkulla ihan yksin.
Eve pakotti mut katsomaan sitä, se toljotti mua silmät suurina. "Anteeks mitä?!"
"Niin", mä mutisin hiljaa.
"Ja sä tiiät satavarmasti, että se oli Ville?"
Mä vedin henkeä ja nyökkäsin. "Siinä oli sellanen bomerangivideo, missä näky selkeesti Villen tatskat ja... se mun piirtämä kuva Villen kädessä. Ja se tyttö silitteli Villen kättä just sen kuvan kohdalta vielä", jatkoin häpeillen, vaikka mä tiesin, ettei mulla ollut mitään hävettävää.
Oli vaan niin pelle olo kaiken kaikkiaan.
"Siis... MITÄ?" Eve toisti kovempaan ääneen, se laski viinilasinsa pöydälle. "Mitä vittua, oikeestiko?"
Mä nyökkäsin. Kyyneleet virtasi mun poskilla, kun Eve kietoi kätensä mun ympärille ja rutisti lujaa. Mä yritin pyyhkiä mun poskea, vaikka oikeasti mä vollotin jo niin kovaa, että Even uuden nahkatakin olkapää kastui ihan märäksi, pisarat vaan valui sen pintaa pitkin kohti alaselkää.
"Anteeks Oona, anteeks oikeesti, en mä tienny mistään tommosesta", Eve sanoi hädissään. "Mä en nyt ymmärrä tätä kuviota, ei Ville sanonu tollasesta mitään! Oikeesti, mitä helvettiä?!"
Even äänestä paistoi selkeästi, että se oli oikeasti järkyttynyt.
"Ei se sanonu mullekaan", mä vastasin. "Ei se varmaan edes tiedä, että mä tiedän."
"Ei hitto voi olla todellista!" Eve parahti. "Anteeks Oona, anteeks ku hiillostin ja muutenkin, mä oon ollu ihan paska ystävä—"
"Ei se haittaa."
"Oisit sä voinu soittaa mulle", Eve ähkäisi.
"En mä viittiny häiritä sua, kun sulla meni niin hyvin", mä niiskaisin.
"Oona-rakas, et sä häiritse ikinä!" Eve huudahti ja halasi mua uudestaan. Sen sanat lämmitti niin paljon ja hetken aikaa mä vaan itkin Even olkaa vasten. Mä olin kaivannut juuri sellaista, mä olin kaivannut halausta ja ymmärrystä ja ennen kaikkea ystävää. Liikahdin lopulta irti Evestä ottaakseni hörpyn viinilasista, yritin nielaista palan kurkusta samalla ja kasata itseäni. Mä en olisi halunnut olla niin riekaleina, mutta mä tiesin, että mun olisi vaan aivan pakko käydä nämä kaikki tunteet läpi tänä viikonloppuna.
En mä muuten voisi jatkaa eteenpäin, en oikeasti.
"Mä en vaan ymmärrä", Eve puuskahti ja liikahti kauemmas, se katsoi mua surullisin silmin. "En ois ikinä uskonu Villestä, että se tekis jotain tollasta", se jatkoi edelleen epäuskoisena koko jutusta.
"En mäkään", vastasin hiljaa. "Oon oikeesti niiiiiiiiiiin vihanen sille, niin vihanen, et mun tekis mieli vaan mennä sinne, huutaa sille ja raivota, että miks sen piti mennä ja pilata kaikki ihana mitä meillä oli, mut en mä kehtaa olla niin lapsellinen", mä jatkoin ja nypräsin hupparin hihoja, välillä pyyhin niihin mun märkiä poskia.
Hitto miten mun sydämeen sattui.
"Ehkä sun pitäis just tehdä niin", Eve vastasi ja vakavoitti kasvonsa. "Tai niin ainakin mun olis pitäny tehdä sillon kolme vuotta sitten", se jatkoi huultaan purren ja katsoi mua itku kurkussa.
Mä tiesin, että jos joku ihminen ymmärtäisi mun fiiliksiä, niin se oli Eve. Se oli kuitenkin kokenut melkein samanlaiset tunnetilat Elisan takia silloin yläkoulussa. Tuntui niin epäkorrektilta ja väärältä ja julmalta kaivella näitä asioita nyt, kun kaikki oli selvitelty ja Evellä ja Elisalla meni nyt paremmin kuin koskaan, mutta epätoivoiset ajat vaan vaati näköjään epätoivoisia tekoja.
"Saanko mä kysyä, että miten sä pääsit siitä yli sillon?" mä sitten kysyin varovasti. "Elisasta?"
"Ei varmaan auta yhtään, jos sanon, että en mitenkään", Eve vastasi.
Sen katse oli säälivä, oikeasti, se oli niin säälivä, että mä todellakin tunsin itseni surkimukseksi, jonka elämästä oli hävinnyt kaikki hyvä eikä mitään ollut enää tehtävissä.
"No ei se kyllä auta", mä vastasin apeana.
"Mutta meille kävi hyvin lopulta", Eve sanoi, sen äänessä oli pilkahdus toiveikkuutta. "Jos jonkun vinkin voin antaa, niin ehdottomasti se, että puhukaa. Puhukaa ja helvetin pian. Älä odota kolmee vuotta niinku mä tein", se sanoi vakavalla äänellä.
"Pelkäsinkin, että sä sanot jotain tollasta."
