— e v e —
Elisa kauhoi pannupizzansa viimeisiä rippeitä haarukalleen ja mä katselin miten kauniilta se näytti kynttilänvalon tunnelmaisessa väreilyssä. Elisan huulet oli vieläkin turpeat meidän pussailumaratonin jäljiltä ja sen posket hehkui kilpaa pöydällä olevan kristallikarahvin kanssa.
Mä en pystynyt käsittämään miten tapahtumarikkaat kolme viikkoa mulla oli ollut ja miten eri paikassa mä nyt olin lähtöpisteeseen verrattuna - en mä olisi uskaltanut kuvitellakaan mitään tällaista tapahtuvan mun elämässä. En oikeastaan enää koskaan. Mun tämän astisen elämän parhaat hetket oli tapahtuneet kolme vuotta sitten ja musta tuntui kuin mä olisin nyt saanut elää ne uudestaan - tällä kertaa just niin kuin asioiden olisi silloinkin kuulunut mennä, jos mä olisin vaan uskaltanut.
Me oltiin vaan yhtäkkiä Elisan kanssa niin mielettömän onnellisia. Kaikki palaset tuntui loksahtelevan paikoilleen kuin itsestään ja mua huojensi, ettei pienet riidat ja sanaharkat ja mustasukkaisuuskohtaukset olleet saaneet meitä erilleen. Ne oli pikemminkin onnistuneet hitsaamaan meitä entistä lujempaa yhteen.
Mä en oikeasti ollut osannut odottaa mitään tällaista. En ikinä, en koskaan, en villeimmissä unelmissanikaan. Tässä mä kuitenkin olin, ihan oikeilla treffeillä sen tytön kanssa, keneen mä palavasti kolme vuotta sitten rakastuin.
"Sori ku ei nyt päästykään mihinkään fine diningiin syömään", Elisa hymähti pyyhkiessään suupieliään servettiin ja nojautui taaksepäin rentoon asentoon. "Tai no mitä vittua? Pizza on aina best", se virnisti ja taputti pinkeäksi venynyttä vatsaansa.
Mä nauroin sille. "Ei mua haittaa, tää kermaperse hyväksyy pizzatki fine diningina. Etenkin Pannun pizzat."
"Onko näin?"
"Joo", mä nyökyttelin. "Ja koko Tammiston perhe itseasiassa."
"Aijaa?"
"Jep, tää oli meidän vakkaripaikka, ku me käytiin Oulussa lapsena."
"Ja nyt vasta sanot!" Elisa huudahti ja risti kätensä pöydälle kuulusteluasentoon. "Teittekö te useinki sellasia reissuja?"
"Muutaman kerran vuodessa, oltiin monesti yötäkin", mä kerroin, kaadoin loput viinilasin sisällöstä kurkkuuni viimeistä tippaa myöten. "Käytiin kaupoilla, syömässä ja leffassa ja oltiin hotellissa yötä. Syötiin aamulla tuhti hotelliaamiainen ja lähettiin sit takas kotiin ja kuunneltiin autossa vuorotellen jokaisen lempibiisejä."
Muisto menneestä kouraisi mua sydämestä ja mun kulmat kurtistui. Tuli tosi haikea olo, kun mä tajusin miten me joskus oikeasti tehtiin asioita perheenä, oltiin oltu kiinnostuneita jopa toistemme lempibiiseistä. Nyt mä en edes tiennyt millaista musiikkia Max kuunteli ja äiti oli vaihtanut nuoruutensa Dingomania-aikojen fiilistelemisen self help -äänikirjoihin, jotka ei kyllä olleet auttaneet sitä ainakaan ihmisenä kasvamaan. Iskä taas ei kuunnellut mitään, se nautti jokaisesta hiljaisesta hetkestä, jonka äiti sille kaakatukseltaan aina silloin tällöin soi.
"Kuulostaa hauskalta", Elisa sanoi ja katsoi mua hymyillen, mutta sen silmissä oli silti myötätuntoa mun kipeitä muistoja kohtaan. Se sai palan nousemaan mun kurkkuun.
"Se olikin."
Elisa kohotti kättään mua kohti ja silitti mun kämmenselkää. Kyynel valahti pikavauhtia poskea pitkin leualle ja putosi pöytäliinalle.
"Millon te ootte viimeks tehny tollasen reissun?"
"Varmaan ku mä olin seiskaluokalla", mä vastasin.
"Mikä oli sun lempibiisi sillon? Muistatko minkä biisin sä viimeseks valitsit?"
Mä katsahdin Elisaa ja mun sydämessä läikähti miten huomaavainen se oli. Oli ihanaa miten arkiseen asiaan Elisa oli tarinassani tarttunut, kyllä sekin tiesi, etten mä halunnut pillahtaa itkuun kesken meidän romanttisten treffien.
Mun ei tarvinnut kauaa miettiä, kun yksi tietty biisi alkoi soida mun päässä.
"Of Monsters and Men:n Little Talks", mä vastasin. "Kuuntelin sitä tosi paljon sillon."
Mun poskia kuumotti, ehkä viinin voimasta tai sitten siitä pienestä häpeästä, että Elisa pitäisi mun biisivalintaa laimeana. Ei se kuitenkaan pitänyt, päinvastoin, se alkoi hyräillä laulua silmät ummessa pöydän toiselta puolelta.
"Don't listen to a word I say, the screams all sound the same", Elisa lauloi hempeällä äänellään, joka oli samaan aikaan kirkas ja käheä. "Cause though the truth may vary this ship will carry our bodies safe to shore."
Naapuripöydän nuorten naisten porukka katsoi lurittelevaa tyttöä vaikuttuneena ja mun teki mieli itkeä — joko liikutuksesta tai ylpeydestä tai molemmista. Elisa avasi silmänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hymyili pelkästään mulle, se hymyili sitä kaikkein hurmaavinta hammashymyään ja lipaisi vielä huuliaan ja mä meinasin sulaa.
"On muuten helvetin hyvä biisi!" Elisa tokaisi reippaana ja hörppäsi limuaan. "Olin ihan unohtanu ton."
"Sä laulat niin kauniisti, mä en kestä", pihahdin posket hehkuvina ja puristin Elisan kättä. Elisa hymyili ilahtuneena mun sanojen johdosta ja mun vatsassa vaan velloi sellainen epämääräinen rakkausmöhkäle, kun mä tunsin naapuripöydän ihailevat katseet meissä.
Elisa naureskeli päätään pudistellen. "Mitä muuta sä sillon kuuntelit?"
Mä juoksutin etusormeani Elisan pitkiä siroja sormia pitkin ja siristin silmiäni. "Kuuntelin aika sekalaisesti kaikkea, mut toinen mun ihan lemppari oli Passengerin Let Her Go."
"Ah! Se on ihan klassikko!"
"Ihan hemmetin hyvä", mä komppasin hymyillen.
"Tiiätkö, mä kuuntelin sitä paljon sillon, kun sä hävisit", Elisa paljasti, sai terävän piston tuntumaan mun sydämessäni.
