— v i l l e —
"I mean it's crazy!"
"What?"
"We finish each other's —"
"Sandwiches!"
"That's what I was gonna say!"
Mä repeilin armottomasti, kun Jesse ja Anton veti koulun ruokalassa Frozenin ikonista biisiä yrittääkseen piristää elämänilonsa hukannutta Saara Kantolaa. Anton oli Hans ja Jesse veti prinsessa Annan osuudet vääntäen äänensä mahdollisimman tyttömäiseksi. Mä olin alkuun yrittänyt beatboxata niille tueksi jotain biittiä, mutta mä en pystynyt, kun mua vaan nauratti niin paljon. Ne veti koko shown a cappellana ja koko ruokala tuntui hiljenevän niiden serenadin johdosta.
Vähintään joka toinen tuijotti meidän pöytää joko aidosti huvittuneena tai sitten myötähäpeän kourissa.
"Our mental synchronization can have but one explanation... Youuuu... And aiiiiiii... We're just meant to beeeee!!" Jesse ja Anton hoilotti yhteen ääneen, veti käsillään robottiliikkeitä ja otti sitten toisiaan kädestä kiinni.
"Ootte ihan sekasin!" Saara kikatti ja piti päänsä matalalla. "Kaikki tuijottaa!"
"Antaa tuijottaa", Anton naurahti ja tökkäsi uunituoreen tyttöystävänsä poskea. "Piristikö ees?"
Saara nyökkäsi ja lopulta sen huulilta karkasi harvinaisen aito naurunpyrskähdys, jota seurasi levein hymy, mitä kukaan meistä oli sen kasvoilla viikkoon nähnyt. Anton oli tyytyväinen suoritukseensa ja veti Saaran kainaloonsa.
Jesse sen sijaan nousi tuolilleen.
"Hei hyvä yleisö! Mitä haluatte seuraavaks? Olisko Let it go?!" Jesse kysyi kovaan ääneen yleisöltä, joista kukaan ei ollut vapaaehtoisesti halunnut osallistua tähän ilmaiskonserttiin. Me revettiin Jannen kanssa totaalisesti, kun kukaan ei vastannut mitään ja viimeisetkin ruokailuvälineiden kolinat hiljeni. Jätkät pyöritteli silmiä, siinä missä tytöt alkoi tirskua pöydissään ja katseli Jessen heittäytymistä silmät sydämen muotoisina.
"No niin Saarinen. Tuuppa alas sieltä tuolilta", historian maikka huusi kyllästyneellä äänellä ruokalan ovelta.
Jesse tuhahti suurieleisesti ja levitteli käsiään. "Ootte ihan tylsiä kaikki! Kokeet ohi, kesäloma ihan nurkan takana ja kaikki saatana vaan murjottaa!"
"Saarinen! Alas! Nyt!"
"Tää on teidän menetys! Turha sitte tulla anelee meikän loppuunmyytyihin areenakonsertteihin lippuja!" Jesse puuskahti. "Paitsi sä, sä ja sä", se valikoi nätit hihittelevät tytöt yleisöstään, vinkkasi niille silmää ja lähetti jokaiselle lentosuukon. "Te pääsette backstagelle millon vaan."
"Sä oot oikeesti sekasin", Janne hekotti ja repäisi Jessen paidanhelmasta takaisin penkilleen.
"Tällä tavalla sitä pillua saadaan", Jesse virnisti. "Hulluus tarttuu. Kato nyt, noi muijat meni musta ihan sekasin!"
Me kaikki katsottiin tyttöjä, keille Jesse oli antanut backstage-passit ja ne todella punasteli ja kikatti ja supatti kavereilleen. Mä pyörittelin silmiäni Jannen kanssa samassa tahdissa ja Jesse vaan virnisti entistä leveämmin, kunnes se käänsi katseensa alkuperäiseen piristettävään tyttöön.
"Sori tosta, meinas heti nousta menestys hattuun", Jesse virnisti. "Onko oikeesti parempi fiilis?"
"Joo, ootte te kyllä ihania", Saara nauroi hymyillen.
Muakin hymyilytti. Oli oikeasti huojentavaa nähdä lestadiolaistytön silmissä vähän elämäniloa. Saara oli ollut viime viikosta asti yksi zombi, kun se oli jäänyt parhaalle kaverilleen kiinni kaksoiselämästään ja joutunut sen saarnattavaksi. Oikeasti, kirjaimellisesti. Minttu oli henkisellä tasolla mukiloinut Saaran mustelmille pelottelemalla sitä kadotuksella, ihan vaan siksi, että Saara oli vihdoin alkanut elää mieleistänsä elämää välittämättä uskonsa tiukoista säännöistä ja rajoituksista. Saara oli kertonut avoimesti meille muillekin, mitä Minttu oli sanonut ja mä olin siitä oikeasti aika järkyttynyt. Jesse sen sijaan kieltäytyi uskomasta, että sen suuri rakkaus olisi oikeasti sanonut mitään niin kamalaa, mutta eihän se sitä tietenkään Saaralle kertonut. Mä olisin voinut odottaa sellaista saarnaa joltain aikuiselta uskovaiselta, mutta jos paras ystävä heittää tuollaista settiä, niin mä ymmärsin täysin, miksi Saara oli ollut vuosia niin ahdistunut sen yhteisön sisällä.
Sen episodin jälkeen Saara ja Anton oli ottaneet askeleen lähemmäs julkista suhdetta, ainakin koulun käytävillä, sillä niiden ei enää tarvinnut piilotella asiaa Mintulta. Viikonlopun aikana ne oli alkaneet kuulemma virallisesti seurustellakin, mikä oli aika iso juttu. Mä olin oikeasti hemmetin iloinen niiden puolesta, ne sopi toisilleen niin hyvin ja mä vilpittömästi toivoin niille pelkkää hyvää.
Oli kiva seurata sivusta toisten onnea, kun mun oma rakkauselämä oli vieläkin määrittämättömän kestoisella tauolla.
"Mieti Ville, ihan just on kesäloma", Jesse tönäisi mua ja hymyili, yritti piristää muakin. "Enää muutama päivä."
"Mm", mä vastasin.
"Ja lauantaina sä näät Oonan ja kaikki kääntyy taas hyväks", Jesse kuiskasi niin, ettei muut kuulleet. Mä en ollut niin kuin Saara, mä en halunnut kuuluttaa mun murheitani koko kaveriporukalle ja mä olin kiitollinen, että Jesse osasi sentään kunnioittaa sitä, vaikka se olikin tuollainen kävelevä kaaos.
"Uskotko oikeesti, että se tulee?" mä kysyin.
"Tottakai se tulee! Elisa on sille niin tärkee."
"No en tiiä", mä ähkäisin.
"Tulee se."
"Miten sä oot siitä niin varma?"
"Koska sä oot kaikesta huolimatta sen elämän rakkaus eikä toista sunlaista löydy oikeesti vittu mistään", Jesse sanoi, se käytti sen kaikista varminta äänensävyä ja mä melkein uskoin sitä.
Mutta vaan melkein.
Mä olin heittänyt hanskat tiskiin Oonan suhteen, kun mä en ollut kuullut siitä mitään kokonaiseen viikkoon. Mä en rehellisesti tiennyt miten mä olisin edes selvinnyt tästä viikosta, ellei meillä olisi ollut koeviikkoa just nyt. Mä olin päntännyt ihan perkeleesti, se oli ainoa tapa millä mä olin saanut kanavoitua mun ajatukset pois Oonasta edes ohikiitäviksi hetkiksi. Kokeetkin tuntui menneen ihan hyvin, joten pienet onnistumiset oli harhauttaneet mun aivot ajattelemaan optimistisesti, kuten kyllä sä saat Oonan vielä takasin, menihän se psykan koekin heittämällä läpi! You can do it!
Ne ajat oli kuitenkin nyt takana, sillä tuo optimismi oli hävinnyt sillä sekunnilla kun mä olin aamulla palauttanut koeviikon viimeisen kokeen maikalle. Psykologian suuntausten ja derivaattojen tilalle oli tullut hattaraa ja pastellinsävyjä ja sietämättömän kovaa ikävää ja epätoivoa. Toiveikkaat kelat oli pelkkä muisto vain ja nyt mä vaan mietin miten peli oli menetetty Oonan suhteen ja se psykan koekin oli salettiin mennyt sekaisin Saaran kokeen kanssa ja mä olin oikeasti saanut nelosen. Jälkimmäisen menetyksen mä kyllä kestäisin.
Oonan menettämistä en.
"Joopa joo", mä vastasin lopulta, nappasin tarjottimeni ja nousin ensimmäisenä pöydästä.
***
Mä juoksin röökikatoksen alle suojaan sateelta, joka ei ollut viiteen päivään osoittanut hellittämisen merkkejä. Mä sytytin röökin ja katselin sateen pehmittämää kuraista maata jalkojeni juuressa ja mietin miten helvetissä me saataisiin lauantaihin mennessä kesäiset ylppärijuhlat pystyyn meidän takapihalle. Vettä oli tullut kuin Esterin perseestä joka päivä ja meidän takapihan nurmikko oli niin litimärkä, ettei siihen mitään juhlatelttoja kyllä kasattaisi. Äiti vaan ei suostunut edes miettimään vaihtoehtoa, että me juhlittaisiin Elisaa sisätiloissa. Meillä ei ollut mitään varasuunnitelmaa, äiti jaksoi uskoa oman manifestoinninsa voimaan enkä mä yhtään ihmettelisi, jos löytäisin sen tanssimasta jotain käänteistä sadetanssia takapihalla saadakseen lauantaille auringonpaistetta ja mittarin nousemaan plus kahteenkymmeneenviiteen.
Ehkä mun pitäisi pyytää äitiä manifestoimaan myös mun ja Oonan puolesta. Ihan kaiken varalta.
"Ai sä oot täällä!"
Mä kohotin katseeni ihmiseen, joka oli yksi niistä, ketä mä en todellakaan olisi juuri nyt jaksanut kuunnella.
"Missä muuallakaan", mä hymähdin.
Milja puisteli vesipisaroita nahkatakiltaan ja mä katsoin sitä päästä varpaisiin. Mä en oikeasti tiennyt kuvittelinko mä vaan itsekeskeisenä ihmisenä koko jutun, mutta Milja näytti päivä päivältä enemmän naispuoleiselta versiolta musta. Silläkin oli reikäiset mustat pillifarkut ja nahkatakki, ja jos se viime viikolla oli vähentänyt meikkiään puolella, niin nyt se tuntui lopettaneen meikkaamisen kokonaan. Se oli oikeasti huomattavin ero, sillä mä olin tuntenut Miljan ykkösluokalta asti ja se oli sen ensimmäisestä meikkipisarasta lähtien vetänyt sotamaalit jokaisena kouluaamuna naamaan.
"Heitätkö tupakan?" Milja kysyi katsoen mua koiranpentuilmeellä.
"Mulla on vaan muutama—"
"Pliis?"
Mä olin väsynyt tarjoamaan röökejä aina kaikille, mutta mä en jaksanut alkaa vänkäämään vastaan. Mä ojensin askia kohti Miljaa ja se yritti haparoivin sormin ottaa yhtä tupakkaa askista. Mä huomasin samalla, että se oli myös ottanut ne sen pitkät tekokynnet irti. Se oli lakannut nysät kyntensä mustiksi, vaikka ennen niissä oli ollut aina bling blingiä ja joku klassinen manikyyri.
"Sori, mun on vaikee elää ilman mun pitkiä kynsiä, olin niin tottunu niihin", Milja naurahti, kun se vihdoin sai tupakan askista ulos. Mä pidin liekkiä sen alla ja nojauduin sitten vasten röökikatoksen seinämää.
"Ne oli kivat", mä vastasin. "Ne pitkät kynnet siis", tarkensin vielä. Ehkä mä olin inhottava, mutta mä halusin testata olinko mä ihan hakoteillä mun salaliittoteorioiden kanssa.
