A/N:
tässä luvussa jatketaan siitä, mihin luvussa 25 jäätiin, joten mennään edelliseen lukuun verrattuna vähän ajassa taaksepäin. toivottavasti pysytte kärryillä haha.
ihanaa sunnuntaita <3
xx
sweetener22
— e l i s a —
Mun päässä pyöri miljoona asiaa, kun mä yritin taittaa autoani ahtaaseen parkkiruutuun mun kerrostalon pihassa. Eve ei puhunut matkalla sanaakaan sen jälkeen, kun se kotipihasta lähdettyä pyysi laittamaan radion päälle ja me vaan kuunneltiin listahittejä hiljaisuudessa koko matka. Mä kyllä yritin kysyä oliko se ihan kunnossa ja kaikkea, mutta ei se vastannut mulle mitään, kohautteli vaan olkiaan. Eve yritti parinkymmenen minuutin ajomatkan aikana keräillä itseään ja kyllähän mä sen ymmärsin.
Musta tuntui, että munkin piti tehdä niin, mä vaan olin ihan vitun järkyttynyt Even äidin käytöksestä. Kyllä mä olin tiennyt, että se ei ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Olinhan mä todistanut sen jo silloin vuosia sitten, kun me kohdattiin silmästä silmään Hakolan kirpparilla. Tosin se ei tiennyt silloin kuka mä olin, me vaan satuttiin sinne samaan aikaan ja jouduin kaiken lisäksi vielä sanaharkkaankin sen kanssa. Even äiti arvosteli silloin kovaan ääneen mun ja Ronjan puuttuvia käytöstapoja ja päätteli ääneen, ettei meidän kaltaisten hörhöjen näköisten tyyppien voi edes olettaa käyttäytyvän hyvin. Se sanoi sen olevan lähtöisin kotikasvatuksesta ja mä hermostuin, sillä Ronja oli vain paria kuukautta aiemmin joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan pois alkoholistiäitinsä nurkista. Ronja oli silloin hitto vasta 15-vuotias. Mä taisin sanoa Even äidille ja Even silloiselle poikaystävälle Roopelle, joka oli siinä mukana arvostelemassa meitä, että mä olin lukenut keski-ikäisten naisten ja teini-ikäisten poikien olevan pahimpia toisten lyttääjiä. Mä muistaakseni annoin vielä pienet aploditkin niille siitä hyvästä, että ne kaksi piti tilastot todenmukaisina.
Kun Eve aiemmin pyysi mua jäämään tuekseen äitinsä kohtaamisessa, mua vähän jännitti tunnistaisiko se mua, mutta ei se onneksi kai ollut tunnistanut. Mulla oli kolme vuotta sitten ollut pitkä tukka sivusiilillä varustettuna ja vähän pyöreämmät kasvot ilman tatskaa, tuskin se mua osasi siihen henkilöön yhdistää. Eipä sillä, että sillä mitään merkitystä loppupeleissä edes olisi.
Even äiti inhosi mua, oli meillä ollut sanaharkkaa tai ei.
Se tunne oli myös aivan täysin molemminpuolinen, oikeasti, mun oli tehnyt mieli lyödä sitä ämmää siitä hyvästä, miten törkeästi se kohteli Eveä. Se koko keskustelu oli niin järkyttävää paskaa alusta loppuun, Even äiti heitti ilmoille kaikki ne argumentit, mitä sen ei todellakaan olisi pitänyt sanoa ääneen. Mun sydän särkyi jo pelkästään siitä, että mä jouduin todistamaan sen — mä en uskaltanut edes miettiä miten pirstaleina Eve mahtoi olla juuri nyt.
Even kasvot oli itkusta läikikkäät, kun se astui ulos autosta ja laahusti mun vierellä ovelle. Hissin peilistä itsensä nähtyään se mutisi liudan kirosanoja, käännähti sitten selin peilikuvastaan ja laski surkean katseensa kenkiinsä. Mun kävi sitä niin paljon sääliksi ja musta tuntui ihan helvetin pahalta, että mä olin vuosia sitten käytökselläni painostanut sitä tulemaan kaapista. Mä olin typeränä kelannut, ettei Eve vaan halua tuottaa pettymystä äidilleen, mutta nyt mä vasta kunnolla pystyin ymmärtämään, miksi se oli pitkittänyt sitä näinkin kauan.
Even pelko oli ollut ihan täysin aiheellista. Sen äiti oli ihan sekaisin päästään.
"Saanko mä pummia sulta röökin?" Eve kysyi ensimmäisenä, kun me saavuttiin mun kämpille.
"Saat tietysti."
"Kiitti", se sanoi ja yritti vähän hymyillä, kunnes se jatkoi haahuiluaan parvekkeelle. Mä menin sen perässä ja ojensin sytkärin ja askin Evelle, mutta se ei sytyttänyt sitä vielä. Se piteli askia sen tärisevissä käsissään ja hengitteli.
Mulla ei tehnyt yhtään mieli tupakkaa, lähinnä siksi, että mun partsilla oli tähän aikaan päivästä ihan hiton kuuma, jos aurinko vähänkään paistoi ja nyt se todellakin paistoi. Mittari oli varmaan 25 astetta plussan puolella, joten lämpötila mun partsilla oli varmaan tuplasti sen.
"Anteeks Elisa."
Mä katsoin Eveä, joka katsoi mua takaisin kyyneleet silmissään.
"Mitä ihmettä sä anteeks pyytelet?"
"Äidin puolesta", se sanoi niiskaisten. "Anteeks, ku se sano sulle niin rumasti ja oli niin tyly ja ihan helvetin kamala —"
"Eve", mä keskeytin sen, kuroin meidän välimatkan umpeen ja kiersin käteni sen ympärille. "Et helvetissä pyytele anteeks mitään tommosta. Oikeesti, älä ikinä pyytele sen puolesta anteeks. Sä et oo vastuussa sen sanomisista."
"Tuntuu vaan niin pahalta", Eve niiskutti.
Mä kuulin sen äänestä, että se romahtaisi hetkellä minä hyvänsä. Mä rutistin sitä tiukemmin.
Mä en halunnut, että se romahtaisi.
"Mua ei tommoset kommentit lannista, ihan tosi, tiiätkö sä kuinka monta kertaa mä oon kuullu tollasta samanlaista paskaa? Ihan vitun monesti, ei paljoo stressaa", mä sanoin silittäessäni sen hiuksia.
"Anteeks silti", Eve pihahti.
"Älä."
Mä hivutin käteni sen olkapäille ja siitä poskille, katsoakseni sitä silmiin. Mun sydän särkyi sen surullisten bambisilmien katseesta, sen silmäluomet oli ihan turvoksissa ja kyyneleet oli liimanneet sen tummat ripset kiinni toisiinsa. Vaikka se oli itkenyt silmät päästään, se näytti silti ihan mielettömän kauniilta.