"Kuuntelitko?"
"Staring at the ceiling in the dark, same old empty feeling in your heart. Cause love comes slow, and it goes so fast", Elisa hyräili, tällä kertaa herkemmin ja hiljempaa, että vain mä saatoin kuulla. "Well, you see her when you fall asleep, but never to touch and never to keep. Cause you loved her too much, and you dived too deep."
Mua itketti lyriikat, mitkä Elisa oli valinnut laulaa ja tunsin miten kyyneleet nousi taas mun silmiin. Tällä kertaa ne oli lohdullisia, sillä tuota aikaa mun ei enää tarvinnut muistella haikeudella ja ikävissäni.
Mä elin sitä uudestaan just nyt.
"Mä en oikeesti tienny, että sä kaipasit mua", mä sanoin hiljaa. "Hitto, oisinpa tienny."
Mä puristin Elisan kättä, mutten uskaltanut katsoa sitä silmiin.
"Oisinpa mäkin tienny", Elisa vastasi.
Haikea tunnelma rikkoutui, kun pirtsakka keski-ikäinen tarjoilijamies liihotti paikalle kyselemään oliko pitsat sopivasti mavullaan ja menneekö lasku sammaan vai pökkiin ja olisko jäläkiruualle vielä mahassa tillaa. Mä en halunnut lokeroida ihmisiä, mutta mies kuului aika ilmiselvästi sateenkaarivähemmistöön ja mua huvitti sen ylienerginen asiakaspalvelurooli ja teatraalinen elehdintä. Mä kieltäydyin jälkkäristä ja olin jo sanomassa, että maksettaisiin omat ruokamme, mutta Elisa ehti selittää tarjoilijalle hyvin avoimesti, kuinka me oltiin ensimmäistä kertaa ihan oikeilla treffeillä ja että hän halusi ehdottomaksi maksaa kummankin osuudet kuten herrasnaisen kuuluukin. Tarjoilijaukkeli repesi Elisan sanoille ja ne heitti yläfemmat enkä mä ehtinyt edes suutani avata, kun mä olin niin häkeltynyt miten Elisa tuosta noin vaan jutusteli tarjoilijamiehen kanssa kuin ne olisi vanhat kaverukset. Mä vaan toljotin hämilläni ja annoin Elisan hurmata myös keski-ikäiset kaksilahkeiset homoseksuaalit sosiaalisilla taidoillaan.
Tarjoilija hävisi pian tiskin taakse näppäilemään laskua meidän pizzoista ja mä käänsin katseeni Elisaan.
"Sä oot ihan sekopää oikeesti", mä naurahdin hyväntahtoisesti. "Miten sä ootki tollanen?"
"Ai millanen?"
"No tollanen... Sä vaan hurmaat kaikki, keski-ikäset homomiehetki näköjään."
"Älä nyt viitti", Elisa sanoi ja nauroi perään. Se oikoi ryhtiään ja hymyili mulle iloisesti, kunnes sen katse eksyi mun pään taakse ja kasvoilla paistatellut hymy hyytyi nanosekunnissa.
"Mitä—"
"Älä käänny", se sanoi äkkiä. Mä katsoin tuimaksi muuttunutta Elisaa kulmia kurtistaen ja olin todellakin kääntymässä katsomaan mikä sai sen niin vakavaksi, mutta Elisa sihahti ja kielsi vielä uudestaan. Se tarttui mua kädestä tiukemmin, mutta se ei valitettavasti estänyt mun kaulan lihaksia toimimasta.
"Mitä?" mä toistin huvittuneena ja tihrustin katseellani ympärilleni ja yritin selvittää mikä oli saanut Elisan niin järkyttyneeksi. "Mitä sä muka —"
Mun sydän jähmettyi kuin suolapatsas, kun nelihenkinen seurue ohjattiin muutamien metrien päähän kohti vapaata pöytää. Mä tuijotin lamaantuneena, kuinka luksusmerkein koristellut paperikassit seilasi tunnelmallisen kellariravintolan lamppujen loimussa, pelkäsin käsivarressa roikkuvien Gantin ja Balmuirin kassinpohjien pyyhkäisevän viinilasit pöydiltä alas. Seurueen nuori tyttö supatti naiselle jotain, jonka seurauksena ne nauraa hihittivät kädet suidensa edessä, vaikka kummallakin olisi täydellisesti valkaistut hampaat esiteltävänä. Kun kaikki olivat istuneet, nainen käski seurueen poikaa ottamaan tytön kainaloonsa. Tyttö sipaisi kiiltävät vaaleanruskeat hiuksensa korvan taakse ja oikoi laivastonsinistä jakkuaan, kun nainen räpsi pariskunnasta yhteiskuvia pöydän toiselta puolelta, kehui niitä maailman söpöimmäksi pariksi sekä vielä erikseen tyttöä niin sieväksi ja upeaksi ja täydelliseksi, kunnes se meitäkin palvellut tarjoilija tuli tuomaan niille ruokalistat.
Katosta roikkuviin peltivalaisimiin kaiverretut reiät piirsi läikkiä naisen kasvoille, paljasti miten inhoten se tuijotti tuota pirteästi liihottelevaa homomiestä päästä varpaisiin, kuin se kantaisi jotain tarttuvaa tautia mukanaan. Koppava nainen kuiskasi luimussa istuvan aviomiehensä korvaan jotain, jonka mä pystyin pelkän ilmeen perusteella arvata olevan jotain ilkeää ja julmaa ja aivan täysin tarpeetonta. Aviomies päätyi tuhahtamaan vastaukseksi, laittoi rillit nokalleen ja keskittyi ruokalistan tuijottamiseen tyhjällä katseella, sillä se tiesi jo ottavansa thin crispy quattro stagionin. Tietysti, niinhän mies oli tehnyt jo parinkymmenen vuoden ajan.
Mun isä oli tehnyt niin.
"Mee vaan edeltä, mä käyn tiskillä maksamassa", Elisa sanoi hiljaa, katsoi mua ihan hädissään. Mä ymmärsin sen katseen ja nyökkäsin, vaikka kaikki mun lihakset tuntui surkastuneilta.
Nousin varovasti ylös, hapuilin ylisuuren nahkatakin sokkona mun selän takaa olevasta naulakosta. Elisa istui vielä omalla paikallaan ja puri huultaan, sen silmät seilasi mun ja perheen välillä, kunnes se nyökkäsi hyväksyvästi ja mä uskalsin luikahtaa äkkiä nurkan taakse. Mä huokaisin helpotuksesta, mutta silti joku pakonomainen tarve pakotti mut tarkistamaan. Mun olisi pakko tarkistaa, että mä olin nähnyt oikein. Mä kurkkasin seinän takaa ja siinä ne oikeasti oli.
Mun perhe. Mun isä, mun äiti ja mun pikkuveli.
Ja Kaisla. Täydellinen Kaisla, joka oli vienyt mun paikkani Tammiston perheessä.