Milja katsoi mua suu auki. "Ai oli?"
"Mm. Sellanen manikyyri näyttää kivalta."
"Ai oikeesti? Oliko ne susta kivemmat ku nää?"
Tyttöparka katsoi nysiä kynsiään ja kuulosti siltä, että sen sydän oli juuri särkynyt pirstaleiksi. Mulle tuli paha mieli, en mä kuitenkaan halunnut olla ilkeä. Milja ei ollut tehnyt mulle mitään pahaa ja jos se nyt oli muhun ihastunut ja halusi tehdä muhun vaikutuksen uudella pukeutumistyylillään, niin minkäs mä sille mahdoin. Mä olin kuitenkin tehnyt sille selväksi, etten tuntenut sitä kohtaan mitään romanttista. Sen enempää mä en voinut enää tehdä.
"Kivat noikin, en mä tiiä kynsistä mitään, niinku näkyy", mä mutisin ja katsoin omia kynsiäni, joissa oli enää millimetrin kokoiset repaleet mun omista mustista kynsilakoista.
"Mä voin lakata ne!" Milja ehdotti ja sen katse kirkastui. "Haluutko? Mulla on kynsilakka mukana repussa!"
"En mä kyllä kerkee, sori", mä sanoin ja Miljan katse valahti maahan. Mä jouduin puremaan hammasta yhteen, etten myöntyisi ihan vaan sen mieliksi. Mä vihasin sitä, että en osannut olla ihmisille inhottava. Milja näytti niin ressukalta, kun se katseli kenkiään ja poltteli tupakkaansa niin murheenmurtamana. Mä olin niin vahvasti miellyttäjäluonne ja se kuormitti mua näissä tilanteissa aina ihan vitusti.
"Joo, siis ku mun pitää alkaa kohta lähtee himaan päin", mä sitten selittelin. "Oon menossa ottaa tänään uutta leimaa."
"Ihan tosi?" Milja kysyi, sen katse kiersi mun näkyvissä tatskoissa, eli tällä hetkellä sormissa ja kaulalla. "Millasen, ja mihin?"
Mä vedin mun bikerin hihaa ylös ja esittelin tyhjää kohtaa. "Tähän. Sen minkä säkin näit, sen minkä Oona piirs mulle tussilla."
Jotain kummallista häivähti Miljan silmissä, kun se katsahti mua. "Ai, ootteko te nyt yhessä?"
"Ei", mä vastasin.
"Silti haluat ottaa sen piirtämän kuvan sun iholle? Ikuisesti?"
"Haluan."
"Miks?"
"Koska Oona on mulle ihan sairaan tärkee", mä vastasin ja imaisin tupakkaa. "Ja se kuva on vitun siisti ja siitä tulee yks hienoimmista tatskoista ikinä."
Milja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta veikin sitten vain tupakan huulilleen ja poltteli sitä hiljakseen. Mä käänsin katseeni pois siitä, kuuntelin sateenropinaa ja vajosin mietteisiini. Mä olin laittanut Jerrylle viestiä pari päivää sitten, että olisiko sillä vapaata tatska-aikaa tälle viikolle. Ei sillä olisi ollut, mutta sitten mä soitin sille ja selitin koko tilanteen. Onneksi Jerry oli parantumaton romantikko ja raivasi kalenteristaan mulle tilaa, kun mä kerroin miten tärkeää olisi saada kuva paikalleen ennen lauantaita, joka saattoi hyvinkin olla mun ainoa mahdollisuus enää koskaan nähdä Oona kasvokkain. Mä suostuin maksamaan Jerrylle vähän ylityölisää ja joutuisin paiskimaan niska limassa hommia Elisan juhlien eteen ansaitakseni ne ylimääräiset roposet porukoilta, mutta se tulisi olemaan sen arvoista.
Oonan vuoksi mä olin valmis tekemään sen ja paljon enemmän.
"Miten teidän juttu etenee?"
Katsoin sivusilmällä Miljaa, joka jo oli alkanut rapsutella mustia kynsilakkoja irti. Hitto, se oli jo aika ilmiselvää, miten se yritti tehdä vaikutuksen muhun. Mä olisin voinut lyödä vetoa, että päättäreihin mennessä se oli laittanut rakennekynnet takaisin.
"Tällä hetkellä vähän heikosti", sanoin sitten ihan suoraan, jolloin Milja lopetti toimintansa ja katsoi mua uteliain silmin.
"Aijaa? Minkä takia?"
Kohautin olkiani. "Sen ku tietäis."
Milja katsoi mua ensin myötätuntoisesti, mutta sitten se ottikin askeleen lähemmäs mua ja hivutti kätensä mun käteen. Mä katsoin sitä paskanjäykkänä.
"Ehkä universumi yrittää sillä tapaa kertoa, että te ette kuulu yhteen", Milja sanoi vakavalla äänellä ja silitti mun kättä.
Mä en mahtanut itselleni mitään, kun mun suusta karkasi naurunpyrskähdys.
"Mitä?" Milja kysyi hämillään.
"Ei mitään."
"No sano nyt!"
Mä liikahdin pois sen kosketusetäisyydeltä, asettelin nahkatakkia paremmin päälleni ja työnsin Miljan puoleisen käden takin taskuun turvaan epämiellyttäviltä kosketuksilta. "Jos universumi on tota mieltä, niin mä haistatan sille pitkät vitut."
"Ei kun ihan oikeesti", Milja aloitti, mutta mä loin siihen niin happaman katseen, ettei se uskaltanut jatkaa lausettaan loppuun. Mä vedin viimeiset hatsit tupakasta ja pyörittelin sitä hetken aikaa sormissani saadakseni tulipään kokonaan irti, kunnes heitin sen vettä pursuavaan peltiämpäriin. Pyyhälsin hiljennetyn bruneten ohi, mutta muutaman askeleen jälkeen päätinkin vielä kääntyä.
"Jos jotku ihmiset tässä universumissa on tarkotettu yhteen, niin ne kaks on minä ja Oona", mä lausahdin vakavana ja katsoin Miljaa syvälle silmiin. "Ja jos mä en saa Oonaa, niin mä en halua ketään muutakaan."
***
Mä istuin meidän kuistin portailla venaamassa kyytiä ja nypläsin langanpätkiä, jotka roikkui mun pillifarkkujen polvien rei'istä. Mun mahassa mylvi jännitys enkä mä oikeastaan tiennyt miksi. Kipua mä en ainakaan pelännyt, edes kaulan tatuoiminen ei ollut tuntunut pahalta ja käsivarren iho oli yksi iiseimmistä paikoista ottaa leimaa.
Kai mua jännitti, kun ensimmäistä kertaa mun tatskalla tuntui olevan jokin syvempi merkitys.
Vedin puhelimen taskusta ja nojasin toiseen käteeni, kun klikkasin kuvagallerian auki ja skrollasin hitaasti puolentoista viikon takaiseen iltaan. Mä olin vältellyt niiden kuvien tarkempaa katsomista ihan tietoisesti, tuntui vaan niin musertavalta, että niiden ottohetkellä ja sen jälkeen mä olin leijaillut pilvenhattaroilla ja nyt mä uin jossain syvimmissä pohjamudissa krottikalojen kanssa.
Mä klikkasin salamalla otetun kuvan auki ja mun kurkkua kuristi heti ihan helvetisti. Oonan söpöt sormet oli kietoutuneet mun ranteen ympärille, kun se toisella kädellä oli napannut kuvan luomuksestaan ja mä melkein tunsin sen käden mun kädessä. Mä muistin tasan tarkkaan miltä sen kosketus oli tuntunut ja miten tuhottoman onnellinen mä vaan olin siinä hetkessä sen kanssa ollut.
Hitto, että mun pitikin kusta kaikki.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Elisa kurvasi pihaan ja mä huomasin Even vänkärin puolella. Mä en tiennyt miksi mua edes yllätti nähdä Eve siinä, tottakai ne oli olleet koko viikon kiinni toisissaan, kun Elisa ei ollut kertaakaan käynyt edes kääntymässä himassa. Mä nostin niille kättä, nousin ylös ja kävelin kohti autoa. Mä näin jo tuulilasin läpi miten lumoutuneina Eve ja Elisa katsoi toisiaan, ne ei edes huomanneet, kun mä vilkutin niille.
"Voi tsiisus", mä manasin ja hyppäsin takapenkille. "Pitäiskö meidän teipata Eve tohon konepeltiin kiinni, niin Ellun pää osoittais ainaki eteenpäin?" mä heitin ja suurieleisesti napsautin äkkiä turvavyön kiinni. "Mä en uskalla istua kyydissä, jos te vaan toljotatte toisianne koko matkan!"
"Oot vaan kateellinen", Elisa sanoi ja mä näin taustapeilistä, kun se nyrpisti mulle nenäänsä ja heti perään se hymyili Even suuntaan ja mä masennuin totaalisesti.
Se oli totta, mä olin isosiskoni rakkauselämästä ihan vitun kateellinen, mutta sitä mä en todellakaan sille myöntäisi.
Elisa laski Raybanit nenälleen, laittoi sterkoista jotain indiepaskaa soimaan ja mä laskin pääni selkänojalle. Ne selitti posket hehkuen viikonlopustaan, kun ne oli käyneet Oulussa shoppailemassa ja vittu, myös ne oli alkaneet seurustella ihan virallisesti.
Mun oli pakko kohottautua katsomaan itseäni taustapeilistä, etten mä oikeasti ollut muuttunut kateudesta vihreäksi.
Oulun reissulla ne oli myös törmänneet Even pikkuveljeen, joka oli ilmeisesti Tammiston perheen viimeinen, kenelle Eve ei vielä ollut tullut kaapista. Se Max oli ottanut tiedon vastaan kaikkien odotusten vastaisesti tosi hyvin ja Eve suorastaan säteili puhuessaan siitä.
Mua hämmensi Even olemus, kun se oli niin muuttunut. Se oli ihan eri ihminen verrattuna siihen Eveen, kenet mä olin ennen tuntenut. Tämä Eve oli silminnähden itsevarmempi ja rohkeampi, ihan jo pelkästään sen puhetyyli oli jollain kummallisella tavalla muuttunut. Mä en ollut ennen tajunnutkaan miten pidättyväinen ja salamyhkäinen sen puhetapa olikaan ennen ollut. Nyt se oli aito ja avoin, eikä se kuulostanut jatkuvasti siltä, kuin se salaisi jotain. Se oli myös uudistanut vaatekaappiaan, sillä oli päällään säkkimäinen nahkatakki ja löysät farkut ja ne samat ikivanhat Martensin nahkamaiharit. Mun oli myönnettävä, että se näytti melkein jo coolimmalta kuin mun isosisko, joka oli tähän mennessä ollut ehdottomasti sen listauksen kärjessä.
Ja nyt nuo kaksi coolia lesboa seurusteli keskenään. Hitto mikä power couple.
"No mut oliko teillä ihana viikonloppu?"
Eve oli kääntynyt paremmin mua kohti ja katsoi mua kulmia kohotellen ja mä hämmennyin totaalisesti.
"Meillä?"
"Niin, sulla ja Oonalla", Eve tarkensi ja hymyili edelleen vekkulimaisesti. "Eikö se ollu teillä viikonlopun?"
Mä en tuntenut Even uusia ilmeitä niin hyvin, että mä olisin ollut satavarma vittuiliko se mulle vai eikö se oikeasti tiennyt mitä meidän välillä oli tapahtunut.
"No tota", mä aloitin ja selvitin kurkkuani, kun mun ääni meinasi alkaa heti väristä. "Millon sä oot viimeks jutellu sen kanssa?"
Eve vilkaisi Elisaa ja sitten mua. "Häh, miten niin?"
"Millon?"