"Sä olit ihan helvetin rohkee", mä sanoin varovasti. "Mä oon susta niin ylpee, ettei sanat riitä kuvaamaan."
"Miks? Sehän meni ihan päin helvettiä", Eve sanoi apeana ja antoi kyyneleen tipahtaa poskelleen.
"No se meni niin hyvin, ku se voi tollasen korppikotkan kanssa mennä", mä yritin lohduttaa, mutta Eve vaan pudisteli päätään.
"Ei se ottanu mua tosissaan", Eve ähkäisi ja pyyhkäisi poskeaan. "Mä tiiän millanen se on. Mä tiiän, et mun pitää selittää se sille vielä sata kertaa uudestaan.. Ei tää todellakaan oo vielä ohi."
"Onko sillä tässä kohtaa väliä? Pääasia, että sä sanoit sen. Mieti Eve, sä sanoit sen sun äidille ääneen ekaa kertaa ikinä", mä jatkoin tsemppaamista, vaikka mun sanat sai Even silmät kyyneliin uudestaan. "Sä tulit kaapista, tää on hyvä juttu, voidaanko hetken aikaa olla ilosia siitä?"
Mä hivutin käteni Even kosteille poskille ja hymyilin, kun tökkäsin etusormella sen hymykuoppien kohdalta. Yritin saada sille edes pienen hymyn huulille.
"Se on kyllä totta", Eve vastasi. "Mä tulin kaapista.. Ensin iskälle ja sitte äidille", se jatkoi jotenkin tosi kömpelösti mutisten, kuin se olisi vasta nyt tajunnut sen. Mä vaan repesin sen söpöydelle.
Hitto se oli ihana.
"Niin teit", mä virnistin ylpeänä ja Evekin antoi varovaisen hymyn lipua sen poskille.
"Ei herranjumala", se puuskahti ja vei vihdoin sen pummaamansa tupakan huulilleen. Se sytytti sen, veti pitkät henkoset ja lopulta se hymyili ihan tosissaan.
Tai ei se enää ollut hymy. Se nauroi.
"Ei herranjumala", Eve toisti nauraen. "Tältäkö se tuntuu?"
Vaikka Eve olikin varmasti ihan rikki, niin mä näin sen silmistä, että se oli sisimmissään aivan helvetin onnellinen ja helpottunut. Mä tulin niin onnelliseksi siitä, että mä hitto liikutuin. Mä käänsin pääni alas, sytytin röökin kuumasta partsista huolimatta ja käännyin katselemaan maisemia, vaikka enhän mä mitään nähnyt. Mun silmät oli ihan kyynelissä, helvetti.
Eve kurkkasi alaviistosta mun kasvoja ja naurahti herttaisesti. "Itketkö sä?"
"Näköjään."
"Minkä takia?"
"En mä ees tiiä", mä nauroin ja tirskautin samalla kyyneleet poskilleni. "Sä teet musta ihan ihme tyypin", lisäsin hämilläni ja pyyhkäisin poskiani.
"Millasen?"
Mä katsoin Eveä, se tapitti mua isoilla ruskeilla silmillään ja piti käsiään puolittain puuskassa. Tupakka kärysi sen sormien välissä ja mä huomasin, ettei sen kädet enää tärisseet. Se oli yhtäkkiä tosi rauhallinen ja mun sisintä pisteli ihanasti, kun mä katsoin sitä sellaisena. Se oli silmin nähden seesteisempi ja onnellisempi ja vapaampi ja se heijastui myös muhun takaisin. Sellainen se kyllä oli aina ollut — mun oli tosi helppo heijastaa Even tunnetiloja itseeni. Niin hyvässä kuin pahassa, mutta ne hyvät tuntui aina niin helvetin hyviltä, että sen vastapainona kyllä kesti kaiken pahankin.
"Vissiin aika onnellisen", mä vastasin sitten.
"Aijaa?" Eve sanoi. "Enkä mä oo ees yrittäny", se lisäsi ja hymyili ujosti perään.
"Mä varmaan räjähtäisin, jos sä yrittäisit."
Eve puri huultaan mun sanojen myötä ja mun teki ihan helvetisti mieli vaan suudella sitä, mutta en mä uskaltanut. Se tuntui tosi epäkorrektilta tässä kohtaa, kun Eve oli hetki sitten tullut kaapista ja koko päivä oli ollut sille yhtä tunteiden vuoristorataa. Mä uskoin, ettei Even mielenterveydelle olisi yhtään pahitteeksi olla hetken aikaa ihan vain tasaisella maalla.
Ehkä se tekisi ihan hyvää mullekin.
"Katotaanko sun kaapistatulon kunniaks joku aivan helvetin hetero rakkausleffa?" mä sitten ehdotin keventääkseni latautunutta tunnelmaa ja sain Even nauramaan.
"Miks just heteroleffa?"
"Ihan vittuillakseen."
"Okei, no katotaan vaan", Eve hymähti ja tumppasi tupakkansa pöydällä olevaan tuhkakuppiin. "Onko ehdotuksia?"
"Mennään kattoo mitä Netflixillä on tarjota", mä vastasin ilahtuneena ja vedin nopeasti oman röökini loppuun, ennen kun me paineltiin sisälle. Eve istahti mun samettisohvan toiseen päätyyn ja otti sohvatyynyn syliinsä. Mä istuin vähän kauemmas, kulmapaikalle, kun en uskaltanut istua ihan lähelle. Eve tuntui niin hauraalta tuon tunnemyrskyn jäljiltä, että mun oli vaikea edes kuvitella tekeväni mitään peliliikkeitä sitä kohtaan. Mä olin silti ihan helvetin onnellinen, että ilma oli puhdistunut meidän väliltä sen pihaportailla käydyn keskustelun jälkeen. Me oltiin vihdoin oikeasti aloitettu puhtaalta pöydältä ja vain taivas oli rajana tästä edespäin.
Hitto, mun vatsa oli ihan täynnä perhosia.
Mä avasin Netflixin mun telkkarista ja klikkasin Romantiikka-kategorian auki. Mua ei huvittanut katsoa mitään paskahuumorilla täytettyä komediaa, eikä mua huvittanut mikään teinileffakaan. Mä selasin romantiikkasuosikkien alakategoriaa ja olin ehdottamassa Dirty Dancingia tai Notting Hilliä tai muuta klassikkoa, kunnes listalta tulikin ihan täydellinen leffavalinta. Mä klikkasin sen auki ja katsahdin polkkatukkaa vieressäni. "Eikö tää oo niinku maailman heteroin leffa?"
Eve nauroi. "No todellaki!"
"Tämä siis", mä virnistin ja laitoin leffan heti pyörimään. "Ootko sä nähny tätä ikinä?"
Eve pudisti päätään.