"Mm, mä tiiän."
Hitto.
Mä olisin toivonut Even sanovan, että unohda se paskiainen, jatka elämää äläkä enää koskaan ajattele sitä, kyllä se menee ohi ajan kanssa, eikä sun tartte tulla huomenna sinne juhliin, jos sä et halua.
Mutta ei se sanonut niin. Enkä mä uskonut, että se toimisikaan, vaikka mä olinkin hyvä valehtelemaan itselleni ja uskomaan mun omiin valheisiin.
"Ei helvetti, mä haen meille jotain terävämpää", Eve sanoi perään ja nousi ylös. "Oota hetki."
"Joo."
Eve lähti sisälle. Mä hengittelin rauhassa varmaan kymmenisen minuuttia, kuuntelin raollaan olevasta ovesta kuinka Eve touhusi keittiössä, astiat kilisi ja kolisi ja kaapin ovet paukahteli. Tunnelataus ja itkukohtaus oli saanut mun ihon ihan kananlihalle, mua palelsi hulluna ja mä vaan tärisin kuin joku hylätty koiranpentu. Aurinkokin oli pudonnut jo pois näkyvistä ja mun hupparin hihat oli kyynelistä niin märät, että mulle tuli entisestään vilu. Kiersin sohvan reunalle viikatun viltin ylleni ja hytisin siinä, kunnes Eve tuli takaisin käsissään kaksi höyryävän kuumaa kaakaomukillista. Hetken ajan mä olin hämilläni, koska muistaakseni Eve mainitsi jotain jostain terävämmästä, kunnes mä huomasin Even nahkatakin taskusta pilkottavan kirkkaan pullon kaulan sekä tutun näköisen sinisen korkin.
Mä tunsin oloni ihan paatuneeksi alkoholistiksi sen takia, kuinka häiritsevän suuren onnen tunteen se onnistuikaan levittämään mun sisälle.
"Tää on yks monista hyvistä puolista siinä, että seurustelee baarimikon kanssa. Aina löytyy viinaa kaapista", Eve naurahti ja kieritti pullonkorkin auki. "Miten paljon laitetaan?" Eve katsahti mua varovaisesti, se oli jättänyt aika paljon viinavaraa kaakaokupilliseen.
"Anna mennä vaan", mä sanoin ja otin paremman asennon. "Vedetäänkö perseet?"
Even kasvot venähti mun sanojen myötä, joita se, tai varmaan kukaan muukaan, ei olisi koskaan uskonut tulevan ulos aina-niin-kiltin Oona Koiviston suusta. Se katsoi mua hetken kuin ei olisi uskonut korviaan, kunnes se repesi suloiseen nauruun.
"No helvetti, vedetään", se virnisti ja täytti meidän kummankin kaakaomukit ihan kukkuralleen.
— v i l l e —
"Tietääkö ne sun työkaverit, se Jenna ja se portsari, että me tullaan?"
Elisa nosti päätään sohvatyynyltä ja katsoi nudea huulipunaa lisäävää hippinaista kulmat koholla.
"Luuletko sä, että teitä varten järjestetään joku kuulutus?" Elisa vastasi, kampesi istumaan ja nosti kätensä ilmaan. "Huomio, hyvät Niemiharju Pubin asiakkaat! Baarimikko Elisa Sirénin kuninkaalliset vanhemmat ovat saapuneet kurjaan kuppilaamme! Kolminkertainen eläköön-huuto! Eläköön! Eläköön! Eläköön!"
Äiti otti mun sylistä sohvatyynyn ja viskasi sen Elisan syliin. "PÖNTTÖ!"
Elisa valui takaisin sohvalle hymy huulillaan. "No joo, saatoin mä tekstata Rossille", Elisa sitten sanoi.
"Ihan totta?!" äiti hihkaisi innoissaan.
"Joo, sanoin et tänä iltana saatetaan tarvita pari ylimäärästä vartijaa paikalle", Elisa virnisti ja äiti parahti dramaattisesti.
"Voi hemmetti Elisa!! Kuka susta on noin törkeen kasvattanu?!"
"Ja miten ne samat kasvattajat teki musta näin täydellisen?" mä kysyin vittuillakseni. Äiti hymyili leveästi mun sanoille ja pörrötti mun hiuksia.
"Niinpä! Ota Elisa mallia tästä mallikansalaisesta!"
Mä olin havaitsevinani sarkasmia sen äänessä, mutta siitä huolimatta mä hymyilin tyytyväisenä.
"Ei luoja. Lähtekää jo sinne Jennan ja Rossin kiusaksi", Elisa huokaisi. "Jos ette oo ulkona viidessä minuutissa niin mä tekstaan Rossille, että ootte vetäny kamaa eikä se päästä teitä ollenkaan sisään."
"Hyvä tavaton Elisa", äiti henkäisi taas ja käännähti kohti olkkarin ovensuuhun ilmestynyttä iskää. "Kuulitko tuota? Meitä ei arvosteta enää", se niiskaisi teatraalisesti.
"No onko ne ikinä arvostanu mitään?" iskä tuhahti.
"Totta! Pilalle hemmoteltuja kakaroita molemmat", äiti vastasi ja Jesse repesi nauruun toisella puolella olkkaria.
