— e l i s a —
Kun Nipsun tanssilattian tahmakerros oli puunattu olemattomiin ja mahonkinen baaritiski kiilsi taas enemmän kuin uutena, mä sain vihdoin istahtaa ansaitulle kahvitauolle. Laskin kahvikupin rappuselle mun viereen, napsautin sytkärillä röökin käryämään ja yritin olla huomioimatta miten sotkuinen Nipsun takapihakin oli. Mä olin nyt taukoni ansainnut, kun olin jynssännyt baaria tuntitolkulla niin puhtaaksi, että aamun pikkutuntien makkispekkiksetkin voisi syödä suoraan lattialta.
Aamupäivät oli ihan kivaa vaihtelua olla duunissa, kun baari ei ollut vielä auki ja kännisten kanssa sosialisoimisen sijaan sai keskittyä pelkkään paikkojen järkkäilyyn ja siivoamiseen. Etenkin perjantaisin, kun kaiken piti oikeasti kiiltää viikonloppua varten ja sai vaan laittaa aivot narikkaan ja jynssätä menemään. Tänä perjantaina mun siivousinto oli erityisen korkealla, sillä mä saatoin hyvinkin jopa itse olla huomenna asiakkaan roolissa. Enhän mä nyt halunnut, että ylioppilas Sirénin uudet kiiltävät puvunkengät tarttuu klähmäiseen tanssilattiaan kiinni.
Mä olin tosi rauhallisin mielin omista kemuistani, mutta Even juhlat stressasi mua ihan tajuttoman paljon. Oikeasti, mä olin kauhuissani niistä. Mä en tiennyt kumpaa mä pelkäsin enemmän — sitä, että sille olisi järjestetty juhlat ja sen äiti pakottaisi Even osallistumaan niihin heteroa esittäen, vai sitä, että sen juhlat olisikin peruttu kokonaan.
Pelkkä ajatus särki mun sydämen. Jokainen valkolakin saanut ihminen ansaitsi juhlat.
Eveä kuitenkin oli ollut koko viikon kuin valmistujaisia ei olisi olemassakaan, oikeasti, niistä ei saanut mainita sanallakaan. Mä yritin monta kertaa muistuttaa sitä niistä, mutta Eve meni joka kerta sen verran tiloihin, se oli ollut vähän kiukkuisempi ja sulkeutuneempi, etten mä enää uskaltanut mainita koko juhlia.
Eilisiltana kaikki muuttui vielä pahemmaksi, kun Even isä oli yrittänyt soittaa sille sillä aikaa, kun me oltiin tupakalla. Eve ei soittanut sille takaisin, se sammutti koko puhelimen ja piilotti sen tyynyn alle ja jatkoi elämää kuin mitään käänteentekevää ei olisi just meinannut tapahtua. Mä kuitenkin huomasin miten poissaoleva se oli koko illan eikä se soittanut Oonallekaan, vaikka se Villelle sellaista lupaili ja siitä mä viimeistään tajusin, että koko juttu oli Evelle paljon ahdistavampi kuin mitä se oli antanut mulle ymmärtää. Oona oli sille tyyliin tärkein koko maailmassa ja jos Eve pisti parhaan kaverinsa murheetkin pitoon, niin se kertoi oikeasti ihan hemmetin paljon. Tänä aamunakin se oli niin ajatuksissaan, ettei se edes toivottanut mulle hyvää työpäivää, vaikka se oli koko viikon suukotellut mun huulet ruvelle ennen työvuoroa ja valitellut miten ikävä sillä mua tulisi. Nyt se ei sanonut mitään muuta kuin moikka.
Mä en olisi halunnut painostaa Eveä, mutta kieltämättä muakin alkoi jo vähän ahdistaa sen tilanne ja mun piti oikeasti taistella tahdonvoimaa vastaan, etten mä puuttuisi ja soittaisi vaikka itse sille sen isälle tai Maxille tai jotain. Mä en kuitenkaan aikonut tehdä mitään, sillä Eve suuttuisi mulle loppuiäksi, jos mä niin tekisin. Mulla vaan oli helvetin hyvä ihmistuntemus ja mä uskoin, että sen isä ja Max oli vilpittömästi hyviä ihmisiä, jotka pitäisi Even puolia sataprosenttisen varmasti ja mua suretti niin paljon, ettei Eve uskaltanut luottaa niihin tarpeeksi.
Sen verran mä olin kuitenkin jeesannut, että olin antanut Evelle luvan lainata mun autoa tänään ja varovaisesti ehdottanut, että se voisi mennä käymään himassa katsomassa mikä tilanne siellä on. Ihan vaan, jotta se saisi mielenrauhan huomiselle.
Eve oli luvannut mennä.
Mä ryystin loput kahvit ja vilkaisin kelloa luurin näytöltä. Se näytti jo varttia vaille kolmea, pian mä saisin avata ovet ja saisin Rossista seuraa duunivuoroon. Talvisin me avattiin joka päivä vasta seitsemältä, mutta mä olin ollut niin inspiroitunut alkukevään Helsingin reissun jälkeen, että mä olin ehdottanut Maralle kesäkauden viikonloppujen aukioloaikojen aikaistamista. Mun mielestä vaan oli ihan idioottimaista, ettei näillä seuduilla ollut ollenkaan iltapäivisin auki olevaa terassia, kun meidän pääkaupungissa oli aina mahdollisuus mennä afterworkeille. Kesäpäivät ja kylmä drinkki vaan kuului yhteen ja mä olin niin tyytyväinen, että olin saanut ehdotukseni läpi ja se oli ihan oikeasti toiminut helvetin hyvin. Asiakkaat kiitteli kovasti ja Marakin alkuviikosta kehui, että vihdoin täällä oli tekemisen meininki.
Myös baarimikon näkökulmasta asiakaskunnan vaihtelevuus oli enemmän kuin tervetullutta. Ennen täällä pyöri samat naamat illasta toiseen, mutta nykyisin oli vähintään kolme eri asiakaskategoriaa. Viikonloppuöisin Nipsu oli täynnä tanssivia parikymppisiä, kun taas alkuillat oli omistettu karaokea laulaville keski-ikäisille tapajuopoille. Iltapäivisin oli mukavaa ja rauhallista, kun terassi täyttyi jakkupukuisista perheenäideistä, jotka halusi vain ottaa lasillisen viiniä työpäivän jälkeen ennen kotiin menoa ja vaihtaa viimeisimmät juorut ja käänteet ja lasten kuulumiset. Rouvat oli kotona jo ennen ensimmäistä humalaista Ukkometsoa, jotka taas oli laulettu ennen Despacitoa ja kaikilla oli kiva ilta.
Mä palasin sisälle, tiskasin kahvikupin nopeasti ja pysähdyin takahuoneessa olevan peilin eteen. Riisuin hikiset siivousvaatteet ja myttäsin ne mun lokeron pohjalle, ja kaivoin tilalle puhtaan mustan työpaidan ja lököttävät mustat farkut. Mun tukka oli ihan hikinen siivoamisesta, joten päätin peittää ne mun ikivanhalla punaisella lippiksellä, jonka mä olin jättänyt lokeroon huonoja hiuspäiviä varten ja lätkäisin sen väärinpäin päähäni.
Kaivoin vielä ylähyllyltä mun lempikaulakorun koristamaan tylsää mustaa duunipaitaa. Mä olin saanut sen äidiltä lahjaksi, kun mä olin täyttänyt kahdeksantoista. Hopeisen kaulaketjun riipuksessa oli leijonan kuva amulettina ja äiti piti koko perheen edessä itkuisen puheen, missä se kertoi kuinka leijona kuvasi täydellisesti sen täydellistä tytärtä, joka oli yhtä rohkea ja yhtä voimakas ja selviäisi mistä vaan. Äiti selitti aina kuinka amulettien uskottiin tuovan onnea ja terveyttä ja menestystä ja pitämään pahat henget loitolla. Äiti oli hihhulihippi henkeen ja vereen, joka uskoi kaiken maailman energioihin ja kristalleihin ja horoskooppeihin ja muuhun höpöhöpöön, mihin mä en uskonut. Toisaalta Sirénien elämä oli kyllä aina ollut aika helppoa ja hyvää ja onni oli ollut suopea meidän perheessä. Ehkä se johtui äidin manifestoinnista, mistä sitä tiesi —
"Tsiisus!"
Mä olin saada paskahalvauksen, kun Rossi seisoi yhtäkkiä ovenraossa.
"Moro vaan", se hymähti. "Ei ollu tarkotus säikäyttää."
"Miten sä voit olla samaan aikaan noin skrode ja noin äänetön?" mä naurahdin. Ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta kun mä säikähdän Rossia, tuo kolmekymppinen ukonrotjake osasi liikkua aivan äänettömästi. "Luulis, että tollaset muskelit kolisee ovenpieliin", mä lisäsin virnistäen ja paukautin kevyesti nyrkillä sen massiivista hauista.
"Jaha", Rossi hymähti uudestaan. Se oli tosi ilmeetön äijä, se ei varmaan edes osannut nauraa. Tai sitten meidän duuniporukan jutut vaan oli niin paskoja, ettei sitä naurattanut ikinä meidän kanssa.
"Mikä meno?" kysyin ja lukitsin mun lokeron.
"Siellä on jo päivän ensimmäiset emännät venaamassa Rieslingiä", Rossi sanoi kädet ristittynä rinnalleen. Pullottavat verisuonet luikerteli sen käsivarsissa ja erottuvissa lihaksissa ja mä mietin miltähän tuntuisi olisi olla fyysisesti noin vahva. Olin aluksi luullut, että Rossi jännitti hauistaan 24/7, mutta se todellakin vaan oli ihan hemmetin leveä.