"En mäkään. Tässä on vaan se vaara, että Christian Grey käännyttää sut heteroks samantien ja toi koko kaapistatuloperformanssi oli aivan turha", mä heitin spontaanisti ja kiristelin hampaitani heti sen sanottuani.
Mä en ollut varma oliko liian aikaista heittää asiasta läppää, mutta Eve onneksi vain nauroi mun heitolle.
"Hitto se olis paskaa", se kikatti. "Kauhee taistelu ollu ja mä oisinki päässy kaikista mun ongelmista eroon pelkästään kattomalla yhen leffan", Eve sanoi ja mä kurtistin kulmiani sen sanoille.
"Ongelmista?"
"Niin."
"Onko lesbona oleminen sulle ongelma?"
"No onhan se vähän."
"Millä tavalla?"
"No eiköhän toi välikohtaus puhunu puolestaan", Eve vastasi apeana ja käänsi katseensa sylissään lepääviin käsiin.
Mä laitoin leffan pauselle, vaikka se oli ehtinyt mennä vasta vajaan minuutin eteenpäin.
"Kai sä tiiät, ettei sun seksuaalinen suuntaumus oo tässä mikään ongelma?" mä kysyin huolestuneena. "Se on sun äiti ja sen asenne, minkä pitäis muuttua. Ei sun, ei ikinä", lisäsin vielä perään, painotin jokaista sanaa tarkkaan, mutta Eve vain kohautti olkiaan.
"Niin kai."
"Ei ku oikeesti, mä en halua, että sä ajattelet noin —"
"Kyllä mä Elisa tiedän, miten sen kuuluis mennä, mut mä oon aivan vitun loppu tähän", Eve sanoi levottomana. "Voidaanko kattoo tätä leffaa vaan, pliis?"
"Voidaan", mä vastasin hämilläni ja laitoin leffan takaisin päälle. "Anteeks."
"Ei se mitään", Eve mutisi. "Kiitti ku jaksat tsempata."
Mä hymyilin sille vastaukseksi, mutta Eve vaan nojasi toiseen käteensä ja käpertyi tyyny sylissään puolimakuulle. Se pidätteli itkua, kyllä mä huomasin.
Hitsi. Mä vaan toivoin, että Eve pystyisi avautumaan mulle. Etenkin nyt, kun se oli joutunut käymään läpi sen kaikista ikävimmän kohtaamisen, mikä valitettavasti väistämättä kuului seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen elinkaareen. Voi luoja miten mä haaveilin siitä päivästä, kun homoilla olisi yhtä helppoa kuin heteroilla — että meilläkin olisi yhtä matala kynnys esitellä kumppani perheelle, koska oletusarvo olisi se, että sieltä voi tulla minkälainen tyyppi tahansa. Mä olin ihan helvetin onnekas, kun mun perhe hyväksyi mut just tällaisena ja niille olisi ihan sama kenen kanssa mä olisin, kunhan vaan itse olisin onnellinen. Se oli niille aina tärkeintä.
Ehkä mä nyt vasta oikeasti ymmärsin, kuinka onnekas mä olinkaan.
"Haluutko sä tulla mun viereen?" mä kysyin, kun Eve istui kippurassa ja kulmassa se saisi jalat suoraksi.
"En tiiä onko se ihan viisasta", Eve sanoi ujosti ja katsahti mua varovasti. Sen katse kertoi enemmän kuin sen sanat ja mun sisäänrakennetun toivonelättelymasiinan viisari värähti pilviin.
"Ootko sä koskaan tehny kauheen viisaita päätöksiä?" mä kysyin virnistäen ja Eve naurahti.
"No enpä oikeestaan."
"Tänne sieltä."
Hymy viipyili Even huulilla, kun mä tein sille tilaa ja se istahti rennosti mun viereen. Mua pyörrytti, kun se tuoksui niin hiton hyvältä. Mä olisin halunnut sen ihan lähelle ja silittää sen hiuksia tai jotain, mutta en mä uskaltanut. Mä kuitenkin liikautin kättäni sen verran, että annoin Even valahtaa mun kainaloon ja se sopi siihen niin saatanan hyvin, että mun sielua pisteli. Vaikka mä muuta yritin välillä uskotella, niin sisimmissäni mä tiesin, että tämä oli just se, missä mun pitikin olla.
Katsomassa maailman heterointa leffaa maailman söpöin lesbo kainalossa.
***
Mä en tiedä miksi mä olin olettanut Fifty shades of Gray:n olevan jotain kunnon jyystöä (ehkä sen aiheuttaman hämmentävän BDSM-innostuksen takia), mutta sitä se ei tosiaankaan ollut. Me venailtiin koko ekan leffan ajan milloin Mr. Grey nussisi Anastasian aivot pellolle luvattuaan, että hänhän muuten sitten ei rakastele, hän panee ja kovaa, ja lopulta kauan odotetut seksikohtaukset sai meidät kummatkin vaan haukottelemaan. Me katsottiin toinenkin leffa heti perään ja oltiin juuri aloitettu kolmas, eikä me silti oltu nähty hädintuskin pehmopornoksi kutsuttavaa settiä. Leffasarja kyllä muuttui komediaksi mulle ja Evelle, kun me molemmat vaan tirskuttiin ja räkätettiin niille kohdille, joiden me oletettiin olevan jotenkin erityisen rajuja. Me hoettiin joko nyt? joko nyt nussitaan täysillä? eikä saatu mitään muuta kuin karvas pettymys ja lopulta me päädyttiin laittamaan vielä kolmas pussi popcornia mikroon, että saadaan hyvä syy pysyä hereillä.
"Käytätkö sä muuten sanaa popparit vai poppikset?"
Mä katsoin vieressä olevaa brunettea, joka nuolaisi suolaisia sormenpäitään.
"Sanooko joku muka poppikset?"
"Mä sanoin pienenä", Eve vastasi. "Ja sitte yhtäkkiä ne vaan muuttu poppareiks ja mietin missähän välissä niin tapahtu. Poppikset on paljon parempi sana."
Eve oli niin söpö, voi luoja sentään.
"Niin on. Mä alan sanomaan niin", mä vastasin vakavana, vaikka mua hymyilytti ihan pirusti.
"Hyvä. Sitä mä toivoinkin."
Eve hymyili mulle ja mä annoin omani valua suupieliini, kun käänsin katseeni takaisin tv-ruudulle, missä Christian vittuuntuu, kun sen uunituore vaimo ottaa aurinkoa yläosattomissa kaikken nähden. Mua ei kiinnostanut koko leffasarja juuri yhtään, mutta mä olisin jaksanut katsoa sen vielä sataviisikymmentä kertaa uudestaan, jos mä olisin saanut olla tässä Even kanssa. Mun ja Even kädet oli koskettaneet toisiaan kaksitoista kertaa popcorn-kulhon reunoilla ja joka kerta Eve antoi mun ottaa ensin ja joka kerta mun vatsassa olevat perhoset alkoi tanssia villinä jotain maailman nolointa letkajenkkaa, sillä mun posket helotti aina häpeällisen tulikuumina.