"Oon mä kyselly WhatsAppissa kuulumisia, mut se on vastannu vaan, että kaikki on hyvin ja jutellaan sitte paremmin ku nähdään", Eve vastasi hämillään. "Siis tapahtuko viikonloppuna jotain?"
"Ei se edes tullu meille", mä sanoin hiljaa.
"Häh? Miks ei?"
"Kysy mielummin Oonalta—"
"Ei ku kerro nyt! Mitä tapahtu?"
Even äänestä kuulsi huoli ja mun kurkkua alkoi kuristaa, kun mä mietin mitä kaikkea mä uskaltaisin sanoa. Mua pelotti, että mä saisin osuuteni Even uudesta bosslady-asenteesta ja se hyökkäisi mun kimppuun. Se oli Oonan suhteen vähintään yhtä suojelevainen kuin mäkin, joten mä en yhtään ihmettelisi jos se käskisi Elisaa pysäyttämään auton, käskisi mut auton eteen asfaltille makaamaan, tyrkkäisi Elisan pois kuskin paikalta ja ajaisi mun päältä niin monta kertaa, että mun sisälmykset valuisi pitkin ojanpenkkaa.
Niin mä itse ainakin olisin tehnyt, jos joku loukkaisi Oonaa. Harmi vaan, että tällä kertaa mä olin itse ollut se, joka sitä oli loukannut ja se sattui vielä enemmän.
"Saiko se tietää susta ja Hennasta?" Elisa sitten avasi suunsa. Mä katsoin sitä peilin kautta, se oli nostanut aurinkolasinsa päälaelle.
Mä vilkaisin sitä silmiin ja lopulta nyökkäsin nolona.
"Mitä susta ja Hennasta?" Eve kysyi. "Ei! Ville! Ootko sä menny —"
"Siis kauan sitten, viime vuonna", mä korjasin äkkiä. "En tiiä mistä se sai tietää, mut sille se oli dealbreaker, koska se... Se tekstas, ettei halua enää koskaan nähdä mua", mä jatkoin nopeaan tahtiin ja käänsin katseeni mun käsiin, rapsuttelin ne viimeisetkin kynsilakan palaset irti.
Hävetti ihan helvetisti.
"Siis millon toi tapahtu?" Eve kysyi.
"Mikä?"
"Toi sen tekstari?"
"Torstaina."
"Mitä vittua?!?" Eve puuskahti ja nousi parempaan asentoon penkissään. Se laittoi musiikkia hiljemmalle ja kääntyi kunnolla mua kohti. "Puhuitteko te ennen sitä mitään?"
"Puhelimessa joo", vastasin vaikeana. "Se sano, ettei se pysty tähän enää ja että mä oon vaan valehdellu sille ja että sitä... oksettaa, että mä oon koskenu Hennaan", mä luettelin sanoja sanojen perään ja yritin olla päästämättä niitä takaisin mun pään sisään.
Mä en ollut pystynyt muistella sitä puhelua noin sanatarkasti enää sen illan jälkeen.
"Ja sitte se puhelu vaan loppu, ja mä kysyin vielä perään viestillä, että tuleeko se viikonloppuna meille ja se vastas, että se ei halua nähdä mua enää koskaan", mä jatkoin vielä ja yritin kaikin voimin taistella itkua vastaan. "Ja sitte se esti mut enkä oo kuullu siitä mitään."
"Siis estikö se sut?"
"Mm."
"Mitä hittoa??"
"Joo."
"Okei, nyt menee oudoks", Eve sanoi kulmat kurtussa ja katsahti Elisaa ja mä hämmennyin entisestään sen reaktiosta.
Ja siitä, että olin vielä hengissä ja että Eve ei ainakaan vielä alkanut vihata mua. Ei se ollut edes syyttänyt mua mistään.
"Siis mä ymmärrän, että toi saattaa olla Oonalle iso juttu, kun se vihaa Hennaa niin paljon", Eve jatkoi hetken päästä ja puri huultaan mietteliäänä. "Mut en mä olis uskonu, että se on NOIN iso juttu, että se estää sut. Se oli suhun kuitenkin aivan lääpällään vielä sillon keskiviikkona."
Mä katsoin Eveä ja hymyilin varovasti sen sanoille, vaikka mä en uskaltanutkaan antaa itselleni yhtään ylimääräistä toivoa.
"Älä huoli, mä soitan sille, vaikka jo tänään", Eve sanoi rauhalliseen sävyyn. "Mä voin kertoo sille miten pahoillas sä oot ja —"
"Ei pliis, ei! Älä sano, että sä oot puhunu mun kanssa", mä sanoin äkkiä. "Jos sä jotenki haluat tässä jeesata, niin hoida se lauantaina Ellun juhliin, niin mä hoidan loput. Mä en halua tähän enää yhtään välikättä, kyllä mä omat sotkuni siivoon."
Eve rypisti otsaansa, mutta nyökkäsi sitten. "Okei, tehään sit niin."
"Kiitti."
"Ootko sä okei?" Elisa kysyi ja mua vihlaisi mahanpohjasta. Elisa oli ollut koko keskustelun ajan hiljaa ja mä tiesin sanomattakin, että se oli enimmäkseen huolissaan musta. Se tiesi miten tärkeä Oona mulle oli ja miten kauan mä olin haaveillut saadakseni sen noin lähelle ja nyt mä olin menettänyt sen. "Ville?"
Mä vilkaisin isosiskoani peilin kautta ja pelkästään sen huolestunut katse sai mun alahuulen värisemään. Pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmasta ja käänsin katseeni vaihtuviin maisemiin.
"Aivan paskana", mä sanoin hiljaa ja katsoin kuinka maisemat muuttui sumeiksi mun silmissäni.
— o o n a —
Mä tanssahtelin keittiössä Boy with luv:n tahdissa ja yritin muistella koreografiaa, jota mä eilen olin koko päivän naama punaisena yrittänyt opetella. Mulla vaan valitettavasti oli kaksi vasenta jalkaa eikä yhtään rytmitajua sekä kultakalan muisti aivoissa ja lihaksissa. Mä olin myös kaksi kertaa kaatanut meidän olohuoneen jalkalampun sekä rikkonut yhden maljakon, kaikki siinä samaisessa kohdassa just ennen kertosäettä, missä piti kääntyä toiseen suuntaan, kääntyä takaisin ja sitten hypätä ja samalla potkaista ilmaa. Mä en ollut potkaissut ilmaa. Mä olin potkaissut lamppuja ja maljakoita ja lattialistoja ja saanut mustelmia mun varpaisiin.
Tanssi oli silti onnistunut siinä ainoassa tehtävässään, minkä takia mä olin lähtenyt sitä opettelemaan — mä olin vihdoin onnistunut ajattelemaan täysin jotain muuta kuin Villeä. Mun oli ollut hyvin vaikea ajatella mitään muuta, kun five, six, seven, eight, one, two, three, four vei mun aivoista kaiken kapasiteetin.
Mä olin päättänyt kokeilla tanssimista, kun mikään muu ei ollut auttanut. Mä olin vaipunut niin syvään epätoivoon, että mä olin jopa googlannut miten exästä pääsee yli. Mä olin kokeillut lähes jokaista kohtaa siltä listalta, mä olin kokeillut itkemistä, lopettanut jossittelun, pitänyt itseni aktiivisena sekä kirjoittanut päiväkirjaakin, mutta lopulta ainoa mikä oli oikeasti auttanut, oli ollut tanssiminen. Tai lähinnä musiikki, sillä tanssimisessa mä olin surkea. Mua oikeasti ihmetytti, miten musiikkia ei oltu listattu siihen eliittikumppani.fi -sivuston listaukseen. Musiikki oli ilmaista terapiaa, se toimi oikeasti ja mun mielestä Kelasta pitäisi ehdottomasti saada tukipaketteja, jotta kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus Spotify Premiumiin.
Listauksen kolmatta kohtaa, vietä aikaa ystäviesi kanssa, mä en ollut vielä päässyt kokeilemaan, sillä mun ainoa ystävä oli viettämässä omaa parasta elämäänsä. Mä olin nähnyt sen viimeksi silloin, kun se lähti bileistä Elisan luokse. Mä en halunnut häiritä sitä mun murheilla, joten kun Eve oli päivittäin kysellyt mun kuulumisia, mä olin vaan vastannut, että kaikki hyvin ja jutellaan sitten, kun nähdään taas ja toivottanut niille kivaa viikonloppua. Sen jälkeen mä olin toivottanut kivaa maanantaita. Sitten kivaa tiistaita, kivaa keskiviikkoa ja tänä aamuna oli kivan torstain vuoro.
Mulla ei ollut yhtäkään kivaa päivää. Mulla oli ollut ihan kivoja hetkiä, muttei kokonaisia päiviä. Mä toivoin, että jonon jatkoksi tulisi tänään yksi kiva hetki lisää, kun mä olin päättänyt astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suostunut kahvitreffeille Kuisman kanssa. Hakolan ostarille oli alkuviikosta avattu uusi kahvila, josta sai avajaisviikon kunniaksi kahvin ja pullan kahdella eurolla ja Kuisma pyysi mua seurakseen testaamaan oliko sen kahvilan pullat mistään kotoisin. Kun mä en heti suostunut, se lähetteli mulle pitkin päivää kuvia erilaisista korvapuusteista ja rahkapullista ja lopulta mulla teki niin paljon mieli, etten mä voinut muuta kuin suostua.
Ja kyllä mä halusinkin. Kuisma oli kiva tyyppi. Kiva kaveri.
Se oli myös pitänyt mulle koulussa seuraa kokeiden välissä ja se oli tuntunut oikeasti aika kivalta. Sen kaverit ei enää huudelleet mulle, eikä oikeastaan kukaan muukaan, ainakaan Kuisman läsnäollessa. Mulla oli ollut koko viikon koulussa hämmentävän seesteinen olo ja kai mä osittain siksi suostuin sen kahviseuraksi. Mä koin olevani kiitollisuudenvelassa Kuismalle siitä, että sen läsnäolo oli saanut huutelijat minimiin ja sain viettää koulupäiväni ihan rauhassa. En mä silti tuntenut sitä kohtaan mitään romanttista. Mä olisin halunnut tuntea, mutta en mä vaan tuntenut. En mä tuntenut sillä tavalla ketään muuta kohtaan kuin —
Oona, ei. Unohda se.
Ravistin ajatukset päästäni pois ja kelasin musiikkivideon vielä kerran ensimmäisen kertosäkeen kohdalle. Mä sain ensimmäistä kertaa käännökset ja potkut onnistumaan, mutta kun Jimin ilmestyi ruutuun persikkaisilla hiuksillaan, mä vaan jähmetyin tuijottamaan sitä rakastunut hymy naamallani. Musiikki, tanssi ja tuon ihmisen suloinen hymy oli parasta terapiaa mulle.
"Sulta valuu kuola", iskä ilmestyi nurkan takaa virne kasvoillaan ja vilkaisi nopeasti telkkarin ruudulla tanssivia poikia, kunnes käänsi katseensa takaisin muhun. "Miten koreografia edistyy? Joko potku onnistuu ilman, että tavarat lentelee hyllyiltä?"
"Melkein", mä vastasin hengästyneenä ja istahdin sohvan käsinojalle. "Kaikki muu tässä kyllä menee päin persettä. Pitäis muuttaa Helsinkiin. Siellä on mahdollista saada ihan oikeita kpop-tanssitunteja."
Iskä kurtisti kulmiaan, tuli mun luokse ja vetäisi mut kainaloonsa. "Et muuta niin kauas, höppänä. Saat muuttaa maksimissaan Ouluun. Tai Niemiharjulle."
Mun sydän pysähtyi hetkeksi.
"Niemiharjulle?"
"Niin, siellä sulla ainakin olis mukavia kavereita."