Mä tunsin, kuinka mun suolapatsaaksi muuttunut sydän putosi vatsanpohjaan ja särkyi pirstaleiksi. Mä en nähnyt enää mitään, kun mun silmät muuttui niin sumeiksi. Mä käänsin katseeni poispäin perheestä, johon mäkin vielä hetki sitten olin kuulunut ja ampaisin portaisiin.
Mun sydän takoi rinnassa hullun lailla, kun mä haparoivin askelein taistelin tieni takaisin raittiiseen ilmaan. Mun poskia kuumotti ja happi loppui, pelkäsin tuupertuvani siihen keskelle kirkasta päivää. Mun oli pakko ottaa tukea seinästä, maailma kieppui mun silmissä ja mä hautasin kasvot tiukasti käsiini.
"Eve?"
Tutun äänen säestämä etunimi sai mun vatsalaukun pyörähtämään ylösalaisin. Mä tunsin kuinka siellä oleva pizza lähti möyrimään ruokatorvea pitkin takaisin suuhun, nielaisin happaman nesteen äkkiä alas ja raotin vähän sormiani. Uudenkarheat mustavalkoiset Jordanit ja siististi käärityt farkkujen lahkeet nökötti parin hassun metrin päässä. Varovasti otin käteni kasvoilta kokonaan, kohotin hitaasti katseeni ylös ja hetken tunsin katsovani peiliin, kun kohtasin tummanruskeat silmät.
Ne silmät, jotka me oltiin peritty samalta ihmiseltä.
Max tuijotti mua suu raollaan ja hieraisi tukkaansa, joka oli selvästi vasta käyty leikkauttamassa parturissa minttiin. Jätkällä oli mustien farkkujen seurana siisti Ralph Laurenin logolla varustettu kauluspaita ja hieno kello ranteessa. Max näytti niin paljon meidän iskältä nuorena, mutta tummemmalta ja lihaksikkaammalta ja niin selkeästi äidin stailaamalta versiolta, että mua vähän puistatti.
"Moi!" mä tervehdin sitä ja esitin yllättynyttä ja pirteää, kun en muutakaan keksinyt ja mun ainoana selviytymiskeinona oli tehdä tilanteesta niin normaali ja arkinen kuin se oli mahdollista. Mä seisoin kuin tatti, ainoastaan mun silmät sahasi Maxin ja ravintolan ulko-oven välillä, kun pelkäsin kuollakseni kuka ovesta tulisi seuraavaksi mua töllistelemään.
"Moi?" Max toisti epäuskoisena. "Sä oot ollu jonku kaks viikkoo hatkoilla ja nyt sanot vaan että moi?!"
Terävä lause sai mun sahaavan katseen pysähtymään mun kuusitoistavuotiaaseen pikkuveljeeni. Aito huoli paistoi sekä sen äänestä että silmistä, mä tiesin sen olevan aitoa, sillä mä en ollut koskaan nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa.
"Millä hatkoilla?" mä silti naurahdin, kuin en olisi typerämmästä asiasta kuullutkaan.
"Älä esitä idioottia Eve."
"No mitä?"
"Me ei olla nähty johonki kahteen viikkoon ja sä oot muuttunu ihan vitusti", Max sanoi ja katsahti mua päästä varpaisiin. "Uus tukka, uus lävistys, uudet vaatteet... eihän sua melkeen meinannu tunnistaa!"
Pala nousi mun kurkkuun. Max kuulosti ihan äidiltä, en mä kestänyt kuulla samanlaista saarnaa mun pikkuveljeltäkin.
"Oothan säkin Kaislalla jatkuvasti monta päivää putkeen", vastasin kuin en olisi kuullutkaan sen sanoja.
"Onko vähä eri asia?"
"Ei mun mielestä", vastasin nokkavasti. Mä yritin viimeisillä voimillani pitää kiinni kevyestä sisarellisesta vittuilutunnelmasta, joka kevensi tätä mun sietämätöntä ahdistusta muutaman prosentin verran.
En mä osannut olla Maxin seurassa kuin normaalit ihmiset, en mä ollut tottunut vakaviin keskusteluihin sen kanssa. Ja muutenkin, pelkkä puheen tuottaminen oli yllättävän haastavaa, kun ei osannut enää hengittääkään.
"No missä sä oot sit ollu?" Max tivasi.
"Mitä se sulle kuuluu?" mä puuskahdin ja esitin vieläkin huvittunutta. "Ei sua oo ennenkään kiinnostanu."
"Älä viiti olla lapsellinen Eve", Max tuhahti.
"Ai mä oon lapsellinen?"
"Niin, voitko olla hetken aikuinen ja kertoo missä helvetissä sä oot ollu?! Täällä Oulussako?"
"Mitä väliä sillä on?"
"No vittu onhan sillä!"
Tuijotin sitä ja melkein kuulin mun sydämen rummuttavan rinnan alla tajutonta tahtia. Mä vaihtelin painoa jalalta toiselle ja mietin mihin se polvenkorkuinen räkänokka oli kadonnut, miten sen tilalle oli tullut ryhdikäs miehenalku, joka koki oikeudekseen torua mua tuolla tavalla ja käskeä mua käyttäytymään aikuismaisesti. En mä tiennyt, mutta mua alkoi ihan hulluna ärsyttää. Vitutusta leiskuva tunnetila antoi lisäryhtiä mun jäseniin ja mä sain kiedottua kädet topakasti rinnalleni, vaikka ne vähän tärisikin.
"Kummasti ootte silti pystyny jatkamaan elämää ihan normaalisti, mun hatkoista huolimatta", mä lausahdin kylmästi ja naurahdin perään. "Ootte näköjään ottanu takas klassiset perhereissutki, ku Kaisla on vihdoin korvannu mut kokonaan ja äiti on saanu siitä sen täydellisen tyttären, millasta se on aina toivonu! Meinasitteko mennä tästä heti suoraan sit leffaan vai käydä ensin hotellissa siistiytymässä? Meinasitteko kuunnella kotimatkalla Kaislan lempibiisit koko sen elämän ajalta, kaikki ne mitkä on jääny kuulematta, ku mä oon ollu tahraamassa tota teidän vitun ihanaa perheidylliä?"
Mä hätkähdin omaa puheoksennustani ja katsoin Maxia hengästyneenä. Max avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei sitten keksinytkään mitään. Se roikotti päätään niskansa varassa ja vaan seisoskeli siinä pelästyneen näköisenä. Mä sen sijaan kaipasin täriseville käsilleni jotain tekemistä ja sytytin hermotupakan välittämättä paskaakaan siitä, mitä Max siitä sanoisi. Mä en ollut koskaan polttanut sen edessä, kun se oli nykyään sellainen saakelin fitnessjätkä, jolla ei ollut yhtäkään pahetta omantuntonsa päällä.