Aurinko alkoi laskea ja kohta mun pitäisi kasata itseni, sillä mun työvuoro alkaisi parin tunnin päästä. Mä olin havahtunut monta kertaa ajattelemasta, että olisin soittanut Jennalle ja pyytänyt vuoronvaihtoa, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista, sillä me kumpikin oltiin ainoina vuorossa tänä iltana enkä mä kehtaisi keneltäkään muulta kysyä. Mun oli vaikea uskoa, että Toni luopuisi vapaasta lauantaistaan näin nopealla aikataululla ja toinen vaihtoehto oli mun pomo, enkä mä siltä todellakaan kehtaisi kysyä. Maran lauantai-illan häiritseminen olisi itsemurhatehtävä ja mä halusin kuitenkin pitää mun duunini. Ja itseni elävien kirjoissa.
"Onko sun pakko mennä töihin?" Eve kysyi, se oli huomannut mun kellon tiirailun.
"Ikävä kyllä."
"Mihin asti sun vuoro kestää?"
"Neljään."
"Hui", Eve hätkähti ja katsoi kelloa. "Olisko sun pitäny nukkua jotku päikkärit ennen sitä?"
"Olis varmaan, mut ei se haittaa. Sen jälkeen mä ehdin sit nukkua, huomenna on kuitenkin vapaapäivä."
"Haittaako sua, et mä oon täällä?"
Mä katsoin bambisilmäistä tyttöä vieressäni, joka oli siirtynyt vähän kauemmaksi musta. Hitto, miten heikkona mä olin tuohon sen varovaiseen ja anteeksipyytelevään katseeseen.
"Ei tietenkään, oo niin kauan ku tarvii olla", mä sanoin ja todella tarkoitin sanojani. Mä olin luonteeltani niin ulospäinsuuntautunut, että yksin asuminen sai välillä seinät kaatumaan päälle. Väliaikainen kämppäkaveri oli jumalan lahja mulle ja jos se kämppis oli vielä kaiken lisäksi Eve, mun puolella oli jokaikisen uskonlahkon pääjehut ja niiden sidekickit.
"Mutta kun en mä halua olla vaivaks", Eve vastasi apeana ja nypläsi koristetyynyn pikkuruista vetoketjua.
"Et sä Eve oo ikinä."
Eve katsoi mua pienesti hymyillen ja ihan varoittamatta nuolaisi huuliaan. Mun sisällä kupli vallattomasti ja oli niin lähellä, etten mä vaan olisi hivuttanut kättäni Even niskahiuksiin ja suudellut sen täydellisiä huulia ja johdattanut sitä Christian Greyn opettamalla tavalla makkarin puolelle. Mä en kuitenkaan ehtinyt edes liikahtaa, sillä mun taskussa alkoi väristä.
"Helvetti", mä puhisin ja toistin kirosanan huomattuani, että soittaja oli Jenna. Mä oikeastaan osasin jo arvata mitä sanottavaa sillä oli, kun swaippasin puhelun auki ja heitin luurin korvalleni. "Haloo?"
"Haloo?! Ellu? Nyt on hätätilanne! Pystyisitkö sä mitenkään tulla vähän aiemmin duuniin? Tai niinku... nyt heti? Täällä oli tappelu ja mä onnistuin jotenki saamaan osumaa lasinsirusta mun oikeeseen käteen! Mä en tajua mikä vittu tää mun tuuri on! Eka mä kelasin et ei tässä oo mitään, mut kyllä mun on pakko käydä päivystyksessä tän takia, ettei tää tulehdu, ku tätä jomottaa ihan vitusti ja verta on joka paikassa enkä mä todellakaan halua, et tää tulehtuu tai että mä vuodan kuiviin!! Mä en voi soittaa Maralle, ku se ei sitte antais mun enää tulla takas duuniin tänään ja mä tarvin nää yölisät, mun Kreikan matkakassasta puuttuu vielä sen verran, et mä saan paluuliput! Mä tiiän, et tää on paljon pyydetty, mut pliis, mä rukoilen —"
"Rauhotu", mä naurahdin langan toisessa päässä dramaattisesti yksinpuhelevalle duunikaverilleni. "Mä lähen heti tulee."
"Kiitos Elisa, kiitos tuhannesti! Mä jään sulle niin paljon velkaa!"
Mä vilkaisin mun vihreällä samettisohvalla hämmentyneenä istuskelevaa brunettea. "Niin todellakin jäät", mä sanoin Jennalle.
Se kiitteli vielä vuolaasti, ennen kun sulki puhelun ja mun suusta karkasi vuosisadan syvin huokaus, joka muuttui vuosisadan suurimmaksi haukotukseksi. Mä painoin pääni hetkeksi selkänojalle ja hieroin alkavia unihiekkoja silmistäni.
"Sun pitää vissiin lähtee?"
"Jep."
"Saanko mäkin tulla? Mä en haluis olla yksin nyt."
Eve tapitti mua suurilla ruskeilla silmillään ja voitonriemu levisi jokaikiseen kolkkaan mun sisälläni. Oli lottovoitto saada Eve mun luokse, mutta jos se olisi pitämässä mulle seuraa duunivuorossakin, mun ei tarvitsisi pelätä nukahtavani siellä pystyyn.
"Olis tosi kiva."
***
Mä rullailin pikavauhtia kohti Niemiharjun ainoaa edes etäisesti yökerhoa muistuttavaa tönöä. Eve jäi vielä mun luokse siistiytymään ja sanoi tulevansa perässä. Jenna oli mua vastassa Nipsun etuovilla eikä se todellakaan ollut liioitellut sanoessaan, että verta oli joka paikassa. Sen käsivarsi oli ihan veren peitossa ja jopa sen mustasta duunipaidasta näki, että sitä oli valunut siihenkin roimasti.
"Ei helvetti Jenna!!"
"Mä tiiän! Anteeks!"
"En mä sillä, vaan soita nyt hyvä ihminen ambulanssi!"
"No ei tää nyt ambulanssia tarvi", Jenna naurahti kolkosti, vaikka mä näin pienen paniikin sen silmistä. Jenna piti veristä keittiöpyyhettä käsivarrellaan ja mua etoi pelkkä ajatus siitä, miltä sen alla näytti. "Mun veli tulee hakee. Käydään nopeesti päivystyksessä ja tuun sitte takas. Pärjäätkö sä sen aikaa yksin?"