"Selvä pyy", mä vastasin leveästi hymyillen ja annoin Iloisen Aspa-Ellun vallata mun sielun jokaisen sopukan.
***
Tämäkään perjantai-iltapäivä ei ollut pettymys ja mun iloinen aspailme tuli täysin luonnostaan, kun oli vaan niin rento meininki. Pulju oli ollut auki vasta tunnin ja mä olin saanut väsätä jo kolmelle eri naisporukalle oman kustomoidun sangriakannun. Mä olin lisännyt ne drinkkilistalle viime viikolla ja ne meni kuin kuumille kiville. Se aiheutti lumipalloefektin, aina kun mä toin jonkun pöytään huurteisen lasikannun, jossa oli herkullisen värisen juoman lisäksi myös hedelmäpaloja, muut asiakkaat alkoi supista ympärillä ja hetken päästä ne tuli tiskille kysymään, että hei mikä toi kannu oli, mekin halutaan tollanen.
Mä rakastin olla yksin päivävuoroissa, kun sain samalla myös toimia dj:nä ja luukuttaa oman lempiaikakauteni musaa. The Smithsiä, Dingoa, Bon Jovia, ABBAa ja muita 80-luvun absoluuttisia bängereitä. Mä olin ehdottomasti syntynyt väärälle vuosikymmenelle ja mua vitutti, kun kasarimusaa oli vaan rajoitetusti tarjolla. Nykymusiikissa ei vaan ollut samanlaista fiilistä, kun tiesi, ettei kukaan enää keikoilla heiluttele sytkäreitä slovareissa, vaan koko keikka katsotaan puhelimen kameran läpi, jotta saa esitellä siistiä elämäänsä kavereille somessa. Mä antaisin vaikka toisen munuaiseni, jos pääsisin Dingomanian aikakautena riehumaan sinne eturiviin, laulamaan sydämen kyllyydestä Levotonta Tuhkimoa ja mennä sitten himaan soittamaan lankapuhelimella kavereille miten siistillä keikalla mä olin ollut.
"Viski tuplana kiitos."
Mä kohotin katseeni kohti tiskiä ja hämmennyin totaalisesti, kun näin Even tiskin toisella puolen.
"Mitä hittoa sä täällä teet?" mä kysyin, vaikka oli ihan päivänselvää miksi se oli mielummin täällä kuin siellä, mihin sen oli tarkoitus mennä.
"Miten niin?" Eve kysyi viattomin silmin.
"Sunhan piti mennä Hakolaan? Vai kävitkö sä jo?"
"No sinne mä olin menossa, mut tein vahingossa U-käännöksen", Eve vastasi.
"Vahingossa?" mä toistin kohottaen toista kulmaani.
"Joo."
"Ja aattelit et on fiksua juoda pikku viskitumut alle ja lähtee sit jurrissa ajelee?"
"Eiku aattelin tulla kysyy et jos sä voisit heittää mut sinne työpäivän jälkeen ja mä voisin vaan vetää kännit odotellessa", Eve vastasi pokerinaamalla ja kallisti päätään. "Onnistuisko?"
Mä hymähdin väkinäisesti sen suoralle ehdotukselle, jonka mä toivoin olevan pelkkää vitsiä. Se ei ollut, sillä pian Eve risti kätensäkin.
"Elisa pliis", se aneli.
"Eve", lausahdin ja laitoin omat käteni puuskaan. "Kello on neljä iltapäivällä."
"It's whiskey o'clock", Eve ähkäisi. "Anna jotain mikä rentouttais, mä käyn ihan kierroksilla."
"Mut jos sä meinaat ajaa, niin et sä voi —"
"En mä olis selvänäkään ajokykynen", Eve puhui mun päälle ja katsoi mua epätoivoisena.
Rypistin otsaani ja heitin pyyhkeen olalle. Mä olin kuluneen baarimikon urani aikana kohdannut niin monta eri tason alkoholistia ja ainakin toistaiseksi asia tuntui olevan Evellä vielä hallinnassa. Ainakin mä toivoin niin. Mulla oli vielä hyvin elävästi muistissa se, kuinka mä kannoin vessaan sammuneen Even mun luokse nukkumaan, ja sitä mä en todellakaan halunnut elää toista kertaa. "Ihan totta Elisa, en mä pysty mennä sinne yksin", Eve jatkoi. "Enkä varsinkaan selvinpäin."
"Mut et sä voi mennä himaan todistamaan sun äidille, ettet sä oo mikään rappiolla oleva deeku ja saapua paikalle kännissä keskellä kirkasta päivää", mä naurahdin.
"Voinpas", Eve korahti ja pyyhkäisi sotkuisia hiuksia kasvoiltaan molemmin käsin. "Ja aion."
"Eve —"
"Elisa pliis, mä en kestä enää", Eve sanoi epätoivoisena. "Yks juoma vaan?"
Mä tiesin, että viinaa ei todellakaan kannata vetää suruun, mutta mun kävi Eveä niin sääliksi, etten mä lopulta voinut muuta kuin kääntyä kohti sivupöydän kokoelmaa. Viski olisi ilman tuplaamistakin ihan liikaa Evelle, tai yhtään kenellekään tähän aikaan päivästä, joten mä pyöräytin sille nopeasti klassisen gin tonicin. Sekoitin litkut yhteen lusikalla ja kuuntelin jäämurskan kilahtelevan onnellisena lasin reunoja pitkin, kun mä ojensin juoman vähän vähemmän onnelliselta näyttävälle tytölle. Se nuuhkaisi juomaa ja hymyili kuitenkin heti, kun ginin pistävä tuoksu tavoitti sen nenän.
Kai mä sitten kuskaisin sen Hakolaan, kun mun duunivuoro olisi ohi.
Tiskille tuli taas uusi jakkupukuinen kaksikko, joille mä kaadoin kuusitoista senttilitraa sauvignon blancia. Nekin painui suoraa tietä terassille ja mä nautiskelin ainoasta sisällä istuskelevasta asiakkaasta. Mua huvitti miten Eve onnistui samaan aikaan näyttämään niin rentulta, mutta silti niin rikkaalta. Vaikka sen tummat hiukset oli pörröiset ja sotkussa, ne ei silti näyttäneet nuhjuisilta yhtään. Even iho näytti siltä, että sillä oli kahdentoista stepin ihonhoitorutiini, vaikka lähes jokaisena iltana se oli nukahtanut sohvalle mun kainaloon ilman kosketustakaan kosteusvoiteeseen tai puhdistusaineeseen. Eve oli saanut jopa sen Oulun kirppikseltä ostetun ylisuuren nahkatakin näyttämään joltain Balenciagan viiden tonnin rotsilta, vaikka luultavasti se oli päätynyt kirppisrekkiin jonkun elämää nähneen vaarin vaatekaapista.
Aina kun mä olin luullut Even olevan jo täydellinen, niin se vaan hyppäsi seuraavalle levelille. Eveliina Tammiston kesäversio oli tällä hetkellä mun ehdoton lemppari, kun sen pisamat villiintyi auringosta ja sen oliivi-iho näytti kuin se olisi kirjaimellisesti auringon suutelema.
Auringon ja mun, ja siitä mä olin niin helvetin onnellinen.
"Kiitos Elisa, oikeesti", Eve sanoi ja katsoi mua kiitollisena, kun se hörppäsi suuren kulauksen juomastaan. "Mä oon sulle oikeesti jonkun miljoonan velkaa."
"Nääh, jonku pari sataa vasta", mä virnistin näppäillessäni sen gin tonicin kassaan ja näytin omaa korttiani maksupäätteeseen. Mä olin lupautunut sille sugar daddyksi ainakin siihen asti, että se saisi elämänsä järjestykseen. Eikä mua haitannut sitä elättää, se teki mut niin onnelliseksi pelkällä olemassaolollaan, joten muutamat drinkit ja sapuskat oli halpa hinta jostain niin erityisestä. Oli ihan mielettömän ihanaa tulla töistä kotiin, kun siellä oli joku noin ihana venaamassa mua.
"Maksan kyllä kaiken takas", Eve sanoi apeana.
"Höpöhöpö, se oli vitsi", mä hymähdin ja pyyhkäisin kostealla liinalla pari sangriakannun pohjan aiheuttamaa rinkulaa meidän väliltä, jotta pystyin nojaamaan tasoon kyynärpäilläni. "Sä oot niinku sellanen elämyslahja, minkä mä oon ostanu ite itelleni."
"Aijaa?"
"Joo, ja oon ainakin toistaseks ollu tosi tyytyväinen mun ostokseen, ettei oo ollu reklamaation tarvetta."
"Sä oot ostanu mut?" Eve kysyi kädet puuskassa. "Eli mä oon käytännössä prostituoitu?"
"Ei kun e-lä-mys-lah-ja", mä tavutin sille. "Kuunteletko sä yhtään mitä sulle puhutaan?"
"Harvemmin", Eve vastasi. Se kallisti päätään viattomana ja puri huultaan ja tasan tiesi, että mä sekosin just tuosta katseesta.
"Tuu tänne", mä hymähdin kurottautuessani tiskin yli lähemmäs Eveä. Se ehti pyöräyttää bambisilmiään kannanottona, kunnes mun käsi tavoitti sen posken ja mun kosketus sai koko tytön sulamaan. Mä painoin huulet sen huulille, gin tonic tuoksui tiskillä meidän alla ja mä olisin halunnut jäädä siihen loppupäiväksi.
En mä voinut olla sille ärsyyntynyt siitä, että se tulikin tänne. Miten mä voisin olla, kun todellisuudessa halusin viettää vuorokauden jokaikisen sekunnin sen kanssa. Ja tottakai mä halusin olla sen tukena kaikessa, nyt ja aina.