Mä kaivoin askin mun nahkatakin syvästä povitaskusta ja sytytin sieltä yhden, otin muutaman rauhallisen askeleen kauemmas oviaukosta, nojasin seinään ja vedin savua keuhkoihini. Maxin tummanruskeat silmät liikkui tupakan mukana mun puuskassa olevilta käsiltä aina huulille asti, muttei se kuitenkaan kommentoinut mun sauhuttelusta mitään.
"Näkikö noi muutkin mut tuolla äsken?" mä sitten kysyin, yritin pitää ääneni rauhallisempana.
Luojan kiitos Max pudisti päätään.
"Mä vaan."
"Eikö ne ihmettele mihin sä hävisit?"
"Sanoin, et unohdin allergialääkkeet autoon ja että käväsen nopeesti hakee ne."
"Okei."
"Sä et oo ainoa taitava valehtelija meidän perheessä", Max vastasi. Mä tunsin piston sydämessäni, mutta päädyin silti vaan pyörittämään silmiä sen sanoille. Puhaltelin savuja poispäin siitä ja kipristelin varpaita maihareiden sisällä.
"Onko kaikki... tai, oothan sä kunnossa?"
Hemmetti miten mua itketti.
Katsahdin kädet taskussa seisoskelevaa Maxia ja nyökkäsin, vaikka mun alahuuli värisi. Mun mieleen palasi Kaislan viime sunnuntain tekstarit siitä, että Max olisi musta huolissaan ja mun omatuntoa alkoi ihan oikeasti kolkuttaa.
"Olis kiva jos tulisit kotiin", Max jatkoi hiljaa. Sen ääni värähti ja aataminomena liikahti, kun se nielaisi.
"Pitää kattoa", mä mutisin.
"Ei sua kukaan oo korvannu", Max vastasi potkiessaan maassa olevia pikkukiviä. "Hitto Eve, sä oot mun sisko. Oon huolissani susta."
Mä katsoin sitä sen minkä sumeilta silmiltäni näin ja pyyhkäisin nopeasti silmäkulmaani nähdäkseni paremmin. Totta se oli, Max oli oikeasti ihan vilpittömänä mun edessäni, se ei vitsaillut ja sen silmät kiilsi ihan yhtä lailla kuin munkin. Mun teki mieli rynnätä halaamaan sitä, mulla oli niin helvetin kova ikävä - en edes tiennyt mitä, jotain turvallista ja sellaista, mikä vaan oli aina ollut ja pysynyt samanlaisena.
Max oli sellainen mulle. Vaikka me oltiinkin suurimman osan ajasta sotajalalla, niin se silti oli ja tulisi aina olemaan mun rasittava pikkuveli.
"Sullahan on ylppäritki", Max jatkoi, kun mä en osannut vastata sen herttaisiin sanoihin mitään.
"Mm. Tiiän."
"Äiti on ostanu sulle jo varmaan viis eri mekkoa tältä reissulta."
Mun kurkkua alkoi kuristaa pelkän äidin mainitseminen. Muistin ne hienojen merkkien paperikassit sen käsivarrella ja mietin minkälaisia överityttömäisiä kolttuja se oli mulle mennyt jo ostamaan. Mä en ehtinyt vastata mitään, kun ravintolan ovi kävi ja Elisa ilmestyi ovenraosta. Mun sydän heitti kuperkeikan, kun näin yhtäkkiä Maxin ja Elisan yhtäaikaa yhdellä silmäyksellä.
Hitto, en mä ollut osannut yhtään varautua niiden kahden kohtaamiseen.
Elisa ei huomannut mua sivummalla seisoskelemassa, kun se kaivoi röökit farkkutakkinsa taskun syövereistä, sytytti tupakan yhtä hermostuneena kuin mä ja vasta sitten katseli ympärilleen. Mä keräsin kaiken rohkeuteni, kun pyyhkäisin otsatukkani alle puskeneet hikikarpalot pois ja heilautin sitten kättäni sen suuntaan.
Elisa näytti huokaisevan helpotuksesta, kun näki mut vielä elävien kirjoissa.
"Hitto miten paska tsägä!" se henkäisi viipottaessaan mua kohti. "Ootko sä kunnossa? Oon niin pahoillani, vittu mitä paskaa oikeesti —"
Elisa pysähtyi sanoissaan, kun mä viitoin silmilläni Maxin suuntaan. Elisa tajusi vähän viiveellä katsoa parin metrin päässä seisoskelevaa jätkää, kunnes se kurtisti kulmiaan ja katsoi sitten mua, mutta osoitti sormellaan kohti Maxia.
"Onko toi sun veli?"
Mä nyökkäsin vaikeana sen täysin normaalille kysymykselle. Elisan kulmat värähti ja mä odotin sen jäätyvän kuin seinään tai juoksevan pakoon tai kaivautumaan asfaltista läpi tai jotain muuta vastaavaa. Eihän se tietenkään tehnyt niin, ne oli sellaisia asioita mitä mä olisin voinut tehdä, mutta Elisa olikin Sirén. Sirénit ei pelänneet kummallisia tilanteita, Sirénit otti ne vastaan avosylin ja virne suupielessä loistaen.
"Kato moro!" Elisa huudahti iloisesti, ojensi kätensä kohti Maxia, joka vähän vastahakoisena tarttui pirtsakan tytön käteen. "Mä oon Elisa", se esittäytyi omaan tyyliinsä harvinaisen letkeästi, mutta Max vain seisoi monttu auki ja odotti mun selittävän tilannetta tarkemmin.
"Elisa on mun —", mä aloitin, kunnes en tiennyt miten mä lausetta jatkaisin.
Kaveri? Ystävä? Tyttökaveri? Kaveri, joka on tyttö —
"Tyttöystävä?" Elisa jatkoi lauseen loppuun, katsoi mua varovainen ja kysyvä hymy huulillaan, sai veren palaamaan mun kalpeille kasvoille. Ei sen takia, että mua olisi hävettänyt — vaan siksi, että Elisa ihan oikeasti esitteli itsensä Maxille mun tyttöystävänä.
Mun.
Tyttöystävänä.
Meinasin oikeasti pyörtyä, kun mä nyökkäsin hyväksyvästi ja annoin vaaleanpunaisen rakkauskuplan imaista meidät hetkeksi syövereihinsä. Me vaan hymyiltiin toisillemme kaikki hattaraiset viisi sekuntia, ennen kun Max puhkaisi sen ryhkäisemällä äänensä kuuluviin.
"Tyttöystävä?" Max toisti.
"Niin", mä vastasin.
"Oikeesti?"
"Joo."
Maxin tummat kulmakarvat vaihteli asentoa hämmentyneestä yllättyneeseen, kunnes se kohensi ryhtiään ja ojensi uudestaan kätensä kohti Elisaa.
"No siinä tapauksessa alotetaan alusta", se sanoi matalalla äänellä, ravisti Elisan kättä rystyset valkeina. "Mä oon Max Tammisto. Oon Even pikkuveli, mutta paljon sitä isompi ja vahvempi ja jos sä loukkaat mun siskoa yhenkin kerran, niin mä etin sut käsiini enkä todellakaan aio huomioida sitä faktaa, että sä oot muija. Turpaan tulee sukupuolesta riippumatta."