"Suuta soukemmalle Jesse Joakin Saarinen", iskä älähti. "Sä oot yhtä paha, ellet jopa pahempi!"
"Hei!"
"Tsoukki tsoukki", iskä nauroi räkäisesti. Se veti äidin kylkeensä ja muiskaisi sitä poskelle. "Lähetään äkkiä, ennen ku ne alkaa heittää meitä kivillä."
"Siinäpä yritätte tulla takas", Elisa lausahti sohvalta. "Me vaihdetaan sillä aikaa lukot."
"Voi vittu nyt!" äiti puuskahti kovaan ääneen ja me kaikki revettiin.
Oli aina yhtä absurdia, kun se kiroili. Se ei koskaan kiroillut, paitsi silloin kun se oli ottanut siideriä rohkaisuksi, ja se oli aina yhtä yllättävää ja hervottoman hauskaa.
Hitto, mulla ja Elisalla oli vaan ihan parhaat vanhemmat.
Elisa oli tullut muutama tunti sitten himaan ja me oltiin saatu huomiset juhlat pakettiin hyvin nopeasti. Ellu oli sellainen tehopakkaus ja kunnon bosslady, se osasi jakaa kaikille just oikeat tehtävät ja me saatiin kaikki ennätysajassa valmiiksi. Pihalla oli eilisestä asti ollut keskeneräinen juhlateltta, jota me ei vaan oltu saatu kolmestaan kasattua, mutta Jessen haballa ja Elisan pomottamisella me saatiin se iso teltta pystyyn tyyliin puolessa tunnissa. Äiti ja Elisa asetteli tunnelmavalaistukset valkoisen teltan ulkoreunoille, se näytti valoisalla kelilläkin ihan sairaan hienolta ja yltiöromanttiselta. Ne kaksi oli kyllä molemmat hemmetin taitavia kaikessa tuollaisessa, Elisa oli äidin jalanjäljissä saanut ensin meidän talossa olevan parvekkeen ja sitten sen oman kämppänsä partsin ihan hiton romanttiseksi pelkillä tunnelmavaloilla.
Porukat oli päättäneet palkita itsensä kaikesta työstä ja tuskasta lähtemällä täksi yöksi maanpakoon. Ne lähti Nipsun terdelle istumaan iltaa, ne oli myös varanneet hotellihuoneen keskustasta pubin läheltä, missä majoittui myös muutama sukulainen, jotka oli huomenna tulossa juhlimaan Elisaa. Sillä tavalla meidän porukat sai rauhoittua ennen huomista ja mekin saatiin vihdoin vähän taukoa niistä. Musta oli hauskaa, että vaikka meidän äiti oli juhlien suhteen aina ihan hirveä stressipallo, niin se kuitenkin lopulta vaan aina ihan ykskaks päätti, että nyt kaikki on täydellistä. Sitten se vaan antoi itselleen luvan rentoutua ja irtautua kaikesta eikä se stressannut enää huomenna tippaakaan, se vaan nautti olostaan ja ihmisistä ympärillään.
Se oli niin boheemi tyyppi, ihan huippu. Mä toivoin, että mä olin edes vähän perinyt siltä tuota samaa elämänasennetta.
Kun porukat oli häipyneet, me päädyttiin lopulta vaan loikoilemaan kolmestaan bisset kädessä olkkarin sohvilla ja tuijotettiin telkkarista Game of Thronesia. Mun jalat oli ihan muusina, mä olin ollut koko päivän jaloillani, joten teki hiton hyvää vaan lagata sohvalla. Ja muutenkin, oli ihan kivaa vaan laittaa aivot narikkaan ja hengailla pienellä porukalla, kun mä olin ollut niin monta päivää joko jeesaamassa porukoita tai sitten ihan vaan omissa oloissani. Musta jopa tuntui siltä, ettei elämä ollutkaan ihan niin paskaa, kuin mitä se oikeasti oli. Se ei tuntunut yhtään paskalta, kun mä heittelin chilisipsejä suuhuni hörppyjen välissä ja murustelin niitä mun hupparin rinnuksille samalla, kun katsoin jo ties kuinka monennetta kertaa samaa jaksoa, missä Jaime työntää Branin alas Talvivaaran hylätystä tornista.
Ihan jees ilta, pitkästä aikaa.
"Hitto et maistuu tää bisse, maistuu niinku ihan vitun hyvältä", Jesse henkäisi autuaana olkkarin toiselta puolelta. Se venytteli hetken raajojaan, kunnes se nousi ylös. "Onko Ellulla heittää yhtä tupakkaa?"
"Just mietin, et vois käydä", Elisa sanoi ja katsoi mua kysyvästi, mutta mua ei tarvinnut kahdesti röökille käskeä.
Mä rakastin röökiä, valitettavasti.
Mä seurasin niitä pihalle, työnsin kengät jalkaani ja kaivoin litistyneen röökiaskin mun pillifarkkujen taskusta ja vein yhden sieltä huulille. Mun taskussa ei jostain syystä ollut stenkkua, joten mä odotin, että Elisa ja Jesse sai sytytettyä omansa ja lopulta mäkin sain omani palamaan. Savu tuntui euforiselta mun keuhkoissa, se maistui aina hemmetin hyvältä, kun oli ottanut pari juomaa alle. Tai mä olin kyllä juonut jo varmaan viisi, mutta kuitenkin. Kuka niitä laskee —
"EVE!"