"Pakkohan mun on", mä naurahdin ja kurkkasin avonaisesta ovesta sisään. Mä näin Rossin tiskin takana tuuraamassa ja mua nauratti. Meidän jäntevä ja isokokoinen portsari ei todellakaan ollut mukavuusalueellaan tiskin takana, sen ilme oli normaalin vihaisen sijaan suorastaan hätääntynyt, kun sen piti lennosta pyyhkiä sen yrmy portsari-ilme pois kasvoilta ja vaihtaa se pirskahtelevaksi asiakaspalvelijaksi. Sisällä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään ihan kamala kaaos vielä tähän aikaan, joten mä liikahdin sivuun Rossin näköetäisyydeltä ja sytytin hermoröökin.
"Ketkä täällä tappeli?" mä kysyin mustatukalta, joka irvisti.
"No arvaa kaks kertaa."
"Leevi?"
Jenna nyökkäsi. "Kukas vittu muukaan. Mä näin ku se alotti sen, mut lopulta se onnistu yhen lyönnin jälkeen liukenemaan sivummalle ja kaks muuta jätkää alko sit vetämään painia siinä tiskin lieppeillä. Mä olin hakemassa tyhjiä tuoppeja ja mulla oli unohtunu vodkapullo siihen tiskille ja olin sitä nostamassa, kunnes toinen niistä jätkistä lens suoraan mua päin ja se pullo meni ihan pillunpäreiks. Se oli ihan mun oma syy, älä kerro Maralle, se tappais mut, jos sais tietää et se pullo oli siinä tiskillä itekseen vaikka kuinka kauan. Siitä oli ihan vitun varmasti joku juonu, sitä oli mun mielestä enemmän sillon, ku mä sen siihen nostin."
"En kerro Maralle", mä vannotin ja imaisin savut keuhkoihini. "Heittikö Rossi ne rähisijät ulos?"
"Toinen niistä lähti vissiin kans päivystykseen, sen jalkapöytään osu kans lasinsiru, ku sillä oli sandaalit. Se toinen heitettiin pihalle, mut Leevi jäi jatkaa iltaansa ihan ku ei mitään ois tapahtunu."
"Tietysti."
Mulla oli ristiriitaiset fiilikset siitä, että Leevi oli täällä ja Evekin oli tulossa. Toisaalta kiva, että sillä olisi seuraa, mutta Leevi ei tosiaan ollut kaikista vakaimmasta päästä. Ne kaksi oli muutenkin ihan kummallinen parivaljakko ja mä mietin mitä ne kaksi edes jutteli keskenään, kun ne oli niin eri maailmoista kuin olla ja voi. Leevi Harju oli epämääräinen haahuilija, yksinhuoltajanarkkarin esikoispoika ja Eve hyväkäytöksinen porvari, joka asui ehjän perheensä kanssa yhdessä Hakolan hienoimmista taloista.
Ehkä just siksi ne tuli toimeen, kun ne oli niin eri maailmoista, mistä mä tiesin.
"Mä meen ennen ku toi Rossi saa jonkun paniikkikohtauksen", mä sanoin lopulta ja pudotin röökini oven vierellä nököttävään tuhkakuppiin. "Pärjäätsä?"
Jenna nyökkäsi. "Kiitti ihan hulluna. Tarjoon sulle joskus yömyssyt."
Mä en tiennyt tarkoittiko Jenna yömyssyillä kirjaimellisesti Jack Danielsia vai meidän koodisanaa, mutta mä en ehtinyt tarkentaa, kun Jennan veli kaartoi pihaan hienolla Audillaan. Se tuli autosta ulos ja rääkäisi nähdessään verisen pikkusiskonsa ja samaan hengenvetoon se alkoi pelätä sen autonpenkkien puolesta. Mä tavallaan ymmärsin sitä, joten painelin vaivihkaa sisään ennen kun joutuisin ottamaan puolia tuossa taistelussa. Mä kuulin, kun sisarukset alkoi väitellä kovaan ääneen siinä keskellä kirkonkylää että kumpi on tärkeämpää — oma pikkusisko vai Audin vaaleanbeigen verhoilun suojeleminen. Mä en saanut koskaan tietää vastausta, sillä sisarusten tappelu vaihtui kännisten ölinään ja korvia hivelevään tiukkarytmiseen jumputukseen.
Mä vedin syvään henkeä, käärin mun hihani ja vapautin Rossin takaisin omiin hommiinsa, enkä mä ollut koskaan nähnyt niin suurta kiitollisuutta sen silmissä. Tai kenenkään silmissä.
***
"Hei tyttö! Anna bisse!"
"Saanko mä uuden drinkin, ku joku idiootti karisti röökistä tuhkaa tähän!"
"Hei jäbä, onko teillä Sandelssia? Eiku hitto, ootko sä muija?!"
"Missä voi esittää biisitoiveita? Mä haluun kuunnella Kaija Koota!"
Mä suljin korvani tytöttelyltä ja sukupuoleni kyseenalaistajilta, huokaisin ja haaveilin omistavani ainakin neljä käsiparia lisää. Rauhaa oli kestänyt vajaan puolen tunnin verran, jonka jälkeen Antti Tuiskun Peto on irti -biisi oli johdattanut tanssilattialle ne kaikista hulluimmat bilekanat. Biisi oli suorastaan kuin kutsuhuuto nuorisolle, sillä ovista alkoi tulla lisää jengiä sen jälkeen ja sitten peto todellakin oli irti. Tietysti mä olin iloinen, että Nipsussa oli porukkaa, mutta lauantai-iltoja ei todellakaan pystynyt käsittelemään yksin. Mara ei ollut vieläkään saanut rekryttyä uusia työntekijöitä, vaikka se oli harvinaisen tietoinen Nipsun nykyisestä suosiosta. Ennen täällä nuokkui keskimäärin parikymmentä keski-ikäistä illassa ja täällä olisi pärjännyt vaikka pelkkä yläasteikäinen tettiläinen, mutta nykyisin lauantait vaati vähintään neljä työntekijää kahden sijaan. Mä laskin hanasta bissen sille ensimmäiselle huutelijalle ja muotoilin jo valmiiksi mielessäni keskustelunaloitusta Maran kanssa sitä, että me oikeasti tarvittiin kipeästi tänne apukäsiä lisää.
"Saanko mä uuden juoman, pliis? Vau miten hienoja tatskoja sulla! Saanko kattoa?"
Drinkissään olevasta tuhkasta valittanut mimmi kurottautui tiskin yli kohti mun tatuoitua kättä, mikä piteli maksupäätettä ja odotin toisen asiakkaan bissenmaksun läpimenoa.
"Ihan sikahienoja", tyttö sanoi ja hipelöi mun käsivarteen tatuoituja kukkia. "Vau, niin hienoja. Vauuu."
"Kiitti", mä vastasin hämilläni ja vedin käteni äkkiä pois, ennen kun tyttö kipuaisi tiskin yli ja haluaisi käydä läpi loputkin kuvat mun iholla.