"Oon silti sulle sen pari hunttia velkaa", Eve sanoi mun huulia vasten.
"Etkä oo", mä ähkäisin. "Tää on vähä niinku sellanen muutaman viikon romanttinen loma. Helposti sellasesta pari hunttia pulittaa. Enemmänkin, ku on susta kyse."
"Muutaman viikon?" Eve toisti. "Meinaatko sitte heittää mut pihalle?"
Mä siristin silmiäni sen sanoille ja taistelin sitä vastaan, etten pyörittele niitä sille. Even kanssa oli välillä hiton vaikea olla romanttinen, kun se nappasi rivien välistä aina ihan väärät asiat.
"Mä en laittanu loppupäivämäärää tälle lomalle", mä lausahdin vakavana.
"Ai et?"
"En, ja siinä tapauksessa jos sä ootki se, joka haluaa häipyä, nii oon ostanu tähän elämykseen sellasen lisäosan, että se muuttuuki pakohuone-elämykseks sulle. Siinäpä sitte yrität ratkasta mysteeriä, sen taso on saatanallisen vaikea."
Eve katsoi mua suloisilla silmillään ja mä näin, miten sitä hymyilytti. Se oli suloisimmillaan noin, kun sen suupielet pidätteli hymyä, mutta silmät paljasti miten sitä nauratti.
"Mä oon ihan surkee ratkomaan mitään mysteereitä", Eve vastasi.
"No sit sä oot valitettavasti jumissa mun kanssa."
"Eipä haittaa", Eve hymähti suloisesti.
"Ai ei?"
Eve pudisti päätään enkä mä malttanut enää odottaa, vaan kurottauduin suutelemaan sitä uudestaan. Eve vastasi siihen niin tulisesti, että mä ihan täysin unohdin olevani työvuorossa. Even gin tonicin makuinen suudelma sekä kajareista pauhaava kasarirock sai mut hetkeksi kuvitelmiin, missä me oltiin löydetty toisemme jostain 80-luvun hämyisestä pubista, josta me lähdettäisiin jatkamaan iltaa jatkamaan mun luo ja —
"Elisa!"
Rossin kauaskantoinen karjaisu puhkaisi meidän kiihkeän rakkauskuplan. Even poskia punoitti, kun se kurkkasi varovaisesti olkansa taakse, missä kivikasvoinen portsari seisoi kädet lanteilla ärtyneen näköisenä.
Mä olin päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että Rossi oli tasan yhden ilmeen mies.
"Paras olla jotain ihan helvetin tärkeetä asiaa", mä sanoin Rossille naama yhtä vakavana. Iskin Evelle vaivihkaa silmää, kun laskin vartaloni takaisin tiskin toiselle puolelle ja vakavoitin kasvoni uudestaan.
"No tavallaan joo", Rossi vastasi. "Tossa pihassa joku alaikänen jätkä pyytää päästä sisään, koska se kuulemma tuntee sut ja sillä on sulle jotain tärkeetä asiaa. Heitänkö vittuun vai tuutko tsekkaa?"
Mä rypistin otsaani. "Villekö?"
"Ei, kyllä mä nyt sun veljes tunnistan", Rossi huokaisi. "Ei oo kyllä sulle sukua, ellei Siréneiden suvussa oo jotain kermaperseitä."
Eve katsoi mua kulmia kurtistaen ja nousi ylös nähdäkseen ikkunasta ulos. Ikkunoissa oli puoleen väliin ylettyvä tarroitus, joka esti näkyvyyden pihalle, mutta lopulta leveäselkäinen portsari liikahti oven edestä sen verran, että me molemmat nähtiin oven vieressä olevasta kapeasta ikkunasta vilaus tutun näköisestä kauluspaitaisesta pojasta.
"Mitä helvettiä Max täällä tekee?" Eve huudahti ja katsahti mua vihaisena. "Kutsuitko sä sen tänne?" se lisäsi perään syyttävällä äänensävyllä.
"Häh?! No en todellakaan kutsunu!"
"Miten se sitte osas tulla sun työpaikalle?"
"En mä tiiä!"
"Sä tiesit, etten mä saa aikaseks mennä käymään kotona, niin sä kutsuit sen tänne, vaikka sä tiesit miten vaikee asia tää mulle on!" Eve puhui kovaan ääneen. Sen ääni oli yhtäkkiä niin käsittämättömän vihainen ja sen syytös oli niin hemmetin absurdi, että mua vähän jo nauratti.
"Eve", mä lausahdin huvittuneena. "Mitä helv —"
"Sä oot koko ajan yrittäny saada mua lähtemään kotiin etkä sä jaksanu enää odottaa!"
"Mitä ihmettä sä nyt selität? Mä en ihan oikeesti Eve tiedä tästä mitään!" mä yritin puolustautua, mutta Eve ei kuunnellut mua.
"Älä puhu paskaa!"
Mun vatsanpohjaa vihlaisi, miten helposti Eve syyllisti mua tästä, käänsi kaiken mun syyksi. Ihan tuosta noin vaan, saman minuutin sisällä se oli suudellut mua yhtä intohimoisesti, kuin miten se nyt syytti mua selkäänpuukottamisesta.
Mä olin ihan hämilläni.
"Mä haluan pois täältä", Eve ähkäisi paniikissa ja hypähti ylös penkiltään. "Pääseekö täältä jostain muualta ulos? Takahuoneen kautta tai —"
"Heitän siis menee?" Rossi kysyi väliin hoputtavalla äänensävyllä. "Joku häirikkö?"
"Rauhottukaa nyt saatana!" mä karjaisin ennen kun kumpikaan tekee yhtään mitään. Eve nieleskeli kyyneleitä ja Rossi kohotti molemmat kätensä ilmaan ja näytti turhautuneimmalta ja kiireisimmältä ihmiseltä maailmassa, vaikka sen kuluneen tunnin työvuoroon oli kuulunut pelkästään keski-ikäisten naisten ilahduttaminen pyytämällä näyttämään henkkarit. Mä liikahdin tiskin takaa toiselle puolelle ja yritin mennä Even luokse, yritin halata ja lohduttaa ja rauhoitella sitä, mutta se tönäisi mut pois.
Kirjaimellisesti, se vaan tönäisi mua.
"Älä koske", Eve sihahti ahdistuneena ja vaihteli painoa jalalta toiselle. "Mä en pysty tähän nyt, mä en voi uskoa, että sä —"
Rossi yskäisi. "Ja siellä on kans joku hienostoleidi, joka ei kuulemma halua astua jalallakaan tällaseen räkälään", se jatkoi ajattelematta sanojaan yhtään ja mun vatsa pyörähti ympäri. Mä ehdin nähdä kapeasta ikkunasta vilauksen naisen selästä, jolla oli siisti villaneule ja tiukka nuttura niskassa.
Mun päässä heitti.
"Ei vittu voi olla!" Eve vei kätensä suunsa eteen ja siirtyi äkkiä kauemmas ikkunasta. "Ei oo todellista, onko äiti... onko tää joku interventio?! Suunnittelitko sä tän?! Kutsuitko sä koko perheen tänne, sä et enää jaksanu mua! Sä haluat päästä musta eroon ja —"
"Eve vittu, nyt rauhotu!" mä korotin ääntäni, mutta se ei auttanut mitään.
Mä en olisi halunnut huutaa, en koskaan ikinä, varsinkaan Evelle, mutta mä olin ihan neuvoton. Eve puhua pälpätti hengästyneenä ihan ihme juttuja, syyllisti mua kaikesta. Se meni ihan tiloihin, mä en ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena.
Tuntui oikeasti tosi paskalta, että se kuvitteli musta jotain tuollaista.
Mä yritin pysyä rauhallisena, yritin olla provosoitumatta ja astelin sen ohi, kurkistin Rossin ohi ikkunasta ulos. Se neuletakkinen kääntyi ja luojan kiitos, siis oikeasti luojan vitun kiitos, se hienostoleidi ei ollutkaan Even äiti. Maxin vierellä seisoskeli joku samanikäinen tyttö ja mä päättelin, että se oli se Maxin tyttöystävä.
Mä en nähnyt ketään muita, onneksi.
"Eve kuuntele", mä sanoin rauhallisemmin. "Ei sun äiti oo siellä."
"Joo ei siellä ketään äitiä oo, kaks jotain alaikästä kakaraa", Rossi komppasi ja vihdoin Eve hiljeni.
Se katsahti mua surullisena ja pyyhkäisi kyyneleitä poskiltaan. "Mitä?"
"Siellä on vaan Max ja Kaisla, ei oo mitään hätää."
"Mut miten ne..?" Eve aloitti, mutta sen ääni särkyi.
"En mä tiiä", vastasin.
"Sä et siis..?"
"Mä lupaan ja vannon sulle Eve, että mä en tiedä tästä yhtään enempää ku säkään", mä lausahdin hitaasti ja rauhallisesti, toivoin sydämeni pohjasta, että tällä kertaa mun sanat meni perille.
Eve nyökkäsi, muttei sanonut mitään.
Rauha laskeutui baariin ja taustamusiikkikin kuului taas. Mä olin huojentunut, että kaikki asiakkaat oli pysyneet terassilla eikä kukaan ylimääräinen ollut todistamassa mitään tästä. Mä vilkaisin Rossia, joka oli selvästi järkyttynyt tilanteesta, jonka oli puolivahingossa aiheuttanut. Se oli ihan pihalla koko jutun yksityiskohdista, mutta jotenkin sillä vaan kuitenkin oli sen verran tilannetajua, että se oli tajunnut nojautua sen ikkunan eteen kokonaan niin, ettei ulkopuolella olevat muukalaiset nähneet sisälle. Eihän tässä varsinaisesti mitään hengenvaaraa ollut, mutta musta oli hellyyttävää miten se vaan oli tuollainen suojelija henkeen ja vereen.