Hetken hiljaisuuden jälkeen Elisa repesi Maxin uhkauksille, mutta Max loi siihen niin teatraalisen vihaisen katseen, että Elisan hymy hyytyi. Muutamien sekuntien kestoisen vihatuijotuskilpailun jälkeen ne ratkesi nauruun molemmat, paiskasi toverillisesti kättä, siinä missä mä seisoin palikkana paikoillani ja annoin loppuunpalaneen tupakan polttaa mun sormenvälit. Mä ähkäisin tuskissani ja kävin viskaamassa sen metrin päässä olevaan tuhkakuppiin, puhaltelin mun kärventyneitä sormia ja työnsin lopulta kädet takintaskuihin.
"Tänkö takia sä otit hatkat?" Max kysyi multa. "Koska sä seukkaat muijan kanssa?"
Mä saatoin ehkä kuvitella, mutta Max näytti oikeasti jopa vähän helpottuneelta, vaikka sen posket muistutti punaisuudellaan kahta pihvitomaattia.
"Eikö äiti oikeesti kertonu?" mä kysyin varovaisesti ja kiristelin hampaitani.
"Häh? Kertonu mitä?"
"No sitä että mä oon lesbo", sanoin ihan suoraan ja kohtasin Elisan ylpeän katseen. Hitto miten mun varpaita kihelmöi.
"Mitä vittua? Tietääkö äiti?"
"Täh? No sen reaktion takia mä en oo kotiin halunnu tullakaan!"
"No mitä vittua?" Max puuskahti jo toistamiseen ja veti henkeä, puhalsi ne hitaasti ulos. "No ei todellakaan kertonu! Meille se selitti jotain et sä oot vaan käyny kotona sekoilemassa ja huutamassa ja haistattelemassa ja se puhu jostain huumekuvioista ja Kaislaki ties kertoo jostain ihme huumeporukasta, mihin sä oot Niemiharjulla sekaantunu. Se sano, että sä olit puhelimessa myöntäny sen! Siis onko se kaikki ihan paskapuhetta?"
Mä pidättelin naurua ja vilkaisin Elisaa, joka oli tukehtua savuun, kun sitäkin alkoi naurattaa niin paljon. Mä muistelin meidän vitsailua aamuviivoista ja mun suupielet nyki.
"Mitään munakokkelia vahvempaa me ei olla vedetty", Elisa sanoi letkeästi, sai Maxin kulmat entisestään kurttuun.
"Äiti sano jostain naamatatskatyypistä..."
Elisa selvitti kurkkuaan ja osoitti etusormellaan sen ohimolla olevaa pikkuruista ankkuritatuointia.
"Et vittu oo tosissas!" Max puuskahti. "Toiko se naamatatska on?! Äiti sai sen kuulostamaan siltä, ku sä olisit jonku Nacci Tranbergin panttivankina!"
Mä hajosin totaalisesti ja hetken aikaa me vaan hekoteltiin mielikuvalle, missä mä olin sekaantunut Katiska-vyyhtiin ja elelin muina Sofia Belórfeina Dubaissa mun gangsterikavereiden kanssa. Mä mietin mitä ohikulkevat ihmiset ajatteli meistä, näytettiinkö me kolmelta ihan tavalliselta kaverukselta, jotka vaan vietti mukavaa letkeää kesäiltaa, vaikka oikeasti tilanne oli ehkä absurdein maailmassa.
Jos joku olisi mulle aamulla sanonut, että illalla mä nauran vatsalihakset kipeiksi Elisan ja Maxin kanssa, mä olisin luultavasti loukkaantunut vittuilusta.
"Mut Kaisla sano et sä olit sammunu Nipsun vessaan ja sit kans selitti jostain huumejätkästä, ketä sä olit Nipsun pihassa kielaroinu", Max jatkoi, ihan liian suoraan ja yhtään yleisöään ajattelematta ja se sai sekä mun että Elisan hymyt hyytymään.
Elisan katse porasi reiän mun naamaan ja mä painoin kuumia poskia kämmenillä. Mä en todellakaan halunnut Maxin olevan kuulolla mun parisuhdedraamoissa.
"Se nyt oli sellanen väärinkäsitys vaan", vastasin nopeasti. "Miten iskäkään ei sanonu mitään?" mä vaihdoin äkkiä aihetta.
"Et oo vittu tosissas!" Max huusi ja heilautti käsiään vihaisena, kunnes se lätkäisi ne rentoina sivuille. "Iskäki tietää?! Siis kaikki muut on tienny paitsi mä?!"
"No mä oletin, että ne olis kertonu sulle", mä mutisin.
Ehkä mä olisin sitten kuitenkin mielummin selitellyt Elisalle miksi mä olin pussannut Leeviä, kuin puhunut tästä. Mä jouduin painamaan käden rinnalleni ja tosissani pelkäsin, ettei mun sydän kestäisi jatkaa tätä keskustelua. Mä olin niin kovasti halunnut uskoa iskän olevan mun puolella tässä kaikessa, mutta sekin oli lopulta hylännyt mut.
"Äiti ei maininnu mistään tällasesta sanallakaan ja iskä on ollu koko viikon työreissulla täällä Oulussa", Max sitten selitti. "Meidän piti tulla noutamaan mun uus mittatilauspuku sinne sun ylppäreihin, nii sovittiin et nähään porukalla täällä. Ei me olla nähty sitä ollenkaan koko viikkona."
"Aijaa. Okei."
Mua vähän huojensi, ettei iskällä ollut oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan puolustaa mun kunniaa. Mulla ei ollut ihan niin hylätty olo enää, tosin se olisi voinut laittaa mulle edes yhden vaatimattoman tekstarin ja ilmoittaa työreissustaan, tai vaikka kysyä oliko kaikki kunnossa... Edes jotain, kai sellainen oli ihan normaalia välittävän isän käytöstä. Toisaalta eipä mulla ollut sellaisesta ihan kauheasti kokemusta, kun olin kokenut isän suunnalta rakkautta ja huolenpitoa ensimmäistä kertaa vuosiin vasta viikko sitten.
Mä käänsin katseeni takaisin Maxiin.
"No anyway, mä oon ollu Elisan luona Niemiharjulla ja välillä Oonalla nää pari viikkoo. En todellakaan oo missään huumeluolassa ollu! En mä edes tunne ketään, joka käyttäis huumeita, tsiisus", mä sitten kerroin, ettei sen tarvitse enää huolehtia mun olinpaikasta ja olemattomasta päihdeongelmasta. "Eikä sun ehkä kannata ostaa mitään kallista pukua vielä, mä en yhtään tiiä niistä ylppäreistä. En mä välttämättä oo vielä viikon päästä valmis palaamaan kotiin."
"Häh? Miks et?"
"No miksköhän?"