Kun mun sydän oli toipunut ensijärkytyksestä, mä tunsin, kuinka se hyppeli pienen hetken ajan onnellisena mun rinnassa. Mun aivot oli niin tottuneet mun aikaisempaan hidastempoiseen elämään, ettei se muistanut viimeisintä käännettä. Ei se muistanut, etten mä enää halunnut muuttaa sinne. Musertavan signaalin lähettäminen aivoista mun sydämeen otti aikansa ja sen lyhyen ohikiitävän hetken mä ehdin olla iskän puheista ihan mielettömän onnellinen.
Sitähän mä olin toivonut. Niin monta päivää mä olin ehtinyt haaveilla sinne muuttamisesta ja koulun vaihtamisesta ja ainoa asia mun tiellä oli ollut iskä.
Iskä, joka nyt ihan tuosta noin vaan sanoi, että sinne mä saisin muuttaa.
Nyt, kun mulla ei ollut siellä enää ketään.
"Tuskin sielläkään on kpop-tanssiryhmiä", mä mutisin apeana.
"No sitten tilaan sulle yksityisen tanssiopettajan Koreasta ja laitetaan se autotalliin asumaan."
Mä kallistin päätäni iskän suuntaan. "Voisko se olla mun ikänen ja näyttää Jiminiltä?"
"Sittenhän te rakastuisitte ja sinä muuttaisit sen perässä Koreaan! Ei helevetissä. En pärjää ilman mun rakasta pikku tyttöä", iskä virnisti ja mua hymyilytti sen puheet. "Tehään sulle autotalliin oma tanssistudio. Asennetaan sinne paremmat musavehkeet ja sellanen pehmee lattia, niin et telo ittees enempää", iskä puhui ja osoitti mustelmaa mun polvessa, mikä tuli, kun mä kolautin sen sohvapöytään.
"Kuulostaa paremmalta", mä hymyilin ja rutistin iskää. "Enkä mäkään pärjäis ilman sua."
"Meen googlaamaan mitä sellaset tanssimatot ja muut systeemit maksaa", iskä sanoi ja lähti, ja mä katsoin hymyillen sen perään.
Onneksi mulla oli iskä. Se oli mun neljäs toimiva terapiamuoto, ehdottomasti.
***
Puoli kuuden aikaan mä katselin otsa kurtussa mun kuvajaista Hakolan ostarin pääovien heijastuksesta. En tiennyt yhtään olinko mä ylipukeutunut vai alipukeutunut, millaiset vaatteet Kuismalla mahtaisi olla ja näyttäisinkö mä sitten ihan tyhmältä sen rinnalla. Mä olin laittanut ihan tavalliset vaaleat tennarit sekä ruudullisen hameen, jonka ruudut oli vuoroin pastellista keltaista ja vuoroin violettia. Yläosaksi mä olin valinnut samansävyisen, kokonaan pastellivioletin cropatun villapaidan, sillä mittari näytti kuuttatoista lämpöastetta.
Mä olin myös uskaltanut taas alkaa käyttää nallenutturoita, kun Kuisma oli kehunut niitä silloin viime viikolla. Mä näytin omasta mielestä oikein söpöltä, mutta kai mua silti vähän pelotti, että kaikesta huolimatta Kuisma joutuisi häpeämään mua. Mua pelotti, että se katsoisi mua jo kaukaa päästä varpaisiin ja joutuisi väkisin hymyilemään ja koko kahvihetken ajan se vilkuilisi nolona vuoroin ympärilleen ja vuoroin puhelintaan, että milloin se pääsee pötkimään pakoon tällaisen nolon hörhön luota.
Mä otin pari hengitysharjoitusta ja yritin hengittää typerät ajatukset ulos ja hengittää sisään iloista mieltä, etten mä olisi ihan kamalan huonoa seuraa.
Viiden minuutin päästä henkselihousuihin pukeutunut poika loikki parkkipaikan autojen välistä mun luokse ja vilkutti jo kaukaa iloisesti. Se ei katsonut mua yhtään pahasti, se ei katsonut mua päästä varpaisiin, vaan piti katsekontaktin loppuun asti.
"Söpö look", se kuitenkin kehui päästyään mun kohdalle ja mä hämmennyin, kun se kiersi kätensä mun ympärille. "Oikeesti, hiton söpö."
"Ai, kiitti", mä sopersin hämilläni ja hymyilin aidosti, kun se irtaantui halauksesta ja katsoi mua iloisesti virnistäen. Se näytti joltain vanhan Suomi-filmin päähenkilöltä, kun sillä oli ruudullinen kauluspaita tummanvihreiden chinojen ja henkseleiden kaverina. Se oli sliipannut hiuksensa hauskasti sivulle tarkalla sivujakauksella ja sen hymy oli tosi tarttuva ja herttainen ja täynnä elämää. Se näytti siltä, että se nappaa jostain sellaisen pitkänmallisen sateenvarjon ja alkaa kohta tanssia kuin musikaaleissa.
Mua hymyilytti mielikuva.
"Mennäänkö?" se kysyi edelleen hymyillen ja ojensi kätensä mua kohti.
Mä tartuin käteen ja annoin sen hymynkin tarttua omiin suupieliini.
Kuisma irroitti kätensä mun kädestä vasta, kun se kaivoi lompakkonsa esiin kassalla. Vaikka me oltiin Kuisman kanssa sovittu, että otetaan avajaistarjoukseen kuuluvat kahvit ja pullat, niin Kuisma vaatimalla vaati tarjota mulle mansikkaleivoksen, kun mä tuijotin lasin takana nököttävää herkkupalaa kuola valuen. Se tilasi sen lisäksi mulle myös vaniljasiirapilla maustetun erikoiskahvin, vaikka itse se otti sen avajaistarjoukseen kuuluvan tavallisen kahvin sekä rahkapullan.
Se sai mut tuntemaan oloni erityiseksi.
Mä olin ihan häkeltynyt sen ystävällisyydestä, mutta samalla mulle tuli vähän huono omatunto. En mä olisi halunnut sen tarjoavan mulle, sillä tarjoaminen sai meidän treffit kuulostamaan romanttisilta treffeiltä ja siltä, että mun pitäisi tämän jälkeen maksaa sille takaisin jollain muulla tavalla.
Mä purin huultani ja pudistin ajatukset päästäni. Mä olin niin väsynyt yliajattelemaan ihan kaikkea.
"Kiva että tännekki tulee joskus jotain uutta", mä sanoin, kun oltiin istuttu kahvilan perällä olevaan sohvanurkkaukseen ja katselin ympärilleni. Uusi kahvila oli tosi herttainen eikä siitä olisi uskonut, että se oli kauppakeskuksen sisällä. Se oli viihtyisä ja tunnelmallinen, pääväreinä oli vaaleanruskeaa puuta ja yksityiskohdissa oli murrettua turkoosia.
"No jep, oli jo aikakin, että tänne tulee joku kiva kahvila. Ei oo kovin romanttista mennä kahville Helmi-Simpukkaan", Kuisma virnisti ja puhalteli kahviinsa. Mä vilkaisin sitä ja mua punastutti.
"No joo, ei kyllä", hymähdin. "Saanko mä ottaa susta kuvan?" kysyin rohkeasti perään, kun se näytti hauskalta asussaan kahvikupin takana ja sen tyyli sopi niin hyvin kahvilan estetiikkaan.
Kuisma selvästi vähän epäröi, mutta lopulta se kuitenkin virnisti leveästi. "Siitä vaan."
Mä hymyilin ja otin puhelimeni esiin. Laitoin kameran asetuksista valotusta vähän himmeämmälle ja pyysin Kuismaa ottamaan keraamisen kahvikupin uudestaan käteensä.
"Kato pikkasen tonne oikeelle", mä ohjeistin ja Kuisma teki työtä käskettyä. "Hymyile silleen onnellisesti", mä pyysin ja Kuismahan hymyili.
Napsin muutamia kuvia ja samalla ohjeistin Kuismaa katsomaan eri suuntiin, kohti valoa ja hymyilemään hampailla ja ilman ja sitten olemaan vakavana. Se näytti oikeasti tosi söpöltä kameran linssin läpi, etenkin hymykuvissa ja mun vatsanpohjassa lepatti vähän. Sen hymy oli tosi tarttuva ja musta tuntui erityiseltä, miten sen hymy oli aidoimmillaan aina silloin, kun se katsoi mua.
"No? Tuliko hyviä?"
"Joo!" mä hihkaisin ja selasin ottamiani kuvia. "Tää on paras! Oota hetki, mä vähän muokkaan tätä."
"Muokkaatko musta komeemman?"
"Ei oo tarvetta", mä vastasin vähän flirttailevaan sävyyn. Katsahdin Kuismaa, se kohotti vähän kulmaansa ja mua punastutti, joten käänsin äkkiä katseeni takaisin puhelimen näytölle.
Mä tunsin oloni ihan hirvittävän ristiriitaiseksi. Oli oikeastaan hauskaa flirttailla ja jopa onnistua siinä, mutta samaan aikaan se tuntui tosi väärältä ja harhaanjohtavalta. Vaikka eihän mulla pitäisi olla mitään syytä, miksi se tuntuisi väärältä. Enhän mä ollut parisuhteessa. En ollut koskaan ollutkaan. Mä olin sinkku ja kyllä sinkkuna sai flirttailla vähän. Ja mä olin treffeillä Kuisman kanssa sitä varten, että jos tästä jotain romanttista ehkä kehkeytyisi joskus.
Mä valikoin parhaimman kuvan, johon lisäsin vähän rakeisuutta ja hämäryyttä ja kontrastia. Kuva oli täydellinen, Kuisman takana oleva seinä oli vaaleaa rimapaneelia ja yläreunassa olevalta hyllyltä laskeutui kaunis muratti kehystämään kuvan vasenta reunaa. Mä olin valikoinut kuvista sen, missä Kuisma katsoi mua. Siinä sen hymy oli kaikista aidoin ja mua hymyilytti katsoa sitä.
"Tästä tuli ihan sairaan hyvä!" mä hihkaisin ojentaessani puhelimeni Kuismalle, jonka silmät levähti.
"Mitä helvettiä? Oonko mä tossa?!"
"Oot sä", mä hymyilin tyytyväisenä.
"Siis sun pitäis ehottomasti opiskella jotain valokuvausalaa, oot ihan älyttömän taitava", Kuisma sanoi ja mun mahassa pyörähti.
Ville oli sanonut ihan samaa, kun mä olin ottanut kuvia siitä. Mä puristin käsiä nyrkkiin pöydän alla, tuntui niin inhottavalta ajatella Villeä, kun mä olin jonkun toisen kanssa treffeillä.
Vaikka mä kuinka yritin taistella vastaan, tuo lause aktivoi koko sen illan vyörymään mun muistoista takaisin tietoisuuteen. Mä mietin miten ihanaa Villeä oli meikata ja ottaa siitä kuvia ja miten ihanaa meillä oli grillillä ja miten ihanaa meillä oli sen jälkeen, kun me kuunneltiin BTS:ää ja kun mä piirsin sille sitä tatuointia ja kuinka sen jälkeen me —
"En oo ikinä näyttäny näin hyvältä kuvassa", Kuisma keskeytti mun haaveilun ja ojensi puhelimen takaisin mulle. "Lähetä mulle, niin laitan ton mun instastoryyn. Haittaako sua, jos mä tägään sut siihen?"
Mun sisällä läikähti.
Mä muistin taas hyvin vahvasti sen, minkä takia mä olin nyt treffeillä Kuisman kanssa, enkä Villen. Mä olin täällä sen takia, koska Milja oli instassa hehkuttanut kuumaa yötään Villen kanssa, vain muutamia tunteja sen jälkeen, kun Ville oli lässyttänyt kaikenlaista paskaa mulle koko illan ja mä olin sinisilmäisesti uskonut ihan kaiken.