Evelle se ei kyllä tuonut turvallista oloa, ei todellakaan. Se piteli käsiään vartalonsa ympärillä ihan orpona ja yritti pysyä kasassa.
"Muistele viime viikkoa", mä sanoin Evelle ja yritin pysyä tyynenä, ettei tilanne ratkea uudestaan. "Etkö sä muista miten Max halas sua ja oli huolissaan ja lupas pitää sun puolia? Senhän piti muutenkin tulla käymään mun luona palaverissa lauantaita varten, muistatko? Ehkä se oli oikeesti tosissaan, eikä se saanu sua puhelimella kiinni ja ajatteli tulla käymään."
"Mut... mistä ne ties tänne tulla?" Eve kysyi kyyneleet silmissä.
Hitto, se edelleen kelasi, että mä olin tämän takana.
"Ehkä teidän isä kerto, että mä oon täällä töissä?" mä mietiskelin ääneen. "Mehän juteltiin sen kanssa siitä, muistatko? Sillon, ku mä istuin teidän keittiönpöydän äärellä ja se kyseli kaikkea ja se meni ihan vitun hyvin?"
Eve vilkaisi mua nopeasti, katseli sitten kiinni olevaa puuovea Rossin takana ja pureskeli samalla hermostuneena kynsinauhojaan.
"Max on hyvä tyyppi ja sun isä myös", mä vielä muistutin. "Ei tässä oo mitään hätää."
"Mut miks mä sit oon näin vitun paniikissa?" Eve kysyi heiveröisellä äänellä ja näpräsi sormiaan levottomana. "Ihan tosi Elisa, mä sekoon kohta, tuntuu just siltä", se pihahti hädissään ja alkoi haukkoa henkeä.
Sen silmät kiilsi kyyneleistä ja nenä punoitti ja mun sydän särkyi siitä miten romuna se yhtäkkiä oli.
Se ei ollut enää vihainen, pelkästään surunmurtama ja paniikissa, ja mä uskaltauduin mennä lähemmäs. Astelin varovaisin askelin tärisevän tyttöystäväni luo ja hivutin molemmat käteni sen poskille, pakotin sen katsomaan mua.
Tällä kertaa se ei työntänyt mua pois.
"Hengitä, jooko?" mä pyysin ja hengitin itse syvään, yritin saada Even mukaan samaan rytmiin. Eve tärisi ja niiskutti, kun se epätoivoisesti yritti pysyä mukana.
"Mua ahdistaa niin paljon tää koko juttu, mun sydän ei kestä oikeesti", Eve mutisi hiljaa nikotellen. "Anteeks, mä en tiiä mikä mua vaivaa, mä en saa henkeä, mä en —"
"Shhh, hengitä vaan. Ei oo hätää. Ei ne pääse tänne sisälle."
Even huulet meni mutruun ja sen poskille tipahti pitkä jono kyyneleitä. Muakin itketti, itketti ihan perkeleesti ja myös mun syke oli pilvissä. Ihan vaan siitä, että mä näin Even noin hädissään ja ahdistuneena.
Mulle tuli ihan kamala olo. Mä mietin Even ja Maxin keskustelua Oulussa, kun Eve kertoi miten masentunut se oli kolmen vuoden ajan ollut. Jopa niin masentunut, että se oli halunnut kuolla. Mä olin tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta sitä, se tuntui ihan liian rankalta, varsinkin kun Eve oli ollut mun seurassa niin onnellinen ja eläväinen ja jotenkin vaan tosi kaukana sellaisesta, joka haluaisi kuolla. En mä ollut nähnyt sitä noin paniikissa koskaan, kai mä jotenkin ajattelin, että ne ajat olisi takana.
Yhtäkkiä munkin kädet tärisi. Kun mä näin sen tuollaisena, ensimmäistä kertaa ikinä, mua alkoi ihan helvetisti pelottaa, että se masentuisi taas.
"Tuntuu ihan hirveeltä, et ne... et ne tuli tänne, Niemiharjulle, jonka piti olla mun turvapaikka, ne tuli pilaamaan tän", Eve puhui ääni värähdellen.
Jumalauta miten mun piti purra hammasta yhteen, etten mä ala itsekin parkua. Eve oli niin reppana, se oli mulle niin saatanan rakas, en mä kestänyt nähdä sitä sellaisena.
"Mä voin käydä sanoo niille, että lähtee vittuun täältä", mä sanoin, mutta Eve pudisti päätään.
"Ei! Älä jätä mua nyt yksin, pliis, mä sekoon", se sopersi peloissaan.
Kiedoin käteni vielä tiukemmin sen ympärille ja silitin sen hiuksia. "En jätä."
Eve ei halannut mua takaisin, mä vaan pitelin siitä kiinni, kun se vapisi siinä kuin pesästään pudonnut pikkulintu. Muutaman minuutin syvän hengityksen jälkeen sen hermostuminen alkoi vähän sulaa pois.
"Max on täällä siks, ettei sun tarvis enää olla noin paniikissa", mä puhuin ja yritin ainakin kuulostaa rauhalliselta ja rationaaliselta, vaikka munkin ääni vähän värisi. "Sun äiti on kohdellu sua niin paskasti, että kaikki sun perheeseen liittyvä laukasee sussa posttraumaattisen stressireaktion ja siks susta tuntuu tolta. Max on kuitenki hyvä tyyppi ja kaikki kääntyy vielä hyväks. Usko mua."
Eve katsoi mua silmiin ja nyökkäsi varovasti.
"Mut jos sä et oo valmis, niin Rossi voi oikeesti käydä häätää ne pois", mä lisäsin, mutta Eve pudisti päätään.
"Ne on jo täällä", se sanoi surullisena. "Ihan sama... ahdistaa vaan ihan hulluna, en mä osannu yhtään varautua tällaseen."
"Niin mä tiiän, mut mä oon tässä sun kanssa. Oon sun kanssa aina."
Even rintakehä kohoili sen kiivaan hengityksen tahdissa, se nyppi taas kynsinauhojaan verille ja mun teki pahaa katsoa sitä, mutta en mä halunnut estääkään, jos se onnistui lieventämään sen ahdistusta.
"Sitä paitsi täähän on just täydellinen mesta tällaselle kokoontumiselle, koska meillä on täällä oma henkivartija", mä yritin keventää tunnelmaa ja nyökkäsin kohti leveäselkäistä portsaria. "Vai mitä Rossi?"
"Tottakai", se vastasi jämäkkänä, asetti lihaksikkaat kätensä puuskaan ja tällä kertaa se todellakin pullisteli niitä tarkoituksella. "Heitän tollaset kermaperseruipelot niskaperseotteella pihalle, jos ne alkaa jotain riehumaan. Itseasiassa se on poliisiasia, ku ne on alaikäsiä. Viheltäkää vaan, niin meikä tulee samantien apuun."
Mä hymyilin Rossille kiitollisena. En viitsinyt sanoa, että Even pikkuveljestä saattaisi olla Rossille jopa vastusta, kun se oli kuitenkin käynyt salilla pumppaamassa rautaa, mutta mä en uskonut tämän kohtaamisen johtavan mihinkään käsirysyyn. Tai ainakin mä toivoin niin. Max vaikutti viime kertaisen perusteella tosi chilliltä tyypiltä.
Eve kurottautui tiskille ja veti ykkösellä loput ginit kurkusta alas. "Okei, päästä ne sisään", Eve sanoi.
"Viinaa et sitte myy niille", Rossi sanoi ilmeettömästi mulle ja mä katsoin sitä järkyttyneenä.
"No en tietenkään! Millasena baarimikkona sä mua oikeen pidät?"
"Onko mun pakko vastata tohon?" Rossi tuhahti. "Sä hetki sitte vaihdoit asiakkaan kans kuolaa pitkin tiskiä, mitähän Maraki sanois —"
"Joo joo!" mä ähkäisin nopeasti. "Ymmärretty."
Rossi kääntyi omahyväinen ilme kasvoillaan takaisin ovelle ja minimaalisen pieni hymynkare käväisi Evenkin suupielessä. Mua huojensi nähdä edes pieni hymy sen huulilla, mutta heti sen poistuttua bruneten pää valahti niin syvälle hartioiden uumeniin, että se melkein upposi kokonaan nahkatakin sisään.
Mä otin sitä kädestä kiinni.
"Mä oon sun tukena koko ajan", sanoin ja pussasin sitä poskelle. "Hyvin se menee, ihan ku siellä Oulussakin meni."
Eve ei vastannut, se vaan puri huultaan jännittyneenä ja puristi mun kättä ihan hemmetin lujaa. Nipsun raskas puuovi narisi, kun Rossi piti ovea auki kahdelle hyvin eksyneen ja hyvin rikkaan näköiselle pennulle. Nuoripari asteli vastahakoisena sisään ja näytti siltä, kuin niitä oltaisi viemässä teloitettavaksi. Kaislakin näköjään uskaltautui sanoistaan huolimatta tulemaan sisälle, vaikka se olikin ihan paskanjäykkänä. Se oli tiukasti kietoutunut neuletakkiinsa kuin se pelkäisi, että tällaisen räkälän paskapartikkelit tarttuisi sen ihoon pysyvästi ja aiheuttaisi jonkun mätäisen ihottuman.
Maxin vartalo sen sijaan rentoutui huomattavasti, kun se huokaisi helpotuksesta nähtyään Even elävien kirjoissa.
Mun sydän suli. Sen silmistä näki kilometrin päähän miten huolissaan se oli ollut.