Mä sain melkein sydärin, kun Elisa kiljaisi ja juoksi muutamat rappuset alas. Se hyppeli hämärään toukokuiseen iltaan ja hyppäsi tyttöystävänsä kaulaan, joka oli päättänyt tehdä yllätysvisiitin. Mä pyörittelin päätäni ja katselin savuavaa röökiä sormieni välissä.
Jumalauta miten kateellinen mä olin mun siskon rakkauselämästä.
"Mitä hittoo te täällä teette?" Elisa kysyi ja ennen kun mä ehdin edes sisäistää sen puhuneen monikossa, mä tunsin Jessen tönivän mua hienovaraisesti kyynärpäällään noin kahdeksan kertaa, ja sitten mä kuulin sen äänen.
"Aateltiin tulla käymään", se ääni sanoi.
Maailman söpöin ääni.
Mä en edes liioittele, kun mä sanon, että mun sydän hyppäsi kurkkuun. Oikeasti, ei ollut kaukana etten mä olisi emetofobiasta huolimatta yrittänyt seuraavaksi oksentaa sitä ulos mun ruokatorvesta, siltä se nimittäin tuntui. Mä tunsin sykkeen niin vahvana joka hemmetin kolkassa mun kroppaa.
Ei se voinut olla siinä. Yhtäkkiä vaan, siinä, meidän pihassa.
Sen jälkeen, kun se oli sanonut, ettei se halua nähdä mua enää koskaan.
"Mitä hittoo, ootteko te humalassa?" Elisa kysyi hämillään ja huvittuneena. Se kohotti kulmiaan vaativana Evelle, joka vei kätensä suun eteen ja pudisti vakavana päätään. Elisa ei antanut armoa, se yritti siirtää tyttöystävänsä käsiä pois kasvoiltaan ja nuuhkaista sen oletettavaa viinankatkuista hengitystä, Eve alkoi armottomasti kikattaa ja lopulta polkkatukka luovutti.
"No sori! Juotiin parit drinksut, mitä sitte?"
"Mitkä drinksut?"
"No ensin se viinipullo, sit laitettiin vähän minttuviinaa kuumaan kaakaoon, ku tuli kylmä siinä partsilla", Eve sanoi bambisilmät pihavalossa säihkyen.
"No oisitte menny sisälle, niin ei ois tullu kylmä", Elisa vastasi virnistäen. "Pitää vissiin hankkia lukollinen viinakaappi, ku on tollasia varkaita liikenteessä."
"Niin varmaan pitää", Eve hihitteli.
Elisa pudisteli päätään naureskellen, kunnes se käänsi katseensa hattaratukkaiseen tyttöön, joka seisoi sivummalla kädet rinnalle ristittynä. Oona puristi suutaan viivaksi, yritti olla nauramatta ja mä yritin olla naama peruslukemilla, vaikka mä melkein tunsin miten mun silmät vaan muuttui sydämen muotoisiksi.
Mä olisin halunnut vaan mennä sen luo. Halata ja selittää kaikki ja pyytää anteeksi.
"Vittu tehän ootte ihan naamat molemmat!" Elisa sanoi nauraen. "Eihän teitä voi päästää mun kämpille enää uudestaan keskenään!"
"Älä suutu! Ja anna tupakkaa", Eve sanoi bambisilmiään räpsytellen ja Elisa heltyi samantien.
Se tarjosi Oonallekin askista ja sitten ne vaan kasuaalisti veteli röökejään siinä sivummalla ja jutusteli jotain kevyttä keskenään, ihan kuin mua ei olisi olemassakaan.
Helvetti.
Jos mun sisko ei olisi ollut samassa suunnassa Oonan kanssa, mä olisin mulkaissut sitä niin pistävästi kuin oli mahdollista. Eve ja Oona oli puheistaan päätellen olleet viettämässä iltaansa mun siskon kämpillä, eikä mun puupää-systeri ollut sitten tajunnut mainita asiasta mullekin.
En mä kyllä tiennyt mitä mä olisin sillä tiedolla lopulta tehnyt, kun enhän mä nytkään saanut sanaa suustani.
Mä katsoin sen sijaan Jesseä, joka katsoi mua takaisin kulmat koholla ja yritti katseellaan viittelöidä, että mun pitäisi pyytää Oonaa johonkin sivummalle juttelemaan.
Mä en saanut itseäni liikkeelle. Mä olin ihan lamaantunut ja helvetin hämilläni.
Vedin hupun päähäni ja sytytin toisen tupakan edellisen perään, kun olin yhtäkkiä taas niin saamarin hermostunut. Rummuttelin mun polvia ja yritin kaikkeni, että mun syke vähän tasaantuisi.
"Porukat lähti Nipsuun, kelatkaa", Elisa naurahti rööki huulessa. "Eli täällä on vanha kunnon käty ja meki ollaan vedetty kaksin käsin kaljaa, et tervetuloa vaan meidän epävirallisille ylppärietkoille", se jatkoi letkeästi ja katsahti mua varovasti ja hyvin nopeasti.
Se pieni katse kertoi paljon. Se oli samaan aikaan anteeksipyytävä ja rohkaiseva, sellainen isosiskomainen. Kyllä mä tiesin, että se halusi vaan oikeasti auttaa mua ja Oonaa eteenpäin.