Mä katsoin pöydän toisella laidalla aurinkoisena hymyilevää henkselipoikaa ja mulle tuli siitä turvallinen olo. Mun oli vaikea uskoa, että Kuisma tekisi koskaan mulle mitään yhtä kamalaa. Vaikka se oli itsevarma, se oli silti samaan aikaan niin kömpelö ja hölmö, että sen sanaan oli helppo luottaa.
"Tägää vaan", mä sitten sanoin ja lähetin kuvat Kuismalle. Se lisäsi kuvan omaan storyynsä ja mä jaoin sen omaani. Nappasin vielä kuvan mun leivoksesta ja kahvista ja lisäsin sen jaetun kuvan perään.
"Ai niin, onko se sun kesätyöhomma muuten varmistunu?" mä kysyin ja imaisin pillillä jääkylmää lattea. Tai siirappia lähinnä, sillä kaikki vaniljasiirappi oli valunut lasin pohjalle.
Kuisma nyökkäsi.
"Eli muutat kesäks Niemiharjulle?" mä kysyin ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla, vaikka koko kylän nimi aiheutti mulle vilunväristyksiä ja pahemman brain freezen kuin mitä yksikään jäälatte koskaan saisi mulle aikaan.
"Jeppis jepulis", Kuisma vastasi rempseästi ja otti ensimmäisen haukun rahkapullastaan. "Kesäkuun tokalla viikolla alkaa. Vähä ärsyttää kyllä olla siellä koko kesä, mut on ihan kiva vaihtaa maisemaa."
"Siis muutatko sä sinne oikeesti koko kesäks?"
"Miten niin? Tuleeko sulla mua ikävä?" Kuisma virnisti.
"Riippuu siitä, miten nää treffit etenee", mä vastasin hymyillen.
"Pitää sit pistää parasta", Kuisma heitti ja mä nyökkäilin samalla, kun pistin suuhun ensimmäisen palan mansikkaleivoksesta. "Saat kyllä oikeesti tulla mun luona sitte käymään. Käy aika pitkäks, enhän mä tunne sieltä ketään muuta ku Hennan", Kuisma jatkoi ja mä meinasin tukehtua siihen herkulliseen lusikalliseen.
"Meinaatko sä hengailla sen kanssa sitte?" mä kysyin kasuaalisti ja yritin saada jäälaten avulla yskänpuuskan hellittämään. "Tai ootteko te läheisiä?"
"Ei oikeestaan", Kuisma vastasi. "Lapsena hengailtiin paljon ja leikittiin jotain merirosvoleikkejä pihalla, mutta jo kutosluokalla siitä tuli ihan kusipää."
"Aijaa?"
"Jep, heti ku se alko kiinnostua meikeistä ja muista tyttöjen jutuista ja jätkistä, niin ei meillä oikeestaan ollu enää mitään puhuttavaa", Kuisma selitti ja mä nyökkäilin. "Aina se on mut kutsunu kaikkiin bileisiin, mutta salettiin vaan siks, että mä vien sinne mukanani kaikki mun jätkäkaverit. Ei se oo kiinnostunu kenestäkään muusta ku itestään. Ja jätkistä."
"Kuulostaa ihan siltä Hennalta, kenet mä tunnen", mä mutisin ja laskin lusikan leivoksen vierelle. Mä en halunnut syödä sitä samalla, kun me puhuttiin maailman kamalimmasta ihmisestä.
"Mitä se on niinku tarkalleen tehny sulle?" Kuisma kysyi pää kallellaan. Sen katse oli utelias, mutta myötätuntoinen. "Vai haluutko sä puhua siitä?"
Mä kohautin olkiani. "Se vaan on tosi ilkee ihminen ja aina haukkunu mua ja Eveä", vastasin suurpiirteisesti. "Se on sellanen tyyppi, kenen kanssa en halua joutua kahdestaan samaan tilaan."
"Ymmärrän, se osaa halutessaan olla vitun perseestä", Kuisma myönsi ja hörppäsi kahviaan. "Se muuten laitto viestiä viime viikolla, että sä olit ollu Niemiharjun lukion jossain bileissä."
Voi helvetin helvetti.
"Joo, niin olin", mä vastasin nopeasti ja käänsin katseeni takaisin leivokseen. Mä mielummin nakersin sitä, kuin antaisin Kuisman katsoa mun kirkuvanpunaisina helottavia poskia.
"Saanko mä kysyä suoraan?"
Mä nielaisin suuni tyhjäksi ja nipistin silmäni hetkeksi kiinni, kunnes uskalsin katsoa Kuismaa. "Kysy pois."
"Ootko sä sen rokkarijätkän kans yhessä? Sen Villen?"
Mä tunsin kyyneleen kirvelevän mun silmäkulmassa. Mun henki salpautui pelkästä nimestä ja mä olisin halunnut päästää kaiken ulos, itkeä mun vereslihalla oleva sydämeni auki Kuismalle ja kertoa sille kaikki se, mitä mä en ollut vielä kenellekään päässyt kertomaan. Mä olin vaan purkanut sydäntäni äidille takapihalla keskellä yötä ja saanut vastaukseksi pelkkää tähtitaivaan välkettä ja toivonut, että joku päivä mä ymmärtäisin niiden merkityksen ja selviäisin kaikesta.
Värähdin kivusta, kun olin puristanut niin tiukasti kättä nyrkkiin.
"En kai mä lähtis sun kanssa treffeille, jos olisin", mä vastasin ja hymyilin väkinäisesti perään. Mä en vaan pystynyt vastata suoraan, että en ollut, sillä se olisi liian vahvasti konkretisoinut totuuden.
Ja totuushan valitettavasti oli se, että mä kaikesta paskasta huolimatta edelleen haikailin Villen perään niin helvetin paljon, että mun sydämeen sattui ihan koko ajan.
"No hyvä", Kuisma hymyili. "Hennan puheista sai vaan eri kuvan."
Mä leikin, etten kuullut mitä Kuisma sanoi. Mä en halunnut tietää mitä kaikkea Henna musta juoruili mun selän takana.
"No onko se koskaan ollu kauheen luotettava lähde?"
Kuisma hörähti. "No joo totta, eihän se oo."
Mä pakotin hymyn kasvoilleni ja keskityin leivokseen, vaikka tunnelma oli mennyt aivan täysin pilalle. Mä kyselin jotain epämääräisiä ja ei-kiinnostavia kysymyksiä sen kesätöistä, joiden vastaukset ei juurikaan kiinnostaneet mua, mutta mä puhuin mielummin ihan mistä tahansa muusta kuin Villestä ja Hennasta. Mä sain koko leivoksen syötyä sillä aikaa, kun Kuisma puhua pälpätti omista tulevaisuuden sunnitelmistaan. Mun ei tarvinnut itse puhua mitään, mutta olisi ollut kiva, jos Kuisma olisi vähän kysellyt mustakin jotain. Jotain muuta kuin sen, olinko mä Villen kanssa yhdessä.
Ihan kuin mussa ei olisi mitään muuta kiinnostavaa kuin se, olinko mä tällä hetkellä vapaata riistaa.
Kun me oltiin saatu kahvit juotua, Kuisma vaati saada saatella mut kotiin asti. Mulla oli siitä vähän ristiriitaiset fiilikset, kun se kuitenkin aina välillä osasi olla tosi ihana ja huomaavainen. Se oli tosi herrasmies, piti mulle ovia auki ja kun matkalla alkoi ripotella vettä, se vaati saada pitää sateenvarjoa. Oli oikeastaan ihan romanttinen fiilis kävellä sillä tavalla, saman sateenvarjon alla lähekkäin. Se ei tuntunut niin oudolta, kuin mä olin kuvitellut.
"Mä asun tässä", mä sitten sanoin, kun me oltiin tultu meidän pihatien päähän.
"Söpö talo", Kuisma sanoi. "Ihan ku säkin", se lisäsi hiljaisempaan ääneen ja katsoi mua.
Mä rypistin otsaani ja vein katsettani pitkin maailman tylsintä ja tavallisinta punatiilistä omakotitaloa ja pihaa, jossa kukaan ei ollut tehnyt puutarhahommia moneen vuoteen. Pelkästään nurmikko oli ajettu, mutta siinäpä se.
Mä en voinut muuta kuin nauraa sen kommentille.
"Meinaatko, että mäkin oon tylsä ja räjähtäny? Kato nyt tota pihaaki. Ihan karsee."
Kuisman kulmat värähti, mutta mä nyökkäsin pihaa kohti ja se katsoi uudestaan ja alkoi nauraa.
"Okei myönnän, toi flirtti meni ihan pieleen."
"Olitko sä oikeen suunnitellu sitä?" mä naurahdin.
"Koko matkan mietin, että mitä mä sanon."
"Ja toiko oli parasta mihin sä pystyt?"
"Ajattelin, että teot puhukoon puolestaan", Kuisma virnisti. Mä en ehtinyt ajatella mitään, kun se oli yhtäkkiä hivuttanut toisen kätensä mun niskaan ja painoi ihan odottamatta kosteat huulensa mun huulille.
Mä menin ihan hämilleni.
Sade yltyi ja ropisi kovaan ääneen sateenvarjoa vasten. Mä tunsin miten vettä roiskui mun paljaille nilkoille ja säärille, samalla kun Kuisman käsi silitteli mun niskahiuksia ja sen huulet kosketteli höyhenenkevyesti mun omia. Mä vastasin varovaisesti suudelmaan, vaikka mun ajatukset pyöri lähinnä mun kangastennareissa, joita sadevesi kasteli hetki hetkeltä märemmäksi ja mä mietin kuinka mun pitäisi heti kotona laittaa sauna päälle ja laittaa kengät sinne, jotta ne olisi huomenna kuivat. Pian mä tunsin Kuisman kielen mun kielen kärjellä ja sen peukalo silitti hellästi mun poskea. Sen kosketus tuntui vatsanpohjassa, mutta enimmäkseen mua mietitytti katsoiko joku naapuri meitä ikkunasta. Tai iskä.
Mä en todellakaan olisi halunnut ajatella iskää, mutta mä en vaan päässyt fiilikseen.
"Oot ihan mieletön", Kuisma sanoi vasten mun huulia ja mä pakotin hymyn kasvoilleni.
Sen lempeä ja ihastunut katse sai pienenpieniä perhosia vatsaan, mutta en mä silti osannut sanoa sille mitään takaisin. En mä voinut sanoa samaa Kuismasta. Mä olisin halunnut sanoa, mutta en mä vaan voinut, sillä en mä olisi tarkoittanut sanojani. Kuisma oli mukava ja kiva, se oli kohtelias herrasmies, mutta ei se ollut mieletön eikä ihmeellinen eikä mitenkään erityinen.
Mä tiesin vain yhden ihmisen, joka oli sellainen, eikä sen suudelmat koskaan saaneet mun ajatuksia harhailemaan.
— v i l l e —
"Mitä ihmettä! Siitähän tuli ihan mielettömän upea! Tietääkö Oona, että sä otit sen jo nyt?
Äiti toljotti suu auki mun käsivarteen ilmestynyttä uutta kuvaa. Mä olin hetki sitten saanut ottaa kelmun sen päältä pois ja pitelin sitä haalean veden alla.
"Ei vielä, se on yllätys", mä sitten sanoin ja äiti taputti käsiään innoissaan. Sen mielestä oli mielettömän romanttista, että mä todella olin tatskannut Oonan piirtämän kuvan loppuelämäksi ihooni. Harmi vaan, ettei äiti tiennyt mikä tilanne mun ja Oonan välillä tällä hetkellä oli ja siinä tarinassa oli kyllä romantiikka kaukana. Mun oli silti pakko esittää muuta. Mä romahtaisin, jos kertoisin sille.
Mä levitin tatuoinnin päälle ohuen kerroksen Bepanthenia ja taitoin kättä nähdäkseni sen kokonaan ja voi hitto miten tyytyväinen mä siihen olin.