"No mitä hittoa? Sähän oot nyt tullu kaapista kaikille meidän perheenjäsenille, etkö sä vois vaan tulla kotiin ja sit vaan juhlia ne ylppärit pois alta ihan normaalisti?" Max ihmetteli ääneen. "Pääsisit meidän kyydillä."
"Oliski noin yksinkertasta", mä ähkäisin.
"No mikset tee siitä yksinkertasta? Kyllä ne tottuu ajatukseen, ku annat niille aikaa —"
"Tiiätkö sä Max... Tiiätkö sä mitä äiti sano mulle, ku mä kerroin sille?" mä keskeytin sen alahuuli väristen.
Max katsoi mua kulmat koholla odottavana, kunnes mä vedin henkeä ja asetin sormeni lainausmerkeiksi.
"Hankitaan sulle ammattiapua. Kyllä se terapialla lähtee pois sinusta", mä toistin äidin mieltä ylentävän repliikin sanatarkkaan. "Se ihminen näkis oman tyttärensä mielummin jopa ruumisarkussa, ku alttarilla toisena kahdesta morsiamesta."
Max kurtisti kulmiaan. "No ei se nyt sitä tarkota —"
"Eiku sitä se just nimenomaan tarkottaa", vastasin vakavana.
"No eihän", Max intti vastaan. "Kyllä se tottuu ajatukseen ennen pitkää. Äiti nyt vaan on vähän vanhanaikanen."
"Anteeks mitä? Vaan vähän vanhanaikanen?!"
Mun tiukka äänensävy sai Maxin säpsähtämään. Mä vedin henkeä psyykatakseni itseäni, kunnes aloitin.
"Max", mä sanoin rauhallisesti, katsoin pikkuveljeäni niin tiukasti silmiin, että sen oli pakko nöyrtyä kuuntelemaan. "Tiesitkö sä, että viimeset kolme vuotta mä oon uinu niin syvissä vesissä, et oon halunnu tappaa itteni joka vitun aamu? Äiti on nähny sen kaiken. Se on nähny miten elämänilo vaan valuu sen tyttärestä pikkuhiljaa pois, eikä se tee asialle vittu paskaakaan. Ja sit se on tää, MUN SEKSUAALINEN SUUNTAUMUS, mikä on äidin maailmassa se kaikista hirvein mielenterveysongelma, se, mihin täytyy ehdottomasti hankkia ammattiapua. Se ihan oikeesti antais mun mielummin päätyä itsariin, ku antais mun seurustella julkisesti tytön kanssa, joten tajuatko sä vittu yhtään miltä musta tuntu kattoa sua ja Kaislaa tuolla?" mä jatkoin nopeaan tahtiin, ääni loppua kohden särkyen ja osoitin kättäni ravintolan ovelle. "Kattoa sivusta, ku sä saat tehdä niin? Kattoa sivusta, ku sä saat seurustella tytön kanssa ilman, että sulle kukaan tuputtaa ammattiapua? Tajuatko sä vittu yhtään miltä se tuntuu?"
Liian nopea puheenvuoro sai mun päässä huippaamaan ja mun oli otettava tukea seinästä. Mun kädet tärisi hulluna enkä mä mitenkään pystynyt enää pidätellä itkua. Max katsoi mua ihan shokissa, mä purin hammasta yhteen ja pyyhkäisin silmänurkasta livahtaneen kyyneleen.
"Tajuan", Max vastasi lyhyesti.
"Ja ymmärrät varmaan nyt myös miks mua ei kauheesti huvita tulla kotiin", mä lisäsin, johon Max nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Joo. Ymmärrän. Sori."
Ei sen tarvinnut sanoa muuta, sen silmistä kyllä paistoi sääli ja empatia. Mulle riitti, että se ehkä vihdoin tajusi mitä kaikkea mä olin samojen seinien sisällä joutunut kokemaan. Se ei ollut koskaan itse joutunut äidin tulituksen kohteeksi, ei se tiennyt oikeasti yhtään miten erilaista elämää me oltiin kaikki yhteiset vuodet eletty.
Elisa näytti ihan yhtä järkyttyneeltä kuin Max, en mä sillekään ollut ihan kaikkea kertonut. Ei sekään tiennyt miten traumatisoivat kolme vuotta mä olin tarponut, että mä olin päässyt tähän pisteeseen, missä mä nyt olin.
Onneksi vielä olin.
Max katseli Jordaneitaan otsa rypyssä, vilkaisi lopulta ranteessa olevaa Hugo Bossin hopeista kelloa ja työnsi kätensä housuntaskuihin.
"Pakko mennä tonne bäkkiin, ettei ne ala ihmetellä", se sitten sanoi ja kaivoi taskusta meidän bemarin avaimet, jotka se oli ottanut alibikseen.
"Joo."
"Älä stressaa niistä ylppäreistä. Mä koitan keksiä jotain. Onhan tässä viikko aikaa vielä."
"Joo", mä toistin. "Älä sano niille, että sä juttelit mulle, pliis?"
"En sano."
Max pyöritteli avaimia käsissään levottomana ja puristi suunsa viivaksi, kunnes se vaan nyökkäsi ja kääntyi. Hetken aikaa mä katsoin itku kurkussa sen loittonevaa selkää, kunnes se odottamatta käännähtikin takaisin.
Se asteli mun luo ja kietoi kätensä mun ympärille, rutisti lujaa ja pitkään.
Mulla kesti hetken aikaa reagoida maailman oudoimpaan tilanteeseen. Maxin hölmö kauluspaita tuoksui ihan kodilta, se upotti mut ajatuksissani takaisin lapsuuteen, niihin aikoihin, jolloin koti oli vielä ollut mukava ja lämmin turvapaikka. Mua itketti niin paljon.
"Anteeks Eve, oikeesti", Max sanoi hiljaa lähellä mun korvaa. "Oot joutunu kestään ihan vitusti paskaa, enkä mä oo tajunnu mitään."
Pikkuveljen vilpittömät sanat riipaisi suoraan sydämestä ja mun kyyneleet vaan tirskahti sen kalliille paidalle. Mä tärisin kauttaaltani sen käsien turvassa ja nyyhkytin, kunnes lopulta mäkin sitten kiersin käteni sen ympärille.
"Ei se haittaa", mä niiskutin.
"Onko kaikki... tai ethän sä enää ajattele noin? Ethän sä oikeesti halua... ethän sä halua kuolla?"
Mun sydän särkyi sen takeltelevista sanoista, sitä ihan oikeasti pelotti. Tuntui kamalalta kuulla nuo sanat jonkun suusta. Mä olin niin tottunut niihin ajatuksiin, mutta ääneen sanottuna ne kuulosti ihan helvetin kammottavilta.
"En mä enää", mä vastasin niin varmalla äänellä kuin ikinä pystyin.
"Hyvä", Max ähkäisi ja mä kuulin sen niiskaisevan. "Oisitpa sä kertonu mulle ensin, mä oisin jeesannu sua, mä oisin... mä oisin puhunu porukoille, ihan mitä vaan, niin sun ei olis tarvinnu kärsiä yksin."