"Vitun Eve, ihan oikeesti", Max henkäisi, otti pari askelta lähemmäs ja kiersi kätensä Even tärisevän vartalon ympärille. "Miten vitun vaikeeta se luuri on pitää päällä?!"
Even käsi irroittautui mun kädestä, kun se halasi pikkuveljeään takaisin. Mä liikahdin sivummalle, vilkaisin nopeasti Kaislaa, joka seisoi keskellä juottolaa epämukavan näköisenä ja nyrpisti nenäänsä, kun se näki asiakkaiden vetävän röökiä terdellä. Mä en ollut koskaan aiemmin tavannut sitä, mutta se ei vaikuttanut kauhean helpostilähestyttävältä ihmiseltä.
Se oli kuin Leena Tammisto pienoiskoossa.
"Mitä te täällä teette?" Eve kysyi ensimmäisenä. Mä kuulin sen äänestä miten se yritti pysyä reippaana ja taistelutahtoisena, vaikka sitä selvästi itketti ihan pirusti.
"No mitäköhän? Me ollaan ihan helvetin huolissaan susta!" Max huudahti.
"Mhm, no ei tarvi olla huolissaan", Eve puuskahti. "Mä oon ihan kunnossa."
"Ihan kunnossa?" Max toisti ja kiersi paljonpuhuvasti katsettaan pitkin pubia. "Täällä sä vaan oot keskellä päivää baarissa, vaikka sun pitäis olla kotona —"
"Niin, koska mun TYTTÖYSTÄVÄ on täällä töissä!" Eve kivahti. "Mä oon lesbo enkä mikään alkoholisti, miten vaikeeta se on ymmärtää? Mä en tarvi mitään vitun apua!"
Mä lakkasin hengittämästä, mua pelotti tosi paljon, että tilanne kärjistyisi Maxin kanssa samalla tavalla, kuin se oli kärjistynyt mun kanssa hetki sitten. Max ei keskeyttänyt Eveä, se antoi sen puhua syytöslauseet loppuun, ennen kun se avasi suunsa.
"Tell me something I don't know", Max huokaisi. "Säästä toi puheenvuoro äidille, en kai mä nyt vittu sitä meinannu. Uuno."
Vaikka Maxin tunteenpurkaus oli selvästi sisarellista vittuilua, niin mä jouduin silti puremaan hammasta etten ärähdä Maxille. Mä en kestänyt nähdä enää yhdenkään ihmisen olevan inhottava Evelle, vaikka se kuinka läppää olisikin. Mä kuitenkin pysyin vaiti, sillä mä ymmärsin Maxiakin tosi hyvin. Mä tiesin miltä tuntui olla huolissaan Evestä, jolla oli välillä tapana kadota kuin tuhka tuuleen.
"Mitä sä luulet, että tapahtuu, jos sä sammutat sun puhelimen?" Max kysyi seuraavaksi.
Eve levitteli käsiään. "No en mä tiedä. Ei teitä oo aiemminkaan kiinnostanu."
"Iskä on ihan helvetin huolissaan, hyvä ettei se soittanu eilen poliisille, kun sä et vastannu puhelimeen", Max vastasi, se katsoi siskoaan tosi surullisena ja epätoivoisena. "Se on ihan neuvoton äidin kanssa. Se on yrittäny puolustaa sua, oikeesti, kuulisitpa miten vitusti se yrittää."
Eve nielaisi ja sen katse valahti maahan.
"Teidän äiti on oikeesti vakuuttunu siitä, että sulla on joku päihdeongelma", Kaisla avasi suunsa ensimmäistä kertaa. Sen ääni oli yhtä ujo kuin sen olemuskin ja mua huojensi, ainakaan se ei ollut yhtä kovasanainen, vaikka näyttikin pukeutumistyylinsä puolesta ihan Even hirviöäidiltä.
"Ja kenenhän syytä se on?" Eve puuskahti.
"Anteeks, se oli typerää multa", Kaisla sanoi nolona. Se oli kuin pelokas pieni kissanpentu, jonka ei ole koskaan tarvinnut poistua kotoa kohtaamaan pahaa maailmaa ja joka vaan lipitti kermaa posliinilautaselta ja sai rapsutuksia aamusta iltaan.
"Ja sä vielä heitit vettä myllyyn selittämällä siitä YHDESTÄ kerrasta, ku mä vedän vähä överiks", Eve jatkoi. "Sellasta sattuu ihan jokaiselle joskus. Paitsi ei tietenkään sulle, mutta meille muille rahvaille", se lisäsi provosoivasti perään ja sai Maxin suoristamaan ryhtinsä.
"Älä viitti Eve, Kaisla oli vaan huolissaan", Max puolusti.
"Ei tarvi olla!"
"Mä kyllä yritin korjata mun puheita, sanoin, että se olikin joku muu, mutta teidän äiti ei vaan usko", Kaisla jatkoi vielä, mutta ei uskaltanut jatkaa pidemmälle, kun Eve tuhahti.
"Eve ihan totta", Max jatkoi seuraavaksi. "Ei tässä muuten mitään, mut mua kuumottaa, et iskä alkaa kohta uskoo äitiä", se puhui vakavaan sävyyn. "Ihan oikeesti, sun on pakko tulla kotiin näyttämään, että lesbous ei oo mikään sairaus ja että naamatatskamuijan kanssa hengaileva ihminen ei meinaa sitä, että on viittä vaille narkkari", Max sanoi ja katsahti mua. "Ei pahalla, mut noin se kelaa."
"Kelatkoon", mä vastasin kättä heilauttaen.
"Pliis, tuu käymään kotona", Max jatkoi. "Sun on pakko tulla ja kertoo niille, et kaikki on hyvin. Mä lupaan sulle, että mä, iskä ja Kaisla ollaan täysillä sun puolella tässä."
Eve kietoutui tiukemmin nahkatakkiinsa ja katseli kenkiään kyyneleitä nieleskellen. Max tapitti sitä huolestuneen näköisenä ja odottavana, Kaisla seilasi jossain itkun rajamailla ja mä taistelin sen mun sisällä asuvan naarasleijonan kanssa, joka haluaisi kuollakseen taistella Even puolesta.
"Okei", Eve niiskaisi lopulta. "Mut vasta sitte, ku Elisan työvuoro loppuu. Mä en mee sinne ilman Elisaa."
"Monelta sulla loppuu?" Max kysyi.
"Ysiltä", mä vastasin.
"Ei me voida oottaa niin pitkään", Max ähkäisi. "Se menee yömyöhälle ja huomenna on sun ylppärit! Jos sä haluat perua ne, niin pitää vielä ilmottaa kaikille vieraille ja —"
"Mä voin Ellu hoitaa sun vuoron loppuun", Rossi sanoi ovelta.
Mä katsoin sitä silmät suurina.
"Täh? Sinä?"
"Kuulostaa siltä, et sua tarvitaan jossain muualla enemmän", se sanoi ja vähän hymyilikin, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan. "Kyllä mä pärjään täällä. Mee vaan."
— e v e —
Mun ajatukset kiersi loppumatonta kehää. Mua pelotti, että mä saisin sydärin ja kuolisin. Mua pelotti, että mä en saisikaan. Mua pelotti, että mun sydän kestäisikin ja mä joutuisin oikeasti kohtaamaan äidin.
Välillä tuntui, että se oli kuolemaakin pahempaa.
Elisa yritti automatkan ajan pitää tunnelmaa keveänä jutustelemalla Maxin ja Kaislan kanssa kaikesta muusta kuin siitä suden suusta, mihin me oltiin menossa. Mä en vaan pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Mä olin aivan vitun peloissani, näkymättömät kädet tökki puukolla reikiä mun mahaan ja äidin näköinen hahmo repi palasia irti mun sydämestä. Mä vihasin itseäni, että olin pitkittänyt tätä näin pitkälle ja pahimmassa tapauksessa oli jo ihan liian myöhäistä perua juhlia ja mä olisin niin epätoivoinen ja väsynyt koko tilanteeseen, että alentuisin esittämään heteroa koko suvun edessä äidin mieliksi. Mä aloin epäillä, että se oli ollut äidin tarkoitus alun alkaenkin.
Väittää vastaan niin pitkään, että mä en enää vaan jaksaisi taistella.
Suljin silmäni ja muistelin sitä hetkeä, kun me viikko sitten kuunneltiin Asleepia torinrannassa ja katsottiin horisonttiin ilmestynyttä sateenkaarta. Yritin imeä sitä samaa maagista energiaa itseeni ja toistelin mielessäni niitä keloja, mitkä silloin tuntui niin järkeviltä.
Sä pystyt siihen.
Sä pystyt vastustamaan sun äitiä.
Äiti ei mitenkään pysty viemään sulta pois mitään niin suurta, kuin mitä sulla ja Elisalla on.
Sä et oo yksin. Teitä on viis vastaan yks. Se on enemmistö ja enemmistö voitti aina.
Harmi vaan, että mä tasan tiesin, miten vahva persoona Leena Tammisto oli. Mä tiesin, että todellisuudessa yksi Leena Tammisto vastasi kymmentä gladiaattoria ja sen takia mun oli helvetin vaikea saada lohtua mistään enemmistöteorioista.
Me ohitettiin Hakolan taajama-alueen kyltti ja mä pelkäsin oksentavani. Kipristelin mun varpaita maiharien sisällä, kun Max ohjeisti Elisaa kääntymään oikealle tielle ja tiesin, että me oltaisi perillä vajaan kymmenen minuutin kuluttua.
"Oon helvetin ylpee susta", Elisa sanoi. Se katsoi mua rohkaiseva hymy suupielessään ja hapuili mun kättä. Mä annoin sen tarttua siihen, mutten uskaltanut vastata mitään.