Jerry teki kyllä kunniaa Oonan taideteokselle. Ainoa ero tässä oikeassa tatuoinnissa oli se, että me päädyttiin tekemään kuva toisinpäin. Oona oli piirtänyt kuvan niin, että mä näin sen oikein päin, mutta mä halusin ennemmin, että muu maailma näkee sen ensimmäisenä oikein päin. Kuvasta tuli aivan täydellinen, jokainen Oonan vetämä kynän jälki näkyi myös Jerryn versiossa, jopa ne, mitkä oli vähän haparoivia. Niitä kohtia mä oikeastaan rakastin kaikista eniten, kun ne muistutti mua siitä hetkestä ja siitä fiiliksestä ja jännityksestä. Mua hymyilytti, kun mä muistelin miten Oonan kädet tärisi, kun mä laitoin Best of me:n soimaan ja se yritti kasata itseään sen jälkeen. Se oli ollut niin mielettömän söpö.
Mun sydän pamppasi rinnan alla ja adrenaliinit huiteli pilvissä, vitsi miten mä olisin halunnut päästä jo esittelemään sitä kaikille.
Esittelemään sitä Oonalle.
"Ja nyt autat siivoamisessa, niin saadaan katettua ne ylimääräset kulut", äiti palautti mut maan pinnalle ja mä huokaisin.
"Joo joo. Mitä mä voin tehä?"
"Vie noi pahvinkeräyslaatikkoon", äiti sanoi ja osoitti eteisessä olevaa pahvikasaa.
"Häh? Ai keskustaan?!"
"Kyllä."
"Miks just minä? Se on vitun kaukana!"
"Sen takia sinä, koska sinä rakas lapseni olet ihan vapaaehtoisesti suostunut mun siivousorjaksi", äiti sanoi teatraalisesti ja mä nyrpistin sille nenääni.
Mä olisin halunnut marmattaa, että mä en todellakaan jaksa lähteä viemään niitä. Pahvinkeräyslaatikko oli puolen kilsan päässä keskustassa, eikä mulla ollut vielä ajokorttia, toisin kuin äidillä, joka olisi voinut viedä ne vähintään viisi kertaa mua nopeammin.
Mä katsoin tatskaa mun kädessä ja mietin omia aiempia ajatuksiani. Oonan vuoksi mä tekisin mitä vaan, vaikka se sitten tarkoittaisi kilsan lenkkiä kaatosateessa keskellä yötä pahviroskat kainalossa.
Okei, kello oli hädintuskin kahdeksan, mutta kuitenkin.
"No selvä sitte", mä murahdin, vedin hupparin niskaan ja noukin pahvit eteisen lattialta.
Kaatosade oli onneksi liioittelua. Mä olin saanut päälleni ehkä kolme vesipisaraa koko matkan aikana ja nekin oli tipahtaneet puiden oksilta. Tai sitten metsän eläimetkin oli mulle vihaisia ja joku oravien oma Vihataan Villeä -klubi siellä syljeskeli mun päälle. Mistä mä tiesin.
Työnsin pahvit roskiksen reiästä sisään ja ihmettelin, kun keskusta oli niin hiljainen ja tajusin lähteneeni liikenteeseen ilman kuulokkeita. Niin ei koskaan tapahtunut, sillä musiikki oli normaalisti se, mikä sai mun jalat liikkeelle ja nyt kun sitä ei ollutkaan, mä en jaksanut liikkua mihinkään. Mä kaivoin tupakat hupparin taskusta ja vein röökin huuleen vain tajutakseni, että mä olin unohtanut kaikki mun miljoona sytkäriä nahkatakin taskuihin. Työnsin aggressiivisesti tupakan takaisin askiin, tai yritin, sillä se vitun paska katkesi keskeltä kahtia. Ei edes puolesta välistä vaan niin, että siihen jäi maksimissaan yksien hatsien verran poltettavaa.
"Vitulla päähän saatana", mä kirosin itsekseni ja potkaisin maata.
"Ville?"
Mä kohotin katsettani ja vähän pelästyin nähdessäni kasvot, joita en ollut nähnyt kokonaiseen viikkoon. Tai kasvot, joita mä en ollut niin surkeina nähnyt varmaan ikinä.
"Kato moi", mä vastasin hämilläni. "Mitäs sä?"
"Ei kai tässä", Henna vastasi ja veti hupun päästään. Sillä ei ollut yhtään meikkiä ja sen silmänaluset oli tosi tummat. "Mitä sä täällä yksin kiroilet?"
"Vittuunnun, ku ei oo stenkkua."
Henna kaiveli hetken taskujaan, kunnes se löysi etsimänsä. Se käveli mun luokse ja ojensi mitään sanomatta mun käteen timantein koristellun vaaleanpunaisen coltin. Henna oli ihan ajatuksissaan, se vaan katseli sivummalle ja odotti, että mä sain tupakkani syttymään. Mä ojensin sytkärin takaisin sille, se otti sen vastaan, muttei vieläkään katsonut mua.
"Eikö sulla oo röökiä?" mä kysyin.
Henna pudisti päätään.
"No haluatko?"
Hennan nyökättyä mä avasin röökiaskini ja mietin kehtaisinko olla niin mulkku, että antaisin sille sen minikokoisen tupakan ihan vain vittuillakseni. Mä en ollut nähnyt Hennaa sen jälkeen, kun Anton oli laittanut sille luun kurkkuun lukion bileissä ja olin jo epäillyt sen muuttaneen kokonaan pois Suomesta. Mä olin kuvitellut mielessäni tämän tilanteen ja nähnyt itseni vittuilemassa sille armottomasti aiheuttamastaan showsta, mutta en mä nyt sitten raaskinutkaa vittuilla sille yhtään. En edes sen katkenneen tupakan verran, joten mä annoin sille kokonaisen.
Henna kiitti vaisusti ja sytytti sen. Vaikka Henna oli itse yksi kusipäisimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, niin sillä hetkellä mun kävi sitä kyllä oikeasti sääliksi. Se näytti niin ressukalta, kun se oli ihan omissa maailmoissa ja sen nenä oli punainen kylmästä. Sillä oli kuraiset tennarit, löysät kotihousut ja sen vaaleat hiukset oli takussa vaaleanpunaisen tuulitakin sisässä.
"Missä sä oot hiihdelly?" mä kysyin, kun Henna ei puhunut mitään. Se kohotti sinisten silmien katseensa muhun ja sen kulmat värähti hämmennyksestä.
"Mitä sä välität?"
"En mä välitäkään", naurahdin. "Kunhan ihmettelen, ku ei oo näkyny."
"Just."
Henna veti rauhalliseen tahtiin savuja, katseli tupakan ritisevää päätä surullisena ja mä inhosin itseäni, kun tunsin sääliä sitä kohtaan. Se oli ollut niin helvetin perseestä niin monelle ihmiselle niin pitkään, ettei se todellakaan ansainnut mun sääliä. Tai kenenkään. En mä silti mahtanut itselleni mitään. Miten mä voisin, jos puolet mun sydämestä oli peritty Kati Siréniltä? Siitä riitti myötätuntoa kusipäillekin.
"Ootko sä okei?" mä sitten kysyin. Mä ihan aidosti yritin kuulostaa vähän vähemmän vittumaiselta, mutta epäonnistuin siinä täydellisesti, sillä sain Hennalta kylmän mulkaisun osakseni.
"No mitä luulet?"
"No et vissiin?"
"No en vittu ole!"
"No sori että kysyin", mä vastasin turhautuneena.
Hennan katse valahti nopeasti takaisin jalkoihin. "Sori", se ähkäisi. "Vituttaa vaan, ku kaikki koeviikon kokeet jää syksylle."
"Etkö sä päässy mistään läpi?"
"En mä tullu edes tekee niitä", Henna vastasi apeana.
"Miks?"
"En vaan kehdannu tulla kouluun. Hävettää niin vitusti se Anton-juttu."
Mun naama varmaan venähti. Mä olin oikeasti olettanut sen jatkavan elämäänsä nokka pystyssä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Henna ei todellakaan ollut sitä ihmistyyppiä, joka jäisi häpeään vellomaan, vaan se nousi tuhkista kuin Feeniks-lintu ja haali vain entistä kovemmalla tarmolla lisää epävarmoja lukiolaistyttöjä armeijaansa.
"Tollaset jutut unohtuu nopeesti", mä yritin lohduttaa, kun en tiennyt mitä muutakaan olisin sanonut. "Kesäloman jälkeen kukaan ei edes muista mitä tapahtu."
"No eipä vissiin."
"Sit on jo uudet draamat tulilla. Luulis sun tietävän miten noi jutut menee."
Henna tuhahti. "Menetin silti mahkut Antoniin lopullisesti", se sanoi hiljaiseen ääneen. "Harmittaa."
Mä naurahdin ontosti. "Niin siinä yleensä käy, jos yrittää raiskata toisen", mä vastasin totisena. "Tilastollisesti mahdollisuudet mahkujen menettämiseen on karkeesti arvioituna sellanen sata prosenttia —"
Henna tönäisi mua käsivarteen. "Onko ihan pakko vittuilla?" se puuskahti ja niiskaisi perään. "En oikeesti jaksais nyt mitään tollasta. Tää on oikeesti ihan hirveetä paskaa."
"Okei, sori."
Antonin saarna oli oikeasti saanut Hennassa muutosta aikaan. Jos Henna oli kykeneväinen häpeämään omaa käytöstään, ehkä se olisi joskus myös kykeneväinen potemaan huonoa omaatuntoa kaikista niistä kusisista tempuista, mitä se oli muille tehnyt. Mä päätin kokeilla kepillä jäätä omalta osaltani, sillä Henna sattui olemaan mun ykkösepäilty Oonalle juoruamisessa ja se oli nyt sopivan haavoittuvaisessa olotilassa. Mä en tiennyt tulisiko vastaavaa tilannetta eteen enää koskaan, joten mun olisi pakko käyttää sitä hyväkseni nyt.
"Menitkö sä muuten kertomaan Oonalle meistä?"
Henna pyyhkäisi nenänpäätään, kun se kohotti katseensa muhun. "Meistä?"
"Niin."
"Mitä meistä?"
"No siitä, että me ollaan pantu" mä ähkäisin ja purin poskia sisäpuolelta, ettei mun naama vääntyisi irvistykseen.
"No onko se muka joku salaisuus?"
Mä olin näkevinäni Hennan kasvoilla mikroskooppisen pienen, omahyväisen hymynkareen. Noin vaan — sormien napsautus ja vanha kunnon Henna Himberg alkoi tehdä paluutaan. Pienenpienestä mikroilmeestä näki kilometrin päähän miten se rakasti draamaa, siitäkin huolimatta, että se oli just itse ollut pahimman mahdollisen draaman keskipisteenä.
Vitut se mitään ollut oppinut. Sama kusipää se oli edelleen.
"Eli se olit sä?" mä kysyin ja kohensin ryhtiäni.
Henna huokaisi dramaattisesti ja muljautti silmiään. "No en ollu!"
"Ai et?"
"No en!" Henna älähti, sekin suoristi selkänsä ja asetti kätensä puuskaan. "Minkä takia mä olisin sille kertonu?"
"Kysytkö tosissas?" mä naurahdin. "Sun motiivit on yleensä ihan vitun kyseenalaisia."
"Huoh Ville", Henna huokaisi pyöritellen silmiään mun vastaukselle. "En mä oo nähny ketään siitä porukasta sen jälkeen, mitä tapahtu siinä portailla. Missä välissä mä olisin ehtiny sen kanssa puhua?"
"No en mä vittu tiedä", murahdin epätoivoisena ja heitin sammuneen tupakan sekajätteeseen. "Jostain se oli saanu tietää eikä Oona halua enää nähdä mua."
"Ja sä aattelit syyttää mua siitä?"
"No sä nyt satut olemaan sellanen tyyppi, joka pilaa muiden suhteita ihan vaan huvikseen."
"No olipa kivasti sanottu", Henna tuhahti.