Mä en vaan osannut odottaa, että se tapahtuisi jo nyt. Nyt, kun mä olin vähän humalassa enkä yhtään sosiaalisesti parhaimmillani.
"Mua pissattaa", Eve ähkäisi hetken päästä ja vaihteli painoa jalalta toiselle.
"No mee pissalle", Elisa nauroi.
"Tuu mun kaa", Eve sanoi huulia mutristaen.
"Etkö sä osaa yksin?"
"En."
"Avuton", Elisa hymähti ja pussasi kännistä tyttöystäväänsä poskelle.
Mun hormonihuuruinen bestis katsoi tyttöparia silmät säihkyen ja mä tasan tiesin, mitä se tulisi seuraavaksi sanomaan.
"Onko toi jotain lesbojen koodikieltä?" Jesse kysyi kulmia kohotellen. "Saanko tulla kattomaan?"
Jep, just jotain tuollaista.
"Sä oot Saarinen kuvottava", Elisa huokaisi nauraen, kunnes se tarttui Eveä kädestä ja mun oli pakko siirtyä portailta pois tieltä, että ne pääsi mun ohi sisälle.
Mun päässä heitti odotettua enemmän, kun mä nousin ylös ja nojauduin porraskaiteeseen mun takana.
"Mä meen kattoo, jos ne oikeesti tarvii apua tai jotain", Jesse sanoi ja hävisi hyvin nopeasti sisälle tyttöjen perässä. Se oli tosi klassinen jessemäinen veto, mutta tällä kertaa mä tiesin, että se teki sen ihan muusta syystä.
Pihalle tuli ihan pirun hiljaista ja mä kirosin itseäni siitä, etten ollut kuunnellut Jessen ohjeita siitä, että joku suunnitelma piti olla. Nyt mä olin puilla paljailla ja toljotin tyhjyyteen kuin mikäkin idiootti.
En mä ollut varautunut. En vittu yhtään.
Kaduin myös sitä, että olin harkitsematta sytyttänyt sen uuden tupakan. Olisi liian raukkamaista heittää just sytytetty rööki menemään ja luikkia sisälle pakoon. Sen verran raukkamainen mä kuitenkin olin, etten uskaltanut katsoa Oonaan päin. Mä vaan polttelin siinä huppu päässä ja näin iltahämärässä pelkän oranssin tulipään mun sormien välissä. Mä kasailin ajatuksiani ja yritin keksiä edes jotain sanottavaa.
"Onko tässä tuhkakuppia jossain?"
Kysymys tuli odotettua lähempää ja pian mä näin ne hassut paksupohjaiset pastellitennarit mun edessäni. Uskalsin vilkaista sitä ihan vaan nopeasti, kunnes noukin tuhkakupin virkaa toimittavan suolakurkkupurkin portaan vierestä ja ojensin sitä Oonaa kohti samalla, kun vedin itse yhä vain nopeampia henkosia. Se pudotti tupakan sinne, sen kynnet oli lakattu samanväriseksi kuin sen hiukset, pastellinliloiksi. Sen jälkeen se sanoi ujosti kiitos ja siirtyi taas vähän kauemmas, muttei se kuitenkaan mennyt sisälle Even perään.
Otin kaiteen päälle hylätystä kaljasta hörpyn ja rohkaisin mun mieleni.
"Mä en osannu yhtään odottaa, että sä tulisit tänne", mä sain sitten sanottua.
"En mäkään", Oona vastasi.
"Mistä moinen idea?"
"En tiiä. Kännissä sitä tekee kaikkea tyhmää."
Oona vilkaisi mua nopeasti, sen katse oli jäätävä, kunnes se valui kohti ikkunaa. Mä rypistin otsaani sen sanoille, jotka oli selvästi tarkoitettu piikkinä mun hölmöilyille.
Tietty se oli vihainen mulle. En mä muuta odottanutkaan ihmiseltä, joka oli estänyt mun viestitkin.
"Kiva kuitenkin nähä", mä sanoin ystävällisellä äänensävyllä, yritin olla huomioimatta sen provosoivia sanoja ja kylmiä katseita.
"Ihan varmaan, joo."
Mun kulmat värähti. Se kuulosti epäluuloiselta ja entistä vihaisemmalta.
"No on oikeesti", hymähdin. "Haluutko sä nähä meidän juhlateltan?" mä kysyin nopeasti perään, ennen kun Oona ehti jatkaa vihoitteluaan.
Se selkeästi hämmentyi mun yllättävästä kysymyksestä. Se mutristi suutaan mietteliäänä ja veti hihoja sormiensa peitoksi.
"Ihan sama."
Mä hymyilin varovasti, mutta Oona ei hymyillyt takaisin. Se ei edes katsonut mua, kun mä nyökkäsin sivulle ja lähdin tarpomaan hämärässä kohti takapihaa. Mä kuulin sen askeleet mun takana, joten ainakaan se ei ollut pötkinyt heti tilaisuuden tullen pakoon.
Mä otin sen pienenä voittona vastaan, vaikka se olikin kokoluokaltaan mikroskooppinen.
Suuresta valkoisesta juhlateltasta näkyi hämärässä pelkät ääriviivat. Mä pyysin Oonaa odottamaan sen oviaukon luona ja liikahdin itse teltan taakse, talon nurkalle. Etsin puhelimen taskulampulla kellariportaiden seinustalla olevat pistorasiat, työnsin taloa reunustavien kivien päällä lojuvan pistokkeen siihen kiinni ja juhlateltta välähti täyteen loistoonsa.