Mua pelotti ihan liikaa se, että ääneen sanottu ahdistus muuttuisi uudestaan paniikiksi ja mä perääntyisin.
Hetkiä myöhemmin stereoista vaimeana soinut musiikki sekä auton moottori hiljeni meidän kotipihassa ja painostava hiljaisuus täytti auton pienintäkin sopukkaa myöten. Mua tärisytti ja pelotti, tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun mä viimeksi lähdin tästä pihasta. Siitä, kun mä olin noussut tähän samaan autoon vain muutamia minuutteja sen jälkeen, kun mä olin haistatellut äidille.
Kun mä olin haukkunut sitä paskaksi äidiksi.
Mun sydäntä vihlaisi. Miksi musta tuntui ihan kamalalta, että mä olin sanonut niin? Se oli ihan totta. Sitähän se oli ollut, se oli ollut ihan helvetin paska äiti mulle jo ihan liian monta vuotta. Ei tässä olleet vastakkain kapinoiva teini ja järkevä äiti - tässä oli ensimmäistä kertaa vastaan taisteleva tytär sekä sellainen äiti, joka tarjosi tyttärensä lesbouteen ammattiapua.
Mun ihokarvat nousi pystyyn. Mä yritin pitää mielessäni, että jos äidin aivotoiminta tosiaan oli tuota tasoa, niin kaiken järjen mukaan mun pitäisi pärjätä sille taistelussa ihan helposti.
"Ootko sä valmis?" Max kysyi takapenkiltä ja napsautti turvavyön auki. Mun mahaa kivisti, kun mä vedin henkeä ja pakotin itseni nyökkäämään.
Taivaalta ripsotteli vettä, kun me astuttiin ulos ja käveltiin kohti etuovea. Elisa piti muhun vähän etäisyyttä ja työnsi kätensä takintaskuihin. Mua suretti. Mä olisin halunnut sen pitävän tiukasti kiinni mun kädestä, mutta mä ymmärsin miksi se oli varovainen. Mä olin ollut ihan paskapää viimeiset kolme päivää, kun Elisa oli vaan yrittänyt rohkaista mua menemään kotiin ja mä olin vaihtanut puheenaihetta ja viivytellyt ja kiukutellut. Ja kun se oli ystävällisesti tarjoutunut lainaamaan autoaan mulle, mä olin vaan ilmestynyt sen työpaikalle vinkumaan alkoholia ja se oli joutunut kesken työvuoron lähteä kuskaamaan mua tänne, kun mä en ollut yksin saanut aikaiseksi hoitaa tätä pois alta. Kaiken kukkuraksi mä olin vielä törkeästi syyttänyt sitä intervention järjestämisestä ja ties mistä ja hitto, mä olin tönäissyt sitä. Mä olin tönäissyt Elisaa, sitä ihmistä, joka oli mulle vain ja ainoastaan hyvä, eikä koskaan satuttaisi mua.
Mua itketti. En mä olisi ansainnut Elisaa edes tänne mun tueksi, mutta silti se oli täällä mun kanssa.
Max vilkaisi mua vielä nopeasti, ennen kun se asteli taloon sisään Kaisla vanavedessään. Max huikkasi eteisestä hyvin arkisen tervehdyksen kaikumaan porraskäytävää pitkin ja mua alkoi ihan liikaa jännittää.
Mä melkein peräännyin, mutta avoimesta ovesta hiipivä kodin tuoksu yhdistettynä Elisan parfyymiin sai muhun jotain ihmeellistä energiaa ja rohkeutta. Mä mietin kuinka me vasta pari viikkoa sitten istuttiin Elisan kanssa näillä rappusilla, aloitettiin virallisesti puhtaalta pöydältä ja hetki sen jälkeen me oltiin iskän seurana kahvipöydässä ja iskä takelteli herttaisesti ja kysyi oltiinko me tyttöystäviä. Se ajatus tuntui ihan helvetin kaukaiselta silloin, mutta nyt me jo oltiin sellaisia.
Pala nousi mun kurkkuun, kun mä tajusin, että nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, Elisa oli tulossa ensimmäistä kertaa meille mun tyttöystävänä.
Mä yritin vaivihkaa pyyhkäistä silmäkulmasta karanneen kyyneleen, mutta Elisa ehti huomata sen.
"Ootko kunnossa?" se kysyi hiljaa mun vierellä. "Voidaan vielä häipyä."
Mä pudistin päätäni.
"Ethän sä oo vihanen?" mä kuiskasin. "Mä en voi mennä tonne, jos säkin vihaat mua."
Elisa katsoi mua pää kallellaan ja hymähti suloisesti. "Mä en vois ikinä vihata sua."
"Etkö?"
"No en tietenkään."
"Hyvä", mä kuiskasin. "Oon niin pahoillani tosta aiemmasta, oon ollu ihan vitun hirvee sulle", lisäsin nolona, mun niskaa kuumotti.
"Ei se haittaa Eve", Elisa vastasi ja kiersi kätensä mun ympärille. "Mä tiiän, et tää on sulle ihan helvetin rankkaa."
Mua itketti, kun mä rutistin sitä takaisin ja katsoin sitten Elisaa silmiin. Elisa näytti niin paljon samalta, kuin kolme vuotta sitten, kun se oli ensimmäistä kertaa tullut meille kylään ja mä olin ollut vielä tiukasti kaapissa. Elisalla oli silloinkin punainen lippis väärinpäin päässä ja mä muistan ajatelleeni, miten sen punainen hattu ja punaiset Adidaksen tennissukat ei yhtään sopineet meidän harmaaseen sisustukseen ja miten paljon mä rakastin sitä.
Mä rakastin sitä edelleen.
Mä rakastin sitä oikeasti niin helvetin paljon, ettei äidin mielipiteellä oikeastaan ollut yhtään mitään merkitystä enää.
***
Me potkaistiin kengät jalasta eteisessä ja mä kuulin äidin, iskän ja Maxin äänet olohuoneesta, mutta mä en saanut puheesta selvää. Mun vatsassa möyri jännitys, mutta siitä huolimatta mä vedin syvään henkeä, tarrasin Elisaa kädestä kiinni ja lähdin portaita alas.
Mä yritin pitää tiukasti mielessä sen, että mä olin jo tullut ulos kaapista. Sitä mun ei ainakaan tarvinnut tehdä uudestaan, kerta saisi riittää, vaikka äiti yrittäisi esittää kuin se olisi unohtanut kaiken.
Eikä mun tarvinnut esittää heteroa enää, ihan sama miten paljon äiti sitä toivoisi.
Mä otin viimeisen askeleen nurkan takaa kohti olohuonetta. Ensimmäisenä mä näin iskän, se istui ilmeettömänä nojatuolissa, mutta kun se näki mut ja Elisan käsi kädessä, sen huulilla käväisi nopea, mutta tosi vilpittömän onnellinen ja huojentunut hymy. Mä ehdin ihan pienesti hymyillä sille takaisin, kunnes jo kohtasin Burberryn jakkupukuun pukeutuneen äidin ja sen leiskuvat silmät.
Se sai mun hymyn hyytymään hyvin nopeasti.
"Eveliina!!"
Leena Tammiston kipakka äänensävy sai mun sykkeen karkaamaan heti sivuraiteille. Elisa puristi mun kättä lujemmin, ne tuntui sulavan yhdeksi, kun mun käsi hikosi niin tuhotonta vauhtia. Kaisla istui sohvalla kauhusta kankeana, Max ei istunut, se nojasi sohvan käsinojaan ja nyökkäsi mulle rohkaisevasti ja näytti peukkua.
Mä en ollut automatkalla paljoa puhunut, mutta olin pyytänyt, että saisin hoitaa puhumisen kokonaan. Ainoastaan hätätilanteessa mua saisi puolustaa, kai mä halusin testata, kuinka kauan äiti olisi valmis kuuntelemaan pelkästään mua. Kai mä myös kuvittelin, että kun mä kohtaan äidin, ja Max kaikkien yllätykseksi asettuisikin äidin sijaan mun puolelle, niin se tekisi kaikista suurimman vaikutuksen ja äiti kuin taikaiskusta tajuaisi, että jos sen ikuisella sotatantereella taistelevat kakarat pitää yhtäkkiä toistensa puolia, niin ehkä sen tyttären lesbous onkin itseasiassa aika hyvä asia.
Joopa joo. Vitun harhainen ajatus.
"Missä helvetissä sinä oot ollu?" äiti puuskahti ja mun syke kohosi taas vähän. Äiti ei koskaan käyttänyt kirosanoja, sillä ne ei kuuluneet hienon naisen suuhun.
"Mun tyttöystävän luona", mä vastasin ihan suoraan. "Jos sua kiinnostais yhtään sun tyttären asiat, niin sä kyllä tietäisit sen jo."
Iskä kohottautui paremmin istumaan mun sanojen myötä, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Äiti ei antanut mun sanoille tai Elisan läsnäololle mitään arvoa, se ei vahingossakaan katsonut sitä päin, se vaan tapitti mua kädet lanteillaan.
"Tajuatko, että täällä ollaan oltu tosi huolissaan?" se kysyi napakalla äänellä.
"Mistä mun se olis pitäny tajuta?" mä vastasin ja kohotin vähän leukaa ylöspäin. "Eipä kauheesti oo perään kyselty."
"Martti eilen sinulle yritti monta kertaa soittaa!"
"Oon ollu poissa kaks viikkoa ja teillä vasta eilen vasta muistu mieleen, että ainiin, teillä on toinenki lapsi? Toinen lapsi, kenellä on kaiken lisäks vielä huomenna ylioppilasjuhlat? Eikö teillä yhtään aiemmin tullu mieleen tarkistaa, että onkohan se edes hengissä?"