"En mä vaan uskaltanu", mutisin sen rintaa vasten.
"Minkä takia?"
Max irroitti otteensa musta. Se katsoi mua nopeasti silmiin ja käänsi katseensa äkkiä mun pään yli, kun se tajusi herkistyneensä itsekin. Me ei oltu ikinä itketty toistemme edessä, Max varsinkaan, joten se selkeästi häkeltyi. Se otti pari askelta taaksepäin, katseli taivaalle ja yritti antaa tuulen vaivihkaa kuivata sen märät silmät, vaikka punaiseksi muuttunut nenä ei jättänyt mitään arvailun varaan.
"No koska sä olit ihan kauhee homofoobikko vielä muutama vuos sitten", mä sanoin ja yritin keventää tunnelmaa, sillä Maxia selvästi nolostutti sen tunteenpurkaus.
Mä en halunnut sen häpeävän itsessään sitä ainoaa piirrettä, mikä teki siitä oikeasti aika hemmetin ihanan veljen.
"Muodostat täyden mielipiteen musta jonku muutaman lapsellisen läpän perusteella, mitä mä oon joskus vittu seiskaluokalla heittäny", Max tuhahti suurieleisesti ja naurahti. "Kuustoista pitkää vuotta mä oon venannu, että meillä olis edes yks yhteinen kiinnostuksenkohde ja nyt olis ollu, eikä muija puhu mitään!" se jatkoi rennompaan sävyyn, virnisti perään ja mä hörähdin niin, että kyynelten pehmittämää räkää tipahti nenänpäästä takinkaulukseen.
"Totta", mä nauroin. "Sori."
"Vitun pelle oikeesti", Max heitti.
"Ite oot pelle."
"Sä enemmän. Kunnon sirkuspelle saatana."
Ensimmäistä kertaa ikinä mua hymyilytti sen ilkkuvat heitot ja tuon pienen ohikiitävän hetken ajan me oltiin ihan kuin ennen vanhaan.
Eve ja Max, ne Tammiston riitelevät kauhukakarat.
Mä katsoin pikkuveljeäni ensimmäistä kertaa ylöspäin jostain muustakin syystä, kuin siitä, että se oli mua päätä pidempi. Mä tunsin oloni samaan aikaan sanoinkuvailemattoman huojentuneeksi sekä helvetin typeräksi, kun en oikeasti ollut tajunnut miten paljon Max oli kolmessa vuodessa kasvanut ihmisenä. Ei se ollut enää sellainen hienhajuiseen huoneeseen linnoittautunut nörttipoika, joka vihasi seksuaalivähemmistöjä ja kaikkea mikä oli vähänkin erilaista. Se oli ollut ihan pikkupoika silloin, mutta nykyisin se oli sisältä ihan yhtä sivistynyt kuin miltä se näytti ulospäinkin, vaikka sen vaatteet olikin välillä vähän luuserimaiset, kun se yritti kuusitoistavuotiaana näyttää joltain neljänkympinkriisissä painivalta perheenisältä.
Lopulta Maxin oli pakko lähteä. Se lupasi olla mainitsematta musta mitään, ennen kun me keksittäisiin joku oikea suunnitelma ensi lauantaita varten, se lupasi jopa tulla käymään suunnittelupalaverissa Elisan luona ennen sitä. Sitten se taputti mua olkapäähän, toivotti mulle kovasti tsemppiä, pamautti toverillisen fist bumpin Elisan nyrkkiä vasten ja lopulta pikkuveli katosi kultareunaisista lasiovista takaisin sisään.
Mä en tiennyt miten päin mä olisin ollut ja mitä mä olisin tuntenut. Mä katsoin varovaisena hymyilevää Elisaa ja lopulta halasin sitä. Mä vaan pillitin hämmennyksen ja ilon sekaisia kyyneleitä sen olkapäätä vasten ja nuuhkin sen hiuksia, halusin korvata kodin tuoksun pois mun nenäontelosta. Mun oli pakko tehdä niin, ennen kun mä sekoaisin koti-ikävästä, missä mä ikävöin lähinnä ajatusta siitä.
"No toi jos mikä oli yllättävää", Elisa sanoi ensimmäisenä ja pyyhkäisi mun kosteita poskia mun puolesta. "Mitä helvettiä oikeesti? Sehän oli mukavuudessa melkeen Villen tasoa!"
"Siis mä oon ihan shokissa", päivittelin käsi suuni edessä. "Esittiköhän se? Onkohan se liittyny johonki teatterikerhoon ja toi oli sen lopputyö?"
"Kympin suoritus jos oli, meni muhun ihan täydestä!" Elisa naurahti. "Tajuutko sä ees mitä tossa tapahtu? Sä vaan tulit kaapista Maxille, tosta noin vaan, ja se meni noin hyvin", se virnisti perään ja pussasi mua poskelle.
"Jep! Ihan sairasta! Ja miten tekin bondasitte tollee, mitä helvettiä?"
"Siis se oli niin symppis!" Elisa nauroi.
"En olis uskonu, et sanon näin Maxista, mutta jep", naurahdin takaisin.
"Ei ollu ihan turha Oulun reissu", Elisa virnisti.
"No ei tosiaan!"
Elisa nauroi hersyvää nauruaan ja otti mut kainaloonsa, kun me lähdettiin etenemään ovilta pois. Me käveltiin torinrantaan ihmetellen koko matkan ajan äskeistä kummallista tilannetta. Me istuttiin rappusille rannan laidalle, ihan toisiimme kiinni ja katseltiin vanhoja punaisia puurakennuksia sekä niiden vierestä avautuvaa merimaisemaa. Mun päässä kieppui vieläkin sen yhden juodun viinilasillisen jälkeen, tai sitten Maxin yllättävä ystävällisyys oli yksinkertaisesti vaan humalluttanut mut.
"Yks juttu jäi kyllä vähä epäselväks", Elisa sanoi, irroitti otteensa mun olkapäältä ja katsoi mua silmät sirrillään.
"No?"
"Ketä jätkää sä oot kielaroinu Nipsun pihassa?"
Mä vedin jotain itkunsekaista räkää henkeeni. "Hitto! Siis, tota, se oli..." mä änkytin ja yritin samalla pärskiä limaa kurkunpäästä ulos. "Se oli —"
"Leevi?"
Mä irvistin ja pakotin itseni nyökkäämään. "Se oli vaan sellanen typerä känninen kokeilu! Mä olin vähän mustis siitä sun työkaverista ja mä vaan... Mä vaan toimin enkä ajatellu ja mä kaduin sitä heti sen jälkeen ja —"
"Siis olit mustis Jennasta vai?"
Mä nyökkäsin nolona.
"Eli sä oot ollu mustis nyt Jennasta ja Saarasta ja Inkasta ja Millasta ja ties kenestä vielä, mut sit samaan aikaan sä ite vedät kielikoukkua Harjun Leevin kanssa... Anteeks nyt vaan, MUN DUUNIPAIKAN PIHASSA?"