Ja voi hyvä luoja, että se loistikin.
Mä en ollut nähnyt valoja vielä kertaakaan näin pimeässä, ja mä olin täysin aliarvioinut niiden romanttisuuden. Teltta loisti hemmetin kauniina, ihan kuin jossain pinterestin kesähääkuvissa. Seinämiin asetellut hehkulamput valaisi alas lammen rantaan menevälle polulle saakka, jossa valo yhdistyi veden pinnalta heijastuvaan kuunvaloon.
Näky oli oikeasti niin romanttinen, että se meni jo ehkä vähän kiusalliselle tasolle. Etenkin kun otti huomioon sen faktan, että Oona inhosi mua just nyt, eikä varmaan halunnut mitään romanttista mun kanssa enää ikinä.
Yritin unohtaa ikävät kelat, kun vedin henkeä ja liikahdin takaisin teltan toiselle puolelle. Oona seisoi edelleen samassa paikassa, mutta nyt oviaukon yläosaan kiinnitetyt lamput valaisi sen kasvot. Se näytti tosi humalaiselta, sen vartalo keinui vähän ja sen posket punoitti hauskasti ja silmät oli puolitangossa, eikä sillä ollut yhtään meikkiä.
Hitto miten kaunis se oli.
"Sellanen", sanoin muina miehinä, katselin teltan rakenteista roikkuvia hehkulamppuja ja puistelin käsiäni työmiehen elkein.
"Aika kiva", Oona hymähti.
Se puri huultaan ja näytti siltä, kuin se olisi halunnut sanoa jotain enemmän. Se Oona kenet mä tunsin, olisi ihan salettiin sanonut. Kyseessä oli kuitenkin se sama Oona, joka kanniskeli saippuakuplia mukanaan ihan muuten vaan ja joka katseli mun kanssa tähtiä Elisan talon katolla silmät sädehtien. Se Oona olisi todellakin rakastanut tätä.
Mä halusin kaivaa sen version esille.
"Tuu", mä sanoin ja vanhasta tottumuksesta melkein otin sitä kädestäkin, mutta onneksi mä tajusin virheeni ajoissa ja työnsinkin kädet hupparin taskuihin.
Iskä oli vuokrannut neljä puista pöytää telttaan ja perimmäisessä nurkassa oli baaritiski, jonka se oli puukäsityötaidoillaan itse tehnyt joskus vuosia sitten. Sille ei ollut paikkaa meillä himassa sisällä, joten se odotti autotallissa aina kesäjuhlia, joita porukat aina silloin tällöin järkkäsi, oli juhlalle syytä tai ei. Elisa oli kinunnut sitä muutossa itselleen, muttei iskä ollut vielä ainakaan raaskinut siitä luopua. Se oli edestä tummaa puuta ja sen takapuolella oli pari tasoa erilaisille cocktail-laseille ja tuopeille ja niille kaikista tärkeimmille, eli viinapulloille.
Mä otin alimmalta hyllyltä litteän vaaleanpunaisen likööripullon ja nostin sen esille. Onneksi me asuttiin Niemiharjulla, joka oli maailman rauhallisin pieni lintukoto, missä saattoi jättää korkkaamattomia viinapulloja vaan pihalle lojumaan. Juuri tämän pullon lojumisesta mä olin erityisen iloinen, koska se ei ollut ihan mitä tahansa viinaa.
"Muistan et sä joit tätä sillon seiskalla ku olit täällä ekan kerran", mä lausahdin tyynesti. Vein sormiani huolettomasti hiuksissa, kunnes laskin käteni vadelmavaahtokarkkilikööripullon kaulalle. "Otetaanko shotit?"
Oona katsoi pulloa ja sitten mua. Sen kulmat värähti aavistuksen ja se aukoi suutaan, kuin olisi halunnut reagoida isommin. Tai reagoida ylipäätään, kun ei se sitten lopulta reagoinut mitenkään.
Paitsi olkia kohauttamalla.
Se riitti mulle. Kaivoin hyllyn perukoilta pienet shottilasit ja täytin ne vaaleanpunaisella liköörillä.
"Miten sä voit muistaa mitä mä join?" Oona kysyi lopulta.
"Helposti", mä hymähdin. "Muistan myös, et sulla oli sellanen vaaleenpunanen lappuhaalarimekkosysteemi ja valkonen pitsipaita sen alla", muistelin ääneen. "Ja ruusukultanen tukka ja Hello Kitty -kaulakoru", lisäsin vielä ja ojensin sille toisen shottilaseista. "Vittu se oli pähee."
Oona katsahti mua silmiin ja sen huulilla käväisi hymy. Siis jumalauta, ihan oikea hymy. Se tapahtui luultavasti vahingossa, sillä se kesti ehkä sadasosasekunnin, kunnes se vakavoitui taas, mutta mä ehdin saada siitä virtaa jonkun miljoona wattia.
Me vedettiin shotit yhtä aikaa huiviin ilman sen suurempia seremonioita. Oonan kasvoilla kävi pieni irvistys, vaikkei kyseinen likööri ollut edes erityisen vahvaa, lähinnä vaan överimakeaa. Mulle se oli aivan helvetisti liian makeaa, mutta Oonan takia mä olin valmis kaikenlaisiin uhrauksiin.