Mä en olisi halunnut käyttää monikkoa, sillä iskä oli yhtälailla yksi äidin uhreista, se oli täysin syytön mun katoamiseen ja uskoin oikeasti, että se oli ollut musta aidosti huolissaan. Mä en kuitenkaan mahtanut itselleni mitään, mä en päässyt pois provosointilinjalta enää, kun mä olin sille tielle lähtenyt.
Kai mä yritin esittää kovaa, kun mä en halunnut missään nimessä alkaa itkeä. Äiti ei ollut mun kyynelten arvoinen.
"Niistä juhlista puheenollen!" äiti hihkaisi. "Katoppa!"
Äidin äänensävy oli kimeämpi ja tekopirteämpi ja feikimpi ja mua alkoi heti ahdistaa. Mä tiesin mitä siitä seurasi. Äiti asteli meidän ohi työhuoneen puolelle ja kun se tuli takaisin, se asteli päättäväisesti mun ja Elisan välistä niin, että se samalla repäisi meidän kädet irti toisistaan. Se teki sen niin voimalla ja niin päättäväisesti, ettei se todellakaan ollut vahinko.
Purin huultani, etten itkisi.
"Käy kokeilemassa näitä mekkoja", äiti sanoi maailman feikein hymy huulillaan. Sillä oli Stockmannin paperikassi käsissään, jonka se tyrkkäsi mun syliin.
"Äiti, en mä —"
"Ja sun huoneessa on muutama vaihtoehto lisää! Ehdin sun karkumatkan aikana shoppailla yhdeksän erilaista mekkoa, mutta kävin vielä hakemassa yhtä tosi naisellista ja upeaa mekkoa parissa muussakin värissä! Ihan sama minkä valitset, niin näytät varmaan tosi kauniilta jokaisessa", äiti sanoi mielistellen ja mulla nousi vähän hapanta nestettä suuhun.
"Mä en halua mitään juhlia", mä vastasin ja laskin kassin lattialle jalkojeni juureen. "Ihan totta, mä en jaksa —"
"Käy nyt testaamassa ja tuu sitten näyttämään meille", äiti lirkutteli väkinäisesti hymyillen.
Mä tajusin mokanneeni, kun olin maininnut juhlat. Se oli äidille täydellinen pakoreitti, se nopein ja helpoin tie pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta, missä se oli selvästi alakynnessä.
"Äiti", sanoin vakavana. "Mä en halua —"
"Kaikki muu on valmista", äiti jatkoi tylysti mun päälle puhumista. "Pitopalvelu, valokuvaaja, kampaaja! Sukulaiset on varannu keskustasta hotellin ja mummille on pedattu yöpaikka vierashuoneeseen! Kaikki sinun elämän tärkeimmät ihmiset on tulossa, siitä tulee täydellinen päivä!"
Mua itketti niin paljon.
Se oli viimeinen asia mitä mä olin halunnut, mutta valitettavasti mä olin jo osannut odottaa, että näin tulisi käymään. Se johtui siitä, että mä olin niin helvetin idiootti, että mä olin viivytellyt tänne tulemista niin pitkään, että mä olin tässä vasta nyt, kun juhlat olisi huomenna. Mun sydän särkyi ajatuksesta, että myös iskän äiti, meidän maailman herttaisin mummi, oli tulossa katsomaan ylpeänä lapsenlapsensa lakitusjuhlaa, eikä mulla ollut aikomustakaan tulla paikalle ja —
"Jos vierashuone on varattu, niin mä voin varmaan nukkua Even huoneessa", Elisa sanoi yhtäkkiä.
Mun vatsa pyörähti ympäri.
Mä en ollut ainoa jolle kävi niin, sillä äidin ilme venähti. Max pidätteli hymyä sivummalla ja myös Kaislan suupielet nyki. Mä katsoin Elisaa hämilläni ja mun huulilta melkein karkasi sanat mitä vittua sä selität, ethän sä voi tulla, sullahan on omat juhlat, kunnes Elisan kasvoilla kävi nopea hymy.
Se oli tuttu hymy, sellainen vekkulimainen, jonka nimi oli pelaa nyt mukana.
Elisan heiton tarkoitus oli palauttaa keskustelu takaisin meihin. Takaisin muhun. Pois juhlista. Eihän äiti tiennyt, että myös Elisalla oli omat juhlat juhlittavana. Onneksi mä tajusin ajoissa, ettei se ollut tosissaan.
"Tottakai", mä vastasin lopulta. "Missä muuallakaan? Sähän oot mun tytt —"
"Eveliina!" äiti älähti, muttei ehtinyt sanoa enempää, kun iskäkin sitten avasi suunsa, ensimmäistä kertaa.
"Tuutkos Elisa monitoimitalolla meidän viereen kattomaan lakitusta?"
"Martti!!"
Äiti katsoi aviomiestään järkyttyneenä. Iskä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se vaan katsoi Elisaa ystävällisesti hymyillen ja odottaen vastausta. Se oli saanut jutun juonesta kiinni ja mä olin siitä niin kiitollinen.
"Voin tulla", Elisa vastasi ja hymyili takaisin. "Kymmeneltä?"
"Juu", iskä vastasi ilahtuneena. "Onpa kiva."
"MARTTI!!!!"
Olohuone hiljeni äidin kiljahduksen myötä. Äidin ääni oli oikeasti tosi kova ja meidän kodin minimaalisen sisustuksen takia se kaikui hyytävästi pitkin seiniä.
"Niin?" iskä kysyi. Sen sävy oli kylmänrauhallinen, ei yhtään sellainen mikä multa itseltäni olisi päässyt. Mä en itseasiassa tiennyt olisiko multa lähtenyt ääntä lainkaan. Vaikka mulla olikin taistelumoodi päällä, niin mä pelkäsin silti äitiä.
Mä pelkäisin äitiä, vaikka se olisi vaan joku tuntematon ihminen. Se oli helvetin pelottava nainen, ihan oikeasti oli.
"Ethän sinä... Mitä ihmettä?" äiti takelteli hädissään. "Eihän me nyt tuntemattomia tänne oteta yökylään! Mieti mitä sinun äitikin sanoo... se on ikäihminen, saa varmaan sydänkohtauksen, kun näkee aamupalapöydässä tuollasen —"
"Johan sinä itekki sanoit, että kaikki Eveliinan tärkeimmät ihmiset on tulossa", iskä lausahti tyynesti. Mun sydän sekosi liikutuksesta, syke oli epämääräistä rummutusta ja mun piti purra huulta, etten mä alkaisi itkeä. "Luulisin, että tyttöystävä kuuluu niistä kärkisijoille", iskä pohti ääneen ja hymyili lempeästi Elisan suuntaan. "Kiva muutenkin tutustua paremmin Even tyttöyst —"
"JUMALAUTA!!!!" äiti karjaisi ja paiskasi lähimmän tavaran sohvan takana olevaan seinään, mikä oli joko puhelin tai kaukosäädin, mutta joka tapauksessa siitä lähti aivan järkyttävä ääni. "NYT TURPA KIINNI!! EI OLE MITÄÄN TYTTÖYSTÄVIÄ!!!"
Mä säpsähdin äidin ääntä ja pauketta yhtä kovasti kuin olisin nähnyt kauhuleffan jumpscare-kohtauksen. Mä en ollut ainoa, musta tuntui, että kaikki säikähti yhtä paljon. Mun sydän hakkasi hulluna, kun mä keräsin kaikki rohkeuden rippeet ja otin pari askelta kohti äitiä. Siitäkin huolimatta mä tein niin, vaikka sain äidin ottamaan yhtä monta taaksepäin, kuin mä kantaisin ruttoa mukanani.
"Äiti", mä sanoin niin rauhallisesti kuin mitä mä ikinä kykenin. "Mä tiiän, että tää ei oo sulle helppoa, mutta mä oon Elisan kanssa etkä sä mahda sille mitään. Mä oon sen kanssa tosi onnellinen, mä rakastan sitä, oon rakastanu sitä kolme vuotta ja —"
"Tuo on oksettavaa", äiti lausahti. Se kohotti katseensa muhun, katsoi mua suoraan silmiin pahoinvoivana.
Ihan totta, se katsoi mua kuin se oksentaisi mun päälle.
"Mitä?" mä kysyin ääni värähtäen.
"Tuo", äiti jatkoi ja osoitti meitä kumpaakin vuoronperään sormella. "Tuo mitä teidän välillä on... Se on väärin, se on sairasta, oksettavaa ja vastenmielistä enkä minä halua sellasta minun kotiin."
Mä en mahtanut enää itselleni mitään. Vaikka mä kuinka kovaa purin mun huulta, niin silti kyyneleet valahti yhtäaikaa kummallekin poskelle kuin niille olisi suoritettu lähtölaskenta kilpailua varten. Ne valui pitkin leukaa ja kumpikin voitti.
Mä en kääntänyt katsettani pois, vaan annoin äidin katsoa mua niin. Mä halusin sen katsovan tytärtään suoraan silmiin, kun sen sanat sai mun sydämen särkymään tuhansiksi pirstaleiksi.
Äiti hengitti raskaasti sisään ja ulos. Lopulta se käänsi katseensa jonnekin katonrajaan eikä enää katsonut mua.
"Leena", iskä yritti, mutta äiti mulkaisi sitä niin ilkeästi, ettei se saanut enempää sanoja suustaan ulos.
Mua harmitti, ettei se uskaltanut väittää äidille vastaan. Mua harmitti, että mun odotukset oli nousseet iskän suhteen ihan liian korkeiksi, kun se oli aiemmin ollut niin ymmärtäväinen ja luvannut olla mun puolella.
Ei se ollut. Ei se uskaltanut olla, enkä mä voinut sitä siitä syyttää.