Oikeasti, jos miehet oli tunnettuja päällekäyvästä käytöksestä yökerhoissa, niin mulla oli sama kokemus monista muijista. Mun kaltainen lesbon näköinen mimmi tuntui olevan monelle pääsylippu tulla kysymättä iholle ja tatskat vaan houkutteli niitä katsomaan niin läheltä, että mä tunsin niiden hengityksenkin vasten mun ihoa. Ei se mua toisaalta haitannut, mutta en mä halunnut antaa niiden tehdä niin, ettei ne kuvittele sen olevan ookoo, sillä jollekulle toiselle se tilanne saattaisi olla pahin painajainen.
Tatskoja hiplannut tyttö ilmeisesti unohti pyytäneensä uutta drinkkiä, sillä se oli kadonnut kavereineen tanssilattian valoihin ennen kun mä olin ehtinyt kysyä minkä drinkin se olisi halunnut. Mä siirryin sen Sandels-jätkän puoleen ja kerroin sukupuoleni sen tivattua sitä neljä kertaa, mihin vaalea jätkä tokaisi, että olisinko mä innokas kolmenkimppaan sen ja jonkun sen FWB:n kanssa. Mä esitin sarkastisen imarreltua, kieltäydyin kohteliaasti lesbouteen nojautuen ja oksensin vähän suuhuni jätkän kuvaillessa omaa sukuelintään niin mahtavaksi jortikaksi, että kyllä sillä käännytetään lesbot takaisin heteroiksi. Mä olin niin väsynyt, etten mä jaksanut alkaa vääntää miten absurdi ja typerä sen lause oli, mä vaan lisäsin pari kostoeuroa lisää sen bisseen ja tekstasin Rossille meidän duuniporukan whatsapp-ryhmään, että pitää tuota blondia jätkää silmällä.
Eve tuli ovista sisään reilun tunnin jälkeen. Mun koko maailma pysähtyi, kun mä näin sen yhtäkkiä siinä, kännikalojen keskellä tiskillä, huulet punattuina ja hiukset pöyhittyinä, mun vaatekaapista pöllityssä ylisuuressa mustassa t-paidassa. Se näytti ihan mielettömän hyvältä ja mä tunsin oloni ihan helvetin onnekkaaksi, kun sain mennä pilkun jälkeen samaan osoitteeseen tuollaisen jumalattaren kanssa.
"Mitäs kaunottarelle laitetaan?" mä kysyin ja annoin kaikista flirteimmän hymyn ilmestyä kasvoilleni. "Haluutko viiniä vai laitetaanko joku drinkki?"
Eve nojasi toisella kädellään tiskiin ja siristi silmiään katsoessaan drinkkilistaa edessään. "Vaikka toi sex on the beach."
"Onnistuu duunivuoron jälkeen, mutta halusitko sä juoda jotain?" mä heitin imelimmän flirtin ikinä ja sain Even sekä nauramaan että punastumaan.
"Kuules nyt, toi on seksuaalista häirintää", Eve vastasi kädet puuskassa.
"Häiritseekö sua?" mä kysyin kulmat koholla. "Sano vaan, niin mä lopetan. Turvasana red", mä lisäsin viitaten Fifty Shadeen ja nuolaisin huuliani.
Eve vastasi mun kysymykseen pudistamalla päätään ja puremalla alahuultaan kuin Anastasia Steele. Se näytti tuhottoman hyvältä ja mun sukat pyörisi jaloissa, jos mä olisin sellaiset ehtinyt laittaa jalkaani.
"Ei häiritse", se sitten vastasi.
"Okei eli nähään sit rannalla neljän jälkeen", mä lausahdin ja Eve nauroi. Se vilkuili posket hehkuen ympärillään olevaa ihmismassaa ja näytti siltä, kuin se haluaisi ihmisten kuulevan ja näkevän meidän flirttailun. Olihan se nyt vihdoin tullut ulos kaapista ja oli silminnähden vapautuneempi ja mä rakastin katsoa sitä sellaisena.
"Selvä", se hihitti.
Mä kaivoin tasolle vodkan ja persikkaliköörin, karpalomehun ja appelsiinimehun, mittasin sopivassa suhteessa ne shakeriin, sekoitin ja kaadoin seoksen korkeaan lasiin jäiden sekaan. Asettelin appelsiininsiivun koristeeksi ja tyrkkäsin siihen vielä pillin. Eve alkoi kaivaa visaa lompakostaan, mutta mä tartuin sen käteen.
"Talo tarjoo", mä hymyilin.
"Oikeesti?"
"Tarjoo sä sit siellä rannalla", mä vastasin silmää iskien ja sain itse omilla sanoillani aikaan helvetillisen parven perhosia mun vatsaan. Ne villiintyi entisestään Even hymyn johdosta ja me molemmat pudottiin johonkin sateenkaarimaailmaan, missä ei ollut mitään muuta kuin me kaksi ja tuhat kipinää. Mä melkein jo tunsin Even kostean vartalon mun omaa vasten ja sen hunajaisen tuoksun mun nenässäni ja muistin yhtäkkiä tasan tarkaan miten ihanalta sen huulet tuntuikaan vasten mun huulia.
Hitto.
Mä halusin Eveä niin paljon.
Mä en olisi halunnut kavuta sieltä maailmasta takaisin ylös, mutta tiskille ilmestyi neljä jo valmiiksi helvetillisessä kännissä olevaa nuorta miestä, jotka halusi lisää lonkeroa just nyt heti. Kupla poksahti lopulta kokonaan rikki, kun yksi niistä vahingossa tönäisi Eveä ja sen oli pakko tehdä tilaa muille asiakkaille.
"Nähään sit neljältä viimestään", Eve sanoi vielä, ennen kun se hävisi terassille tupakalle.
Voi luoja.
Mun työnteosta ei tulisi yhtään mitään.
***
Jenna tuli käsivarsi siteeseen kapaloituna takaisin vasta puolen yön jälkeen. Se ehti ensimmäisen viiden minuutin aikana manata Niemiharjun terveyskeskuksen alimpaan helvettiin odotustilan vittumaisesta sihteeristä aina parkkipaikkoihin saakka, haukkua isoveljensä maailman suurimmaksi luuseriksi ja vielä käydä läpi miten surkea lääkäri sitä oli siellä ollut vastassa, kun se oli väkisin halunnut kirjoittaa Jennalle parin päivän saikkulapun muutaman tikin takia. Jenna repi paperin tuhanteen osaan ja jatkoi töitään kuin ei olisi koskaan töistä poistunutkaan, vaikka sen käsi oli selvästi kipeä. Mä annoin sen olla loppuillan tiskin takana turvassa tuuppijoilta ja rähisijöiltä ja juoksin itse pää kolmantena jalkana hakemassa pöydistä tyhjiä kaljatuoppeja ja muovikippoja. Mä hoidin takahuoneessa raskaimmat hommat ja vasta varttia ennen valomerkkiä Jenna ehti antaa mulle siunauksen pitää kunniallinen röökin mittainen hengähdystauko. Mun otsa oli ihan hiestä märkä, kun mä istahdin Nipsun etuovien vieressä olevalle aidalle ja sytytin illan toisen tupakan. Baarin etupuolella ei ollut mun lisäksi ketään, koko Niemiharjun kerma oli joko sisällä tai sivummalla olevalla terassilla.