"Miten sä voit muistaa noin tarkkaan?" Oona kyseenalaisti uudestaan mun terävää muistiani.
"Miten niin?"
"Mähän olin suurimman osan siitä illasta Jannen kans tossa takapihalla", Oona vastasi, laski tyhjän shottilasin pöydälle ja sipaisi hattarahiuksiaan korvan taakse. "Ja sä vokottelit Eveä sisällä", se lisäsi odottamatta ja katsoi mua.
Mun huulilta karkasi räkäinen tyrskähdys.
"Vokottelin Eveä?"
"Niin se sano."
"Mä voin käsi sydämellä sanoa, etten oo ikinä vokotellu Eveä", naurahdin.
"No Hennaa ainakin oot", Oona sitten täräytti. Se kohensi ryhtiään ja katsoi mua niin kylmästi, etten mä edes tiennyt sen kilteiltä kasvoilta löytyvän lihaksia niin jäiseen ilmeeseen.
Siitä mikroskooppisen pienestä hymystä ei ollut enää tietoakaan.
"No en kyllä sitäkään", mä vastasin ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka mun syke oli jo kohonnut pari astetta tiheämmäksi.
"No Miljaa sitten", Oona jatkoi listaansa ja mulkaisi mua pistävästi.
Oikeasti, jos sen katse äsken oli kylmä, niin nyt se ampui jotain teräviä jääpuikkoja suoraan mun sieluun.
Vittu.
"En oo vokotellu myöskään Miljaa", mä sanoin, koska se oli täysin totta. Enhän mä jumalauta edes osannut vokotella ketään. En mä ollut Jesse.
"Olinko mä sulle vaan joku hetken hairahdus?"
Katsoin kiukusta puhisevaa tyttöä suu auki.
"Mitä ihmettä Oona?"
"Vastaa."
Oonan kysymys oli niin absoluuttisen typerä ottaen huomioon, että mä olin ollut silminnähden fiiliksissä sen jälkeen ja Oona kyllä oli paikalla todistamassa sitä. Mä olin rakastanut sitä hetkeä enemmän kuin mitään elämäni aikana koskaan ja ottanut sen illan kunniaksi vittu tatuoinnin loppuelämäksi mun ihooni. Mä tajusin täydellisen tilaisuuden tulleen, vein käteni hihansuulle todistaakseni sen Oonallekin, mutta lopulta mä en kuitenkaan ehtinyt, kun Oona avasi suunsa uudestaan.
"Olinko mä vaan yks pano muiden joukossa?" Oona kysyi seuraavaksi, se oli selvästi saanut sanaisen arkkunsa ammolleen eikä se todellakaan ollut sitä sulkemassa. "Sulla teki vähän pillua mieli ja otit mitä halusit ja heti vaihdoit lennosta seuraavaan?"
"Niinkö sä luulet?" mä kysyin. "Niinkö sä ihan tosissas luulet?"
"No siltä tuntuu", Oona sanoi ja asetti kätensä puuskaan. Sen rintakehä kohoili, kun se kihisi kiukusta.
Mä en voinut sille mitään, että mua alkoi naurattaa. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan, mutta Oonan syytökset oli vaan niin absurdeja ja typeriä ja samaan aikaan se näytti ihan helkkarin söpöltä, kun se murjotti vaaleankeltaisessa jättihupparissaan, hattarahiukset sotkussa ja nenänpää punoitti kylmästä.
Oona huomasi mun huvittuneisuuden ja tuhahti kovaan ääneen. "Nauratki vielä!"
"En mä naura!"
"Mitä sä sitte virnistelet siinä?"
"Oot vaan niin vitun söpö", sanoin ihan suoraan.
Oona näytti hetken siltä, kuin se olisi lakannut hengittämästä. Se katsoi mua kuin idioottia, mikä mä kieltämättä kyllä olinkin, kunnes se rypisti otsansa uudestaan.
"Miks sun pitää olla tollanen?!" se kivahti.
"Millanen?"
"No tollanen!"
"Millanen?" mä kysyin uudestaan.
"No tollanen... saatanan ärsyttävä paska", se keksi.
Katsoin sitä huvittuneena. "Saatanan ärsyttävä paska?"
"Niin."
"En mä vaan tiiä, kai se tulee multa ihan luonnostaan", vastasin letkeästi ja nojasin kyynärpäillä baaritiskiin.
Olin tyhmä olettaessani, että mun charmi toimisi, sillä Oonaa ei mun vitsit naurattanut. Se puristi käsiään vaan entistä tiukemmin puuskaan ja näytti siltä, kuin se seuraavaksi räjähtäisi mulle.
Ja niinhän se räjähtikin.
"Sä oot ihan hirvee naistenmies!" se älähti kiukkuisena. "Lepertelet vaan ja esität mukavaa ja valehtelet, saat mut tuntemaan olon erityiseks ja sitte käytät kerran ja heität vaan menemään, niinku mulla ei olis mitään merkitystä! Hyppäät lennosta seuraavaan muijaan, lepertelet samat jutut ja toistat kaiken uudestaan", se puhui syytöksiään nopeaan tahtiin ja pysähtyi sitten vetämään henkeä. Hehkulamput paljasti Oonan kosteat silmät, jotka se pyyhkäisi nopeasti hihaansa ja yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka sen alahuuli värisi.