"Väitätkö muka vastaan?" mä kysyin ja tapitin Hennaa tiukasti silmiin. Yritin katseen voimalla näyttää sille, ettei Anton ollut ainoa, kenellä oli mennyt siihen hermot. Henna kohautti olkiaan huulet mutrussa ja näytti siltä, että laittaa teatterin pystyyn tekoitkulla. Mua vitutti miten helposti se manipuloi ihmisiä ja musta tuntui heti paskalta, että mä olin syyttänyt sitä, vaikka se olikin ihan realistinen syytös.
Mun oli pakko yrittää tasata kiivastunutta hengitystäni, vaikka mua ahdistikin ihan hulluna.
Jos Henna ei ollut sille kertonut, niin kuka sitten? Tuntui tosi selkärangattomalta miettiä syyllistä, kun ilman mun sekoilua tällaista ei tarvitsisi edes miettiä, mutta en mä mahtanut itselleni mitään. Mä halusin jonkun syntipukin, jotta mulla olisi jotain kättä pidempää selitykseni tueksi, kun mä vihdoin pääsisin puhumaan tästä Oonalle.
"Ootko sä ihan satavarma, että joku vuoden takanen pano on syy sille, miks Oona ei halua enää nähä sua?"
Henna tapitti mua sinisillä silmillään ja puhalteli viimeisiä savuja sivummalle, kunnes sekin kävi heittämässä tupakkansa pois. Henna asteli takaisin kädet puuskassa ja sillä oli vieläkin yhtä intensiivinen katse.
"Miten niin?"
"Mietin vaan", Henna sanoi. "Voisko vaikka johtua vaikka siitä mihin sä ite olit päätyny pikkulauantaibileiden jälkeen?"
Mä tunsin miten mun naama helahti punaiseksi korvia myöten. Hiki pakkautui mun hupparin sisällä ja hohkasi lämpöä kauluksesta kohti mun naamaan.
"Ei siinä ollu mitään sellasta", mä ähkäisin, vaikka mun naama varmaan kertoi ihan toista tarinaa.
"Ai ei vai?"
"No ei!"
"Oli miten oli, mutta ite en ainakaan kattois hyvällä, jos mun säätö menis toisen muijan luo viettämään jotain kuumaa yötä", Henna jatkoi tekopyhänä, vaikka sillä itsellään oli yhdenyönjuttuja enemmän kuin muilla meidän ikäisillä yhteensä.
"Mitä helvettiä?" mä kysyin naurahtaen ja yritin samalla nielaista häpeän tunteen, vaikka se loistikin tomaattina mun poskilla. "Me vaan nukuttiin! Eikä Oona tiedä siitä mitään, ei se voi siitä suuttua."
Henna katsoi mua kuin tyhmää, kunnes se pärskähti nauruun.
"Ihan oikeesti!" mä ärähdin sille. "Mistä sä tollasta edes keksit?"
Henna pidätteli hymyä ja mulla oli epämukava olo siinä sen katseen alla. Vittu, sen kerran kun mä olin kuvitellut olevani Hennan yläpuolella, niin se kapuaa näkymättömiä tikkaita pitkin jonnekin taivaisiin ja nauraa sieltä päin naamaa.
"Vitun kuuma yö takana", Henna lopulta sanoi, tai oikeastaan siteerasi, sillä se piti toisen käden sormiaan lainausmerkkeinä.
Mä puolestani katsoin sitä kysymysmerkkinä.
"Häh?"
"En ois uskonu, että sä oot niin kusipää, että teet jotain tollasta, mut näköjään sä oot ihan yhtä perseestä ku kaikki muutkin jätkät."
Hennan sanat ja sen omahyväinen katse sai hengityksen takertumaan mun kurkkuuni. Se oli niin hemmetin taitava suoltamaan paskaa suustaan, että mä melkein uskoin sen sanoja ja kyseenalaistin koko olemassaoloni ja kaikki luonteenpiirteeni ja mietin oliko mulla joku salainen persoonallisuus, joka käyttäytyi kuin Jesse Joakim Saarinen ja josta mä en itsekään ollut tietoinen.
"Mistä nyt tuulee?" mä kysyin hämmentyneenä.
"Etkö sä ehtiny nähä sitä?"
"Nähä mitä?" mä kysyin ja pudistelin samalla päätäni. "En rehellisesti tiedä yhtään mistä sä puhut!"
Henna siristi silmiään, kunnes se kaivoi puhelimensa esiin ja pakokauhu alkoi tuntua sormenpäissä ja varpaissa. Mun sisuskaluja poltteli, kun mä katsoin miten sen pitkät tekokynnet napsui näytön lasipintaa vasten.
"Otin todistusaineistot talteen, kun mä olin niin vitun vihanen Miljalle siitä, et se menee panemaan mun jämiä —"
"No mitä helvettiä nyt?! Mä en oo pannu yhtään ketään!"
Henna katsahti mua sivusilmällä ja tuhahti. "Miltä tää sitte sun silmiin näyttää?" se lausahti ojentaessaan puhelimensa vihdoin mulle.
Mä käänsin katseeni omahyväisenä virnuilevasta blondista kohti näyttöä, missä oli screenshot Miljan instagramista. Se oli lisännyt tarinaan kuvan musta takaapäin, kun me oltiin matkalla bileistä sen luokse.
"Siis se on jakanu musta yhen kuvan? Tästäkö sä teit kaikki noi sun hienot johtopäätökset?" mä naurahdin ja olin ojentamassa puhelinta takaisin Hennalle, mutta se ei ottanut sitä vastaan.
"Kato se seuraava."
Mä rypistin otsaani ja swaippasin seuraavaan kuvaan. Siinä oli kuva Miljan taikomasta aamiaispöydästä ja kun kuvaa kallisti, niin näki ihan selvästi, että mä istuin pöydän toisella puolella. Mun kurkkua kuristi.
"Niin?" mä sanoin ja naurahdin perään. "Mähän sanoin jo, et olin siellä yötä", jatkoin yrittäen kuulostaa huolettomalta ja rennolta, vaikka mua ahdisti ihan vitusti.
Mä en todellakaan tiennyt, että se oli asetellut myös mut kuvaan ja vielä jakanut sen kaiken kansan nähtäväksi. Näky murjoi mun vatsanpohjaa, sillä ilman kontekstia se näytti paljon romanttisemmalta kuin mitä se tilanne oikeasti oli. Hapan neste nousi mun kurkkuuni ja mä irvistin, kun nielaisin sen alas.
"Kato se seuraava, se on video", Henna neuvoi ja kurkotti kaulaansa kohti näyttöä.
"Video?"
"Niin tai bumerangi."
"Täh?"
"Ymmärrän täysin, jos Oona pistää tollasesta välit poikki", Henna latoi kädet puuskassa. "Mun on vaikee uskoo, että viaton hattara-Oona hyväksyy tollasta kohtelua."
Hennan sanat sai mun pään huippaamaan, mutta vielä enemmän mua huippasi, kun mä katsoin näytölle ilmestynyttä videonpätkää ja tekstiä vitun kuumasta yöstä. Mun poskilla ollut pieni kuumotus lipui tsunamin lailla kohti koko kroppaa, samaan aikaan kun mun keholla vilisi vilunväreet ja mulle tuli ihan helvetin tukala olo.
Ei jumalauta voinut olla totta.
"Mitä vittua se tämmöstä julkasee?!" mä puuskahdin, tai oikeastaan huusin. "Tää ei TODELLAKAAN pidä paikkaansa!"
"Siltä se kuitenki näyttää —"
"No vittu näänhän mä miltä se näyttää!" mä älähdin ahdistuneena ja tyrkkäsin puhelimen äkkiä takaisin Hennan kouraan, ennen kun pelkkä videonpätkä tartuttaisi mulle seksitaudin. "Liikkuuko sen ämmän päässä oikeesti mitään!??! Miten se... miten se voi julkasta tollasta hevonpaskaa ilman mun lupaa?! Tosta näkee vitun selvästi, että se on mun käsi, mutta mitään tollasta... tai ylipäätään YHTÄÄN MITÄÄN seksuaalista ei tuona yönä tapahtunu!"
Mä katsoin pahoinvoivana mun sormiin tatuoituja etunimen kirjaimia ja olisin halunnut raastaa sormissa olevaa mustetta karheaa asfalttia vasten niin pitkään, että ne kuluisi pois. Ilman mun typeriä tatskoja kuvassa olisi voinut väittää olevan ihan kuka tahansa jätkä, mutta nyt kuvassa näkyi ihan kirjaimellisesti kenen käsivartta Milja silitteli. Ja kaiken lisäksi Miljan tekokynnet hipelöi mun kättä just siitä kohdalta, missä näkyi Oonan piirtämä kuva, jonka mä olin nyt tatuoinut siihen päälle ihan oikeasti ja lopullisesti. Sitä kuvaa ei todellakaan ollut kenelläkään muulla, sen Oona oli tehnyt yksinoikeudella pelkästään mulle ja nyt musta tuntui, kuin se olisi nyt häväisty.
Mut oli häväisty.
Mua itketti. Jos Oona oli nähnyt nuo julkaisut, mä ymmärsin aivan täysin, miksei se halunnut enää koskaan nähdä mua. Mulla oli ihan helvetin likainen olo. Likainen ja seksuaalisesti hyväksikäytetty olo.
"Mitä siellä sitte oikeesti tapahtu?" Henna kysyi. Sen äänensävy ei ollut enää yhtään niin draamanhakuinen kuin se oli aiemmin ollut. Siinä oli oikeasti häivähdys ihan aitoa myötätuntoa ja se sai palan nousemaan mun kurkkuun.
"Mä vaan nukuin siellä ja... ehkä nukahdettiin lusikassa, mut siinä se", mutisin nolona. "Me ei todellakaan olla tollee halailtu eikä varsinkaan vietetty mitään kuumaa yötä. Se on salettiin ottanu ton videonpätkän aamulla, ku mä vielä nukuin. Mä heräsin yksin ja se vasta mun jälkeen, jonka jälkeen me käytiin erikseen suihkussa ja Milja teki aamupalaa ja sit hetken aikaa istuttiin röökillä. Siellä mä kerroin sille, et en halua sen kanssa mitään ja että oon vitun kusessa Oonaan, ja sit sen jälkeen mä lähin himaan. Ja mä en vittu todellakaan ole pannu sitä."
Mä hieraisin hikisiä hiuksia pois otsaltani ja vaihtelin levottomana painoa jalalta toiselle. Mun oli pakko sytyttää toinen tupakka, kun mä olin niin hemmetin hermostunut ja mun kädetkin vaan tärisi.
"Ja Milja julkas noi tollasessa epämääräsessä järjestyksessä, piilotti noi julkaisut sulta ja varmaan Jesseltä ja Jannelta ja kaikilta muilta, jotka saattais kertoa siitä sulle ja yritti fleksata jollain mitä ei edes tapahtunu", Henna luetteli. "Kuulostaa ihan Miljalta. Kukaan muu ei oo noin säälittävä ja nolo."
Mä sivuutin Hennan ilkeät sanat ja häiritsevän tyytyväisen ilmeen, etten mä alkaisi tuntea sääliä ihmistä kohtaan, joka juuri oli valheillaan pilannut kaiken sen aidon ja ihanan, mitä mun ja Oonan välillä oli.
Mä olin niin vihainen Miljalle. Ihan helvetin vihainen. Jos se olisi ollut tässä, mä olisin varmaan kuristanut sen.
"Mut nyt sä tiedät syyn miks Oona on sulle vihanen", Henna sanoi toiveikkaana. "Toihan on ihan hyvä juttu. Sähän oot nyt uhri tässä."