Pieni hetki omaa rauhaa tuntui taivaanlahjalta.
Mä olin nähnyt vain vilauksia Evestä illan aikana, mutta vain kerran meidän katseet oli kohdanneet ja silloinkin mulla oli kädet täynnä tuoppeja ja Evellä oli kiire vessaan. Se oli nopeasti löytänyt tiensä Leevin luokse ja hengaili sen kanssa kahdestaan enimmäkseen terassilla röökit huulessa. Niillä oli ainakin ulkopuolisen silmin ihan hauskaakin, mä huomasin Even viihtyvän ja mulle tuli siitä jotenkin lämmin olo. Mä halusin, että se olisi onnellinen ja musta oli ihanaa, jos se oli löytänyt Leevistä itselleen ystävän. Sillä ei niitä kuitenkaan Oonan lisäksi tainnut ihan kamalasti olla —
"Kato suaki näkee!"
Mä hätkähdin ajatuksistani, kun tajusin lauseen olevan osoitettu mulle. Punatukkainen mimmi käveli Nipsun laitaa pitkin mua kohti ja pieni musta koira nosti jalkaansa meidän baarin ruusupuskaan.
"Oho, moi", mä moikkasin hämmentyneenä ja irvistin mielessäni, kun näin Inkan tylyn katseen.
"Oho?"
"Niin, tai siis moi", mä naurahdin kiusaantuneena ja imaisin pitkät hermosavut.
Mä olin ollut ihan paskamainen Inkalle, kyllä mä sen tiesin. Mä olin ghostannut sen ihan täysin eilen sen puhelun jälkeen, mikä me käytiin grillin pihassa muutamia tunteja sen jälkeen, kun Ville oli kertonut mulle mitä sinä uutena vuotena oikeasti tapahtui. Inka oli pyytänyt mua vielä uudelleen tänä aamuna kahville, mutta mä lähdinkin Even luokse enkä mä yksinkertaisesti vaan muistanut enää vastata sille.
"Mä sanoin sulle, et mä kaadan ne saamarin kahvit sun postiluukusta, jos sä jätät tulematta."
Mä en ollut ihan varma oliko Inkan äänensävyssä sarkasmia vai ei, mutta mun ei onneksi tarvinnut arvuutella pitkään, kun se jo nauroi.
"Muija vaan jätti roikkuu", se virnisti ja mua huojensi, ettei se ollut ainakaan ihan kamalan vihainen.
"Sori, sori oikeesti, tässä on ollu vähän kaikkee sekavaa", mä yritin lässyttää itseäni pois omasta paskasta, tumppasin loppuun palaneen tupakkani ja kyyristyin silittämään mun jalkoihin tepastellutta pikkukoiraa. "En tienny, et sulla on koira", mä sanoin ja koira hypähti etutassuillaan mun polvien päälle. Sen epäsiistin näköinen turkki sojotti jokaiseen ilmansuuntaan ja se oli niin ruma, että se oli oikeastaan jo ihan helvetin söpö.
"On paljo muutaki mitä sä et tiedä, ku sä et sit halunnukaan ottaa selvää", Inka täräytti ja mun poskia kuumotti.
"Voitko sä antaa mulle anteeks?" mä kysyin ja yritin katsoa sitä koiranpentuilmeellä. "Pliis? En mä halunnu loukata sua tai mitään."
"Höpöhöpö, et sä nyt niin spessu oo", Inka naurahti. "Kunhan kiusaan. Tarjoo joskus bisset nii ollaan sujut."
Mä hymyilin huojentuneena ja nyökkäsin. "Selvä."
Koira löysi jotain mielenkiintoisempaa haisteltavaa mun takaa, kun se lähti iloisena haukkuen ja häntä heiluen pois ja mäkin nousin pystyyn. Nopea liike sai mun päässä heittämään ja vielä entisestään mua huippasi, kun mä tajusin minkä takia koiran häntä vipatti kuin viimeistä päivää. Eve ja Leevi oli ilmestyneet pihalle, Leevi silitti sekopäisenä hyppelevän koiran päätä ja kutsui sitä tuttavallisesti Peikoksi ja mä en tajunnut miten se tiesi sen nimen ja miten tällä kylällä kaikki tunsi aina vittu ihan kaikki.
Enkä mä tajunnut myöskään sitä, että minkä takia Even piti just nyt tulla pihalle, kun mulla oli Inkan kanssa välienselvittely kesken. Mä en halunnut sen tietävän mun muutaman päivän takaisesta hairahduksesta, se ei jälkikäteen ajateltuna merkinnyt mitään, enkä mä halunnut Inkankaan tietävän, että mä olin toisen mimmin takia jättänyt vastaamatta sille.
Mulle tuli huono olo.
"Siinä", Inka sanoi ja lätkäisi talutushihnan Leevin kouraan.
"Kiitti Inka", Leevi vastasi. "Paljo mä oon velkaa?"
"Sä tiiät ettei sun tarvi maksaa."
"Ok."
"Leo kyllä nyt suuttuu, ku Peikko ei ookaan enää aamulla nuolemassa sen naamaa."
"Höh. Saat sen hoitoon ihan millon vaa."
Okei, Peikko siis olikin Leevin koira. Sen koiralta se kyllä homssuisuuden puolesta näyttikin. Vaikka Inka oli ollut pelkkänä koiravahtina ja kello oli melkein puoli neljä aamuyöllä, sen meikit oli ihan mintissä tekoripsiä myöten ja sen paksu punainen tukka oli huolitellusti kiharrettuna. Se oli taitellut mustan bandanan pannaksi päänsä ympärille, sen solmu oli kohti taivasta ja tytön jalassa oli massiiviset niittimaiharit. Inkalle olisi sopinut ennemminkin joku jäntevä amstaffi tai harmaa tanskandoggi, jolla olisi samanlainen huivi kaulassaan.
"Eve, tässä on Peikko. Peikko, Eve", Leevi tutustutti kaksi brunettea toisiinsa.
"No hei! Hauska tavata, ootpa sinä söpö."
Mun sydän suli.
Eve näytti niin suloiselta rapsuttaessaan jaloissaan hyppivää koiraa ja sen äänikin oli pari oktaavia korkeampi ja vielä entistäkin heleämpi, kun se kehui Peikkoa söpöimmäksi koiraksi koskaan, mä vaan katsoin niitä ja toivoin olevani tuon mustaturkkisen pikkukoiran paikalla.