"Ihan totta äiti", Max avasi seuraavaksi suunsa. "Kuuntele nyt —"
"Älä sinäki alota", äiti ärähti, se osoitti Maxia pahaenteisesti sormella.
Jotain särkyi mun sisällä, kun mä tajusin, että nyt tilanne oli nyt todellakin äitynyt siihen pisteeseen, että jopa Maxin oli puututtava.
"Et sä tosissas voi ajatella noin", Max sanoi epätoivoisena. "Elisan ja Even välillä on ihan samanlaista rakkautta ku mulla ja Kaislalla", Max vielä lisäsi ja mä nieleskelin liikutuksen kyyneleitä.
Tunsin oloni tyhmäksi, kun olin koskaan ajatellut, että Max oli yhtä paha kuin äiti.
Siis yhtä paha kuin tuo ihminen, joka tuhahti ja naurahti kylmästi Maxin herttaiselle argumentille.
"Ai samanlaista? Ai IHAN samanlaista?" äiti toisti, kuin ei olisi järjettömämmästä asiasta koskaan kuullutkaan. "Sinun ja Kaislan välillä on OIKEAA rakkautta! Miehen ja naisen KUULUU olla yhdessä, koska vain MIES JA NAINEN pystyy lisääntymään! Niin on TARKOTETTU!"
"Okei Päivi Räsänen, ota vähä happee", Max puuskahti ivallisesti. "Mikä uskovainen sä nyt yhtäkkiä oot? Ethän sä kuulu enää kirkkoonkaan!"
Mä meinasin oikeasti pökertyä Maxin sanoista. Miten se uskalsi? Elisa ei pystynyt hillitsemään nauruaan, vaan se pärskähti mun vierellä. Mä pelkäsin äidin alkavan seuraavaksi huutaa sille, mutta se päätyi katsomaan sitä niin kylmästi, että Elisan kasvoihin melkein porautui reikä.
"Se on ihan perus biologiaa", äiti sitten sanoi nokka pystyssä.
"No jos se on biologiasta kiinni, niin mites sitten jos vaikka Kaisla ei voi saada lapsia?" Max kysyi, sen ääni oli paljon uhkaavampi ja mua pelotti, että kohta joku alkaa oikeasti riehumaan. "Tai mitä jos mun siittiöt ei vaan toimi?" Max jatkoi. "Kai sä sitte sanot meitäkin oksettaviks ja vastenmielisiks, kun ei voida lisääntyä, jos se on sun maailmassa AINOA VITUN PERUSTE OLLA PARISUHTEESSA?"
Mun sydän varmaan pysähtyi hetkeksi. Max ihan oikeasti huusi. Se huusi äidille. Puolustaakseen mua.
Mä en uskaltanut hengittää.
"Tuo nyt on jo ihan naurettavaa ja kaukaahaettua! Kyllä Eveliina palaa vielä järkiinsä", äiti tokaisi. "Kyllä se vielä itekki tajuaa miten sairasta tuo on ja ottaa oikean miehen eikä tuollaista sekasikiötä, joka näyttää pojalta, muttei ole sellanen ja on veiny meidän Even mukanaan turmioon."
"Et oo vittu tosissas!" Max parahti. "TURMIOON?!"
"Niin, tässä pyörii päihteitäkin", äiti sanoi. "Täällä löyhkää viina. Siitä kaikki johtuu. Viinasta ja huumeista. Hankitaan ammattiapua, niin loppuu tollaset lesboilut ja muut sairaat kokeilut."
Mä olin ihan sanaton. Jälleen kerran mä olin, eikä äiti ollut edes lopettanut vielä.
"Ja ihan tiedoksi, että minä en enää sinun takia aio hävetä yksissäkään juhlissa", äiti jatkoi, se katsoi mua tiukasti silmiin ja sen ääni oli vieläkin uhkaavampi kuin aiemmin. "Sinä meet huomenna kahdeksalta kampaajalle, otat tuon järkyttävän sonnilävistyksen pois naamaa rumentamasta ja sitten tuut kaunis mekko päällä lakitustilaisuuteen ja sieltä tänne juhlimaan suvun kanssa. Ja jos tuo sekasikiö roikkuu vielä huomenna sinun mukana, nolaamassa meitä, niin kotiin ei ole tulemista enää", äiti lisäsi perään ja siinä kohtaa mä lopullisesti tajusin sen.
Mä tajusin, että mä olin äidille yhtä tärkeä, kuin joku lehmänpaskassa pörräävä kärpänen.
Mä nipistin silmäni hetkeksi kiinni ja katsahdin sitten Elisaa, joka puri hammasta yhteen. Mä näin sen kasvoilta miten kovasti se taisteli sitä vastaan, ettei se vaan räjähtäisi äidille noiden sanojen jälkeen. Mä olin kiitollinen, ettei se räjähtänyt, sillä se olisi vain pahentanut tilannetta. Niin kamalalta kuin se kuulostikin, äiti ei kestänyt Elisaa silmissään.
Ihan totta, mun oma äiti ei kestänyt mun tyttöystävää silmissään.
Enkä mä kestänyt äitiä mun silmissäni.
Mun ei tarvinnut sietää tällaista kohtelua. Ei jumalauta tarvinnut.
"Sehän oli sitte sillä selvä", mä lausahdin rauhallisesti. Suoristin mun lysähtäneen ryhtini ja nielaisin palan kurkusta. "Toivottavasti sä vielä joku päivä tajuat mitä sä just menetit", lisäsin kylmänviileästi perään ja tartuin Elisaa kädestä, lähdin jälleen kerran johdattamaan sitä pois yhdestä traumaattisesta tilanteesta, johon olin sen saattanut. Mä en halunnut äidin loukkaavan Elisaa enää yhtään enempää.
Mä en halunnut loukata itseäni enempää.
Ehdin vielä nähdä iskän epätoivoiset ja surulliset kasvot, ennen kun me lähdettiin portaisiin. Mä kuulin Maxin puhisevan jotain, lähinnä itsekseen, sillä mä en saanut siitä mitään selvää. Mä kuulin Kaislan rauhoittelevan sitä. Äiti ei sanonut enää mitään. Iskä ei sanonut enää mitään.
Ne vaan antoi mun kävellä pois niiden luota, pois niiden elämästä.
Mun huoneen ovi oli raollaan, kun me tultiin eteiseen ja mä näin ne kaikki yhdeksän mekkoa siististi levitettynä mun sängyn päälle. Mulle tuli huono omatunto, oli niin väärin, että äiti sai mulle huonon omatunnon siitä, että se oli itse väkisin ostanut mulle mekkoja, mitä mä en halunnut enkä ollut pyytänyt, ja nyt mä vaan kylmästi häivyn täältä ja jätän mulle valmistellut juhlat väliin.
Mua ahdisti miten vaikea mun oli sisäistää sitä faktaa, ettei äiti ollut suunnitellut juhlia hyvää hyvyyttään. Ei äiti ollut kykeneväinen tekemään mun eteen mitään hyvää. Sille oli tärkeämpää esittää ulkopuolisille miten täydellistä elämää se eli ja mä tein sille vaan palveluksen häipyessäni.
Mä en ollut omana itsenäni äidille minkään arvoinen.
Kodin tunnelma oli äskeisen tulituksen jälkeen aavemaisen hiljainen. Tuntui, kuin kaikki elämä olisi valunut ikkunoista pihalle ja pian täältä loppuisi happi kokonaan. Hautajaismainen tunnelma sai pakokauhun aikaan mun sisällä, mutta silti mä vielä liikahdin mun huoneeseen hakemaan ne viimeiset tavarat, millä oli mulle mitään merkitystä.
Niitä ei ollut paljon, mä kaivoin kaapin perukoilta mun polaroid-kameran ja vaatekaapista ne tummat farkut, mihin oli kirjailtu kukkia.
Juhlamekkoihin mä en edes koskenut.
Mä kävin kirjoituspöydän vetolaatikot läpi, kaivoin koulukirjojen alta mummilta saadun puisen pienen rasian, mikä jo itsessään oli mulle tärkeä, mutta sen sisältö oli tärkeämpi. Mun suurin aarre oli sen sisällä, pikkuruinen polaroid-kuva musta ja Elisasta suutelemassa. Silloin ysiluokalla, kun kaikki oli vielä alussa ja mä olin hölmön onnellinen meidän salasuhteesta enkä mä olisi koskaan osannut kuvitellakaan kokevani vielä jotain näin kamalaa.
Mä katsoin kuvaa kyyneleiden täyttämin silmin, kunnes asettelin sen siististi takaisin rasiaan ja työnsin sen nahkatakin taskuun.
Elisa seisoi ovenraossa ja katsoi mua huolestuneena. Kun mä tulin sen kohdalle, se otti mua kädestä ja piti siitä kiinni tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin. Elisa veti mut mukanaan pihalle ja mietin mielessäni, miten Elisan pelkkä kosketus sai mulle kodikkaamman ja turvallisemman olon kuin tuo talo oli koskaan mulle saanut. Mulla oli hirveä olo, mun sydän oli riekaleina, mutta siitä huolimatta musta tuntui oudon kevyeltä, kun me käveltiin pihan poikki autolle. Hyppäsin etupenkille, katsoin mun lapsuudenkotia luultavasti viimeisen kerran ja silloin mä tajusin, että mä en ollut tehnyt palvelusta pelkästään äidille.
Mä olin tehnyt palveluksen myös itselleni.
Mä olin vihdoin ja viimein selättänyt mun miellyttämishalun äitiä kohtaan. Mä olin nyt yrittänyt kaikkeni eikä se ollut riittänyt äidille.
Mä olin nyt vapaa. Vihdoinkin mä olin.