Mä olisin halunnut halata sitä ja lohduttaa, mutta en uskaltanut liikahtaakaan noiden sanojen jälkeen.
"Mä en oikeesti tajua miten mä olin niin vitun tyhmä, et lankesin suhun!" Oona puuskahti kiukkuiseen ja kovaan ääneen, niin raivoissaan ja niin pettyneenä, että mä otin vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. "Mua kaduttaa, kaduttaa ihan helvetisti, että mä menetin neitsyyden sulle", se kivahti lopuksi.
Nyt oli mun vuoro lakata hengittämästä.
Oikeasti, mä olin ihan sanaton.
Mä vaan tuijotin Oonaa suu raollaan, en saanut sanotuksi mitään, en yksinkertaisesti vaan keksinyt mitään vastaukseksi. Sen sanat teki oikeasti ihan vitun kipeää ja oli helvetin lähellä, etten mä vaan purskahtanut itkuun siinä sen edessä.
Nielaisin ja puristin huulia yhteen, etten itkisi.
Mua loukkasi miten äkkipikaisesti Oona oli tehnyt musta tuollaisia johtopäätöksiä, mutta mä en halunnut alkaa provosoitumaan. Mä inhosin riitelyä, etenkin kun mä sisimmissäni tiesin, että mä olin viime aikoina vaikuttanut just sellaiselta ihmiseltä, millaiseksi Oona mua kuvaili. Mutta mä olin vaan vaikuttanut siltä — en mä ollut yhtään sellainen ihminen. En yhtään, en tippaakaan.
Mun silmät kostui väkisinkin.
Harmitti vaan, harmitti ihan helvetisti, että se oli saanut tuollaisen kuvan kolmansien osapuolien kautta. Vittu mikä megamind Milja oli, ihan tosi, miten se olikaan onnistunut saamaan näin paljon tuhoa aikaan muutamalla lavastetulla kuvalla.
Ja mua ahdisti, ettei Oona tiennyt mun puolta tarinasta. Se ei ollut antanut mun kertoa, kun se oli kirjaimellisesti estänyt mut, se oli estänyt mua puolustautumasta ja nyt kun mulla olisi ollut tilaisuus puolustautua, niin mä en saanut sanaakaan suustani.
Enkä mä ehtinytkään, kun yhtäkkiä Eve ryntäsi telttaan sisään. Oona ei ollut enää ainoa jolla oli kyyneleet poskilla, Evekin oli pahoittanut jostain mielensä, kun se juoksi (tai oikeastaan ympäripäissään hoiperteli) parhaan ystävänsä luokse ja tarttui sitä kädestä.
"Tuu Oona, lähetään."
"Mitä? Tapahtuko jotain?"
"Elisa kuolas tuolla Daenerystä!" Eve parahti sammaltaen. "Se sano sitä kuumaks ja mulla meni se jotenki vitusti tunteisiin... alettiin riitelee ja vittu, en tiiä, voidaanko mennä?"
Oona nyökkäsi päättäväisesti, ne käännähti ja mä kuuntelin miten ne supisi keskenään jotain hyvin humalaista ja epämääräistä ja sävystä päätellen vihamielistä meitä Siréneitä kohtaan ja pian mä jo toljotin niiden loittonevia selkiä. Mä en tiennyt kumpi niistä oli enemmän kännissä, kun ne piti toinen toisiaan kävelykeppinä ja hoiperteli käsikynkässä pimeään toukokuiseen yöhön.
Mä olin ihan helvetin hämilläni. Tuo kauhukaksikko oli vaan ilmestynyt tänne tappelemaan ja häipyi yhtä odottamatta kuin oli tullutkin.
Oikeasti, mitä helvettiä.
Mä istuin pöydän ääreen penkille likööripullon kanssa ja yritin prosessoida kaikkea mitä äsken just tapahtui. Mun kädet tärisi, kun kieritin vaaleanpunaisen korkin uudestaan auki. Mä kaadoin sitä överimakeaa vaahtokarkkilikööriä suoraan kurkusta alas, kaivoin tupakat taskusta ja pistin palamaan. Savu kipristeli mun nielussa, kun mä mietin Oonan sanoja ja nieleskelin samalla kyyneleitä.
Oikeasti.
Oona katui, että oli mennyt mun kanssa sänkyyn.
Mä nostin hupparin hihan ylös ja katsoin mun käsivarteen hakattua kuvaa. Kuvaa, jonka piti olla muistona mun elämän ihanimmasta hetkestä, mutta joka nyt muistutti mua siitä, että leiman suunnitellut tyttö katui langenneensa muhun.
Otin toisen hörpyn, kolmannen, neljännen, viidennen. Kuudennen kohdalla makeus alkoi ällöttää ja mä nousin ylös baaritiskin luo ja vaihdoin vodkaan. Mä en jaksanut enää edes välittää siitä, että huomen aamulla mulla tulee olemaan ihan vitun paha olo. Mä en jaksanut välittää siitä, että saattaisin oksentaa.
Se oli mulle ihan sama.
Mä olin niin paskana, että mä mielummin oksentaisin vaikka koko loppuelämäni, kuin tuntisin mitään tällaista.