"Me lähetää himaan nukkuu", Leevi ilmoitti ominaiseen ynseään tapaansa ja sanoi mulle ja Inkalle moikat täysin ilmeettömästi. Evelle se tosin soi ehkä millimetrin korkuisen hymyntapaisen ja sanat näkyillään, Eve, kunnes se luikki tiehensä sekarotuisen koiransa kanssa. Mua edelleen hämmensi sen ja Even ystävyys, mutta mä en ehtinyt miettiä sitä enempää, sillä mä tajusin olevani keskellä mun pahinta painajaista.
Mä olin yhtäkkiä kolmestaan Even ja Inkan kanssa.
"Millon sun työvuoro loppuu, Elisa?"
Inkan kysymys sai hengityksen takertumaan mun kurkkuuni.
"Neljältä. Kui?"
"Haluaisitko sä nyt tulla juomaan ne iltakahvit?" Inka kysyi ja sen viimeisen sanan sävyssä oli niin selkeää flirttiä, ettei se voinut jäädä Eveltä huomaamatta.
Helvetin perkele.
"En mä kyllä tänään", yritin sanoa niin arkisesti kuin ikinä kykenin. Mä sytytin uuden tupakan, kun en tiennyt mitä muutakaan mä tekisin. Mä olin ollut liian pitkään jo tauolla ja mun pitäisi todellakin palata takaisin sisälle, mutta en mä kehdannut luikkia tästä kusisesta tilanteesta pois. Mä olisin vuosisadan luuseri, jos mä nyt vaan pakenisin paikalta.
Mun oli kestettävä tekojeni seuraukset.
"Millon sitte?"
Mua ahdisti. Mä olisin halunnut sanoa Inkalle suoraan, että mä olin jumalattoman kusessa mun exääni, joka muuten by the way seisoi tuossa muutaman metrin päässä, mutta en mä jumalauta saanut sanoja suustani. Sen sijaan mä sanoin jotain, mikä jätti taas kerran jutun roikkumaan ja mä jouduin pitkittämään sekä omaa että Inkan tuskaa vielä pidemmälle.
"Mä tekstaan sulle."
Pelkuri.
"Okei, tekstaat sit kans", Inka vastasi hymähtäen ja käänsi katseensa brunetteen sivummalla. "Ollaanko me ikinä tavattu?"
Eve kohdisti jäisen katseensa punatukkaiseen tyttöön ja suoristi selkänsä. "En mä muista ainakaan."
"Mä oon Inka, Leevin frendi ja Elisan —", Inka pysähtyi sanoissaan katsoakseen mua. "Mitä me ollaan?"
Voi vittu.
"Kavereita kai", mä vastasin epämääräisesti ja naurahdin hämmentyneenä. Inka kohautti olkiaan.
Oikeasti, jos Inka vaan tietäisi mun ja Even jutusta tai että me edes ylipäätään tunnettiin toisemme, mä olisin voinut vannoa sen tehneen tuon tahallaan. Se olisi ollut täydellisen vittumainen kosto siitä, että mä ensin pussailin sen kanssa ja heti perään vaan tylysti ghostasin, mutta ei Inka sitä tarkoittanut niin.
Ei kai.
Se vaan halusi tietää missä mennään. Niin mäkin olisin halunnut, mutta ilman, että mun ensirakkaus seisoi yleisönä.
"Mä oon Eve", Eve esitteli itsensä kädestä pitäen. "Elisan exä", se lisäsi perään täydellä itsevarmuudella.
Ei helvetin helvetti.
Nyt jos koskaan mä olisin halunnut hypätä pää edellä vieressäni olevaan ruusupuskaan ja antaa sen piikkien raapia mun naaman rikki.
"Ahaa", Inka vastasi ja katsoi mua samalla, kun risti kätensä rinnalleen. "Mielenkiintosta."
Eve teki sen ihan tahallaan. Se oli tajunnut tilanteen ja halusi näpäyttää mua, ja mä todellakin olin ansainnut sen. Mä puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja toivoin enemmän kuin koskaan näkymättömyysviitan ilmestyvän mun harteilleni. Mua nolotti ja hävetti, mutta kaikessa vittumaisuudessa mua kuitenkin huvitti Even itsevarmuus ja olin siitä jollain sairaalla tavalla helvetin ylpeä. Mä vaan tykkäsin siitä mimmistä niin vitusti ja olisin halunnut, että se olisi sanonut mua tyttöystäväkseen eikä exäksi, mutta minkäs mä sille mahdoin. Ei me oltu tyttöystäviä.
Me oltiin exiä.
Helvetti.
"Mä tästä sitte lähen häiritsemästä", Inka sanoi hämmentyneenä ja väänsi hymyn kasvoilleen. "Öitä."
"Öitä", mä sanoin, Eve vaan nosti punatukalle kättään väkinäisesti hymyillen. Hetken aikaa me kuunneltiin Inkan tennareiden alla rapisevaa maata, joka loittoni loittonemistaan ja lopulta hiljaisuus laskeutui meidän ylle.
Mä rykäisin ääntäni kuuluviin.
"Hitto sun kanssa", mä puuskahdin huvittuneena.
Eve katsoi mua viattomasti bambisilmillään. "Mitä mä muka tein?"
"Saat puhuttelun myöhemmin, mä meen tekee duunivuoron loppuun ennen ku saan sydänkohtauksen", vastasin hieraistaessani hiuksiani hikisen otsan päältä.
"Odotan innolla", Eve vastasi. "Siis sitä puhuttelua. Älä pliis saa sydänkohtausta."
Mä hymyilin sen sanoille, ainakaan Eve ei ollut niin vihainen mulle, että se olisi halunnut mun heittävän veivini. Mä otin muutaman askeleen kohti Nipsun pääsisäänkäyntiä, kunnes vielä käännähdin Eveä päin. "Haluutko sä mennä jo mun luo?"
"Voisin mä kyllä mennä."
Mä kieritin mun kämpän avaimen avainnipustani sille. "Kai sä päästät mut takas sisään?"
"Mä koitan pysyä hereillä", Eve vastasi. "Onneks täällä ei nyt niin kauheen kylmä oo, etköhän sä puiston penkilläki saa ihan hyvät yöunet", se lisäsi virnistäen ja mä näytin sille kieltä.
"Pliis, älä tee sitä mulle."
"En mä koskaan vois."
Se katsoi mua niin söpösti tuuheiden ripsiensä alta, että mun vatsassa alkoi kuplia. Eve lupasi vielä kautta kiven ja kannon odottavansa mua, jos se saa syödä iltapalaksi loput poppikset. Mä annoin sille luvan ja painelin sisälle hymy huulillani.
***
Mun jalat oli aivan paskana, kun mä vähän ennen neljää istahdin takahuoneen pinnatuolille lepuuttaakseni niitä ennen