Mä katsoin Hennaa kuin idioottia. "Tuntuuki ihan vitun hyvältä olla uhri", mä naurahdin sarkastisesti. "Oikeesti, mitä helvettiä mä nyt teen? Miten Milja voi tehä mulle noin paskasti? Ja miten Oona tulee ikinä uskomaan mua, ku mä melkeen itekki uskoin noi kuvat?! Vitun Milja, vittu!" mä kirosin ja potkaisin samalla täydellä voimalla roskalaatikon reunaa.
"Lopeta!" Henna henkäisi, se tuli lähemmäs ja tarttui mua käsivarresta. "Toi ei auta mitään."
Henna piti musta kiinni ja pakotti mut rauhoittumaan. Mä keskityin röökiin ja purin hammasta yhteen, etten mä ala oikeasti huutaa ja itkeä siinä keskellä kirkonkylää.
"Se ämmä pilas ihan kaiken", mä mutisin ahdistuneena ja katselin taivaalle, taistelin itkua vastaan.
"Sä ite tiiät, ettet oo tehny mitään väärää", Henna sanoi rauhallisella äänellä. "Toi Milja-juttu on täyttä paskaa ja siitä meidän panosta on joku sata vuotta. Ei kummallakaan oo mitään merkitystä ja ennen pitkää Oonakin tajuaa sen. Usko pois."
Vaikka Henna itse oli kaksinaamaisin ihminen koko Niemiharjulla, niin sillä hetkellä sen sanat kävi järkeen. En mä tiennyt tuntuiko ne järkeviltä vain, koska ne oli ehkä ensimmäiset järkevät sanat Hennan suusta koskaan, mutta ei sillä ollut väliä. Mä uskoin sen sanoman ja sisäistin sen ja mun syke alkoi pikkuhiljaa tasaantua.
"Tuntuu vaan paskalta, niinku oikeesti, ihan tosi vitun paskalta", mä sanoin ja vaivihkaa pyyhkäisin poskelle pudonneen kyyneleen.
"Mm, mä uskon."
Joukko mopopoikia ajoi meidän ohi ja raastoi moottorin jyrinällään meidän korvat verille. Mä katsoin kelloa puhelimesta ja tajusin olleeni pahviroskienvientireissulla jo ihan tarpeettoman pitkään. Vettäkin alkoi taas ripotella enkä mä halunnut kastella sadevedellä mun uutta tatskaa.
Mä en halunnut ottaa yhtäkään riskiä, että sekin menisi pilalle.
"Mun pitää lähtee himaan päin", mä sitten sanoin, kun moottorin äänet oli tarpeeksi kaukana ja kuulin taas omat ajatukseni. "Sori tosta tunteenpurkauksesta."
"Ei haittaa. Mä tajuan kyllä."
"Ja kiitti ku näytit mulle noi kuvat", mä sanoin hampaita kiristellen. "Autto oikeesti tosi paljon."
Hennan silmissä vilahti vilpitön hymy, kun se nyökkäsi. "Eipä mitään."
Mä nyökkäsin takaisin, puristin suuni viivaksi, kun sanoin heipat ja käänsin sille selkäni. Vesisade alkoi yltyä entisestään ja mä jouduin kiristämään tahtia. Ilma tuntui hemmetin painostavalta ja mä mietin, että seuraavaksi varmaan alkaa joku vuosisadan rajuin ukonilma ja salama iskee muhun ja mä kuolen eikä Oona saa koskaan tietää, ettei mitään kuumaa yötä koskaan tapahtunutkaan. Tämä päivä oli muutenkin ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, että olisi oikeastaan absurdimpaa, jos päivä ei päättyisi Ville Sirénin traagiseen kuolemaan.
"Oota!"
Mä käännähdin ympäri ja katsoin, kun Henna juoksi blondi tukka viuhuen mua kohti. Se pysähtyi vähän matkan päähän ja nojasi polviinsa hengästyneenä.
"Halusin vaan..." Henna aloitti, mutta tasaili hengitystään hetken. "Halusin pyytää anteeks, ku sekoilin sinä iltana."
"Sitä sun pitää varmaan pyytää anteeks Antonilta ja Saaralta", mä vastasin ja käännyin lähteäkseni, mutta Henna juoksi mut kokonaan kiinni ja nykäisi mut hihasta pysähdyksiin.
"Joo joo, pyydänki, en mä sitä nyt meinannu", Henna mutisi ja vei hupun päähänsä, kun vettä alkoi tihuttaa lujemmin. "Anteeks ku aloin puhua siitä Kuismasta ja vanhojentansseista. Toivottavasti mä en pilannu teidän välillä mitään. Olin vaan vitun kateellinen ja katkera ja mä... mä vittuunnuin ku tajusin etten tuu koskaan saamaan mitään niin aitoa, mitä sulla ja Oonalla on ja... no, niin. Anteeks, Ville."
Mä katsoin Hennaa niin kuin olisin nähnyt jotain yliluonnollista. Ja niinhän mä näinkin, sillä tuon ennenkuulumattoman puheenvuoron lisäksi mä näin Hennan silmissä kyyneleet.
Ihan oikeat ja aidot kyyneleet.
Vaikka sen naamalla oli myös vesipisaroita, niin se ihan oikeasti itki, sillä sen nenäkin muuttui punaiseksi ja se niiskaisi.
Mä meinasin tukehtua omaan kieleeni.
"Mitä vittua?" mun huulilta karkasi ensimmäisenä.
Henna hätkähti. "Niin, mä —"
"Pyysitkö sä tosissas anteeks?" mä kysyin ääni täynnä epäuskoa ja naurahdin perään. "Ja vielä ihan vilpittömästi?"
"Joo?"
"Ja olit kateellinen? Ja kehtasit myöntää sen?!"
"No mitä?!?" Henna kysyi turhautuneena ja pyyhkäisi märkiä silmäkulmiaan. "Mitä ihmeellistä siinä nyt on?"
"No mitäköhän?! Enpä oo ennen todistanu mitään vastaavaa!"
"No mitä hittoa? Mä yritän pyytää anteeks ja sä vaan naurat ja —"
"Stop!" mä huudahdin ja kaivoin puhelimeni esiin. "Saisko ton videolle? Voidaan näyttää tää auditorion valkokankaalta abi-showssa! Oikeesti, tää oli koko Niemiharjun historian suurin plot twist!"
"Mh, no lopeta jo!"
Mä osoitin kameralla kohti Hennaa ja leikin kuvaavani sen naamaa. Henna taisteli vastaan, se sai repäistyä puhelimen mun kädestä ja vei sen selkänsä taakse. Se alkoi kikattaa kovaan ääneen, se katsoi mua ilkikurisesti, muttei ilkeästi ja hetken aikaa musta tuntui kuin mä olisin ollut jonkun ihan eri ihmisen kanssa. Hennan nauruäänikin oli hersyvä ja aito, se sai koko tytön kuulostamaan herttaiselta ja leikkisältä, ihan tavalliselta ihmiseltä. Normaalisti sen suusta kuuli pelkkää ivallista tekonaurua, joka ei todellakaan hivellyt korvia ja aiheutti lähinnä vilunväristyksiä selkärankaan.
Mä olin niin helvetin hämmentynyt.
"Olin ihan tosissani!" Henna sanoi lopulta vakavammalla naamalla. Se ojensi puhelimen mulle takaisin ja upotti sitten kätensä takintaskuihin.
"Tajuatko sä miten vaikeeta tota on uskoa?"
"Uskoisit nyt, pliis. En mä oikeesti halua sulle mitään pahaa."
"Sä et voi kirkkain silmin väittää, etteikö toi olis pikkasen absurdia toimintaa sulta. Et sä koskaan pyytele anteeks keneltäkään", sanoin ihan suoraan ja sain Hennan pyörittelemään silmiään.
"No joo", se naurahti. "Älä kerro tästä kellekään."
"Ei kukaan edes uskois."
"Totta", Henna virnisti.
"Miten sä nyt yhtäkkiä tollee?" mä kysyin, johon Henna kohautti olkiaan.
"Se oli pieni wake up call mulle, se tilanne Saaran ja Antonin kans", Henna lopulta myönsi. "Mä oon ollu vähän kusipää kaikille ja tajusin, et ehkä pitäis kattoo peiliinki joskus."
Mä mietin miten mä voisin pysäyttää ajan ja kelata tämän hetken taaksepäin, jotta saisin kaiken oikeasti taltioitua videolle. Mä en ollut koskaan nähnyt Hennaa noin mukavana, en koskaan, ja mä olin kuitenkin tuntenut sen yli kymmenen vuoden ajan.
"Mulla oli niin huono omatunto kaikesta, että mä yritin vähä hyvittää mun tekosia ja laitoin Kuismalle viestiä", Henna sanoi yhtäkkiä.
"Häh? Kuismalle?"
"Niin. Mä kerroin, että te olitte pikkulauantaibileissä yhessä ja että ootte tosi söpö pari eikä siihen väliin oo järkevää mennä."
Mä katsoin sitä huuli pyöreänä. "Ihan totta?"
"Nyt sulla on ainaki yks huoli vähemmän."
"No huhhuh, kaikkee sitä näkee ku vanhaks elää", päivittelin ääneen työntäessäni puhelimen takaisin taskunpohjalle. "Vaikuttavaa, Henna, oikeesti. Kiitos."
"Ole hyvä", se vastasi tyytyväisenä hymyillen. "Ja jos on mitään muuta, mitä mä voin tehdä Oonan suhteen, niin sano vaan —"
"Ei."
"No mitä? Mä voin —"
"Ainoo mitä sä voit tehdä, on pysyä meistä kaukana ja sit voit kans lopettaa Oonan piinaamisen", mä lausahdin vakavana ja katsoin Hennaa tiukasti silmiin. "Sä jätät sen tästä lähtien rauhaan, onko selvä?"
"Booooring", Henna voihkaisi. "Mä kelasin, että voin auttaa sua keksimään jonku megamind-kostosuunnitelman Miljaa varten, koska siinä mä oon hallitseva maailmanmestari", se lisäsi ja virnistäessään se näytti taas vähän enemmän siltä Hennalta, kenet mä tunsin. "Mutta selvä, mä lupaan jättää sen rauhaan", se sitten lopulta myöntyi.
"Ja Even kans jätät rauhaan?"
"Joo joo."
"Etkä enää leiki Jessen tunteilla?"
"Miten mä voin leikkiä jollain sellasella, mitä ei oo olemassa?" Henna kysyi. "Ei Jessellä oo mua kohtaan mitään aitoja tunteita. Kunhan vaan panee huvikseen aina sillon, ku ei oo ketään muuta saatavilla."
Kohotin toista kulmaani. "Ja sä teet sille ihan samaa?"
"Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa", Henna virnisti.
"Just joo", mä sanoin päätäni pudistellen. "Mä muistan ton. Jos sä oot enää ikinä kusipää joko mulle tai jollekin mun läheiselle, niin mä kerron kaikille, että sä oot sisimmissäs katkera ja epävarma itkupilli."
Henna repesi mun armottomalle diagnoosille.
"Sovittu", se vastasi hymyillen ja lopulta me lyötiin kättä päälle.
Mulla oli olosuhteet huomioiden hämmentävän hyvä fiilis ja me päätettiin polttaa vielä yhdet tupakat sovinnon merkiksi. Mä tiesin, ettei sitä vanhaa kunnon Henna Himbergiä oltu noin nopeasti nujerrettu ja muutettu kunnon kansalaiseksi, mutta sentään se oli pyytänyt oma-aloitteisesti anteeksi ja ollut hetkellisesti ihan tavallinen tyttö. Niin isoa askelta mä en olisi villeimmissä unelmissanikaan uskaltanut toivoa. Ei varmaan kukaan muukaan tässä pitäjässä.
Kotimatkalla mä kuuntelin linnunlaulua ja mietin, että jos Henna Himberg oli onnistunut osoittamaan itsestään inhimillisyyden merkkejä, niin ehkä muitakin ihmeitä voisi tapahtua.
Ehkä mä saisin Oonan vielä takaisin.