Mä yskin vielä viimeiset syljenrippeet mun henkitorvesta pihalle, kunnes katsahdin Elisaa paniikkikyyneleet silmissä. Olin jo aikeissa madella sen edessä ja pyytää anteeksi niin vilpittömästi kuin se vain oli julkisella paikalla mahdollista, mutta Elisan kasvoilla olikin lempeä ja suloinen hymy.
"Et tee enää ikinä niin, onko selvä?" Elisa kysyi, tai oikeastaan käski. Sen ääni oli tiukka, mutta ilme lempeä, joten mä nyökkäsin äkkiä päätäni ennen kun se muuttaisi mieltään.
"En tietenkään tee, mä lupaan ja vannon", sanoin käsi sydämelläni. "Miks tekisin? Sähän oot nyt mun tyttöystävä."
Mun sydän muljahti mun omien sanojen johdosta, Elisa katsoi mua suu raollaan hämillään, kunnes valloittava hymy saavutti sen suupielet. Mä olin itse ihan yhtä yllättynyt mun sanoista, jotka oli ilmestyneet jostain alitajunnan syövereistä mun äänihuulille. Mä olin tunnemyllerryksessä melkein ehtinyt unohtaa kuinka me muutamia hetkiä aiemmin oltiin tuosta noin vain virallistettu meidän vaikeasti selitettävä parisuhde. Me oltiin nyt tyttöystäviä.
Jumalauta, Elisa Sirén oli mun tyttöystävä.
Nyt se ihan oikeasti oli.
Mä katsoin suloisen ujona hymyilevää Elisaa ja vastasin sen hymyyn silmät kostuen. Mä
en osannut pukea mun onnea sanoiksi, eikä Elisakaan, joten me vaan hymyiltiin ja ihmeteltiin. Mä annoin sen saman vaaleanpunaisen kuplan imaista meidät takaisin kitusiinsa enkä tällä kertaa antaisi kenenkään tulla sitä puhkaisemaan.
"Jos me oltais nyt autossa matkalla kotiin, niin minkä biisin sä valitsisit?" Elisa kysyi hetken päästä, kallisti kysyvästi päätään ja hymyili.
"Voidaanko kuunnella se sitten, ku ollaan oikeesti matkalla takas kotiin?"
"Ei. En mä malta."
"Hätähousu", mä tuhahdin, kunnes kaivoin puhelimeni taskusta, näppäilin Spotifyn auki. Kirjoitin hakuun kappaleen, jota mä en ollut pystynyt vuosiin kuuntelemaan, kun mun sydämeen oli sattunut niin paljon.
Enää siihen ei sattunut. Ei yhtään.
"Olisin halunnu olla sun tyttöystävä jo sillon, ku me kuunneltiin tätä", mä kerroin hiljaa, kun olin laittanut soimaan kappaleen, minkä tahdissa me oltiin ensimmäistä kertaa suudeltu.
Elisa puri huultaan ja melkein itki.
"Onneks nyt oot", Elisa vastasi ja pussasi mua nenänpäähän. "Mä olisin valinnu tasan saman biisin."
Elisa liikutti kätensä mun kyljelle ja veti mut ihan lähelle itseään, mä painoin pääni sen olkapäälle ja hengitin raikasta merituulta keuhkoihini. Mun vuosia vanhan iPhone femman kaiutin ei ehkä onnistunut tuomaan ihan samaa fiilistä kuin vinyylisoitin Elisan vanhassa huoneessa, mutta ei mua haitannut. Mun olo oli niin ihmeellinen, niin tyyni ja ihana.
"Eve kato!"
Hätkähdin, kun Elisa liikahti ja osoitti taivaalle. Mä siristin silmiäni ja katsoin, kuinka sateen riepottelema taivas oli vihdoin päättänyt aueta ja auringonsäteet oli piirtäneet kirkkaan sateenkaaren suoraan meidän silmien eteen.
"Mitä helvettiä?" mä henkäisin.
Elisa katseli taivaalla kaartuvaa optista ilmiötä, joka oli valittu maailmanlaajuiseksi symboliksi sille rakkaudelle, mikä oli vieläkin liian ison osan mielestä väärin. Äidin mielestä väärin. Mä liu'utin katsettani pitkin sateenkaarta, toisesta päästä toiseen päähän, mietin kuinka niiden päissä olevat aarteet oli löytäneet tiensä tähän hetkeen, vihdoin ne oli löytäneet toisensa näiden kolmen vuoden jälkeen.
Siinä hetkessä mun oli hyvin vaikea olla kateellinen kenellekään muulle, jolla ehkä oli helpompaa. Meillä oli jotain sitäkin suurempaa.
"Ei tää voi olla todellista oikeesti", mä naurahdin kyyneleet silmissä ja vilkaisin Elisaa, joka oli ihan yhtä liikuttunut tilanteen taianomaisuudesta kuin mäkin.
"Siis miten siirappista voi olla?" Elisa naurahti liikuttuneena.
"Rakastan tätä", mä vastasin.
"Mäkin."
"Ja mä rakastan sua", sanoin hiirenhiljaa, mutta sitäkin varmemmin. Yritin olla hengittämättä, pelkäsin pienenkin tuulenvireen vievän mukanaan nuo maailman kauneimmat sanat, joiden ääneen sanomisessa mulla kesti ihan liian pitkään.
Katsoin Elisan jäänsinisiin silmiin, joita ilta-aurinko parhaansa mukaan yritti sulattaa. Taisi sulattaakin, sillä kosteat pisarat putosi sen kummallekin poskelle, kun se räpsäytti silmiään.
"Tiiätkö mitä?" Elisa kysyi. Se lomitti sormensa mun sormiin ja rutisti mun kättä tosi lujaa, kuin se pelkäisi mun lähtevän tuulen mukaan.
"No?"
"Mä en koskaan edes lakannu rakastamasta sua", Elisa kuiskasi, ennen kun se painoi höyhenenkevyen suudelman mun hymyileville huulille.
Ylipursuava rakkaus vaan kihelmöi mun sisällä. Elisan kosketus, Elisan sanat, sateenkaari ja The Smithsin Asleepin hempeät pianosoinnut nosteli kylmiä väreitä mun iholle, pakotti onnenkyyneleen valumaan mun poskea pitkin.
Siinä hetkessä mä vihdoin tajusin, etten mä tarvinnut äidin hyväksyntää tälle. Jos äiti ei pystynyt näkemään omilla silmillään sateenkaaren kauneutta ja rakkautta sukupuolesta riippumatta, niin se oli sen ongelma eikä mun.
Äiti ei voisi koskaan viedä multa tätä tunnetta pois. Ei koskaan. Sillä ei yksinkertaisesti vaan tulisi ikinä olemaan niin paljon voimavaroja, että se onnistuisi viemään multa pois jotain näin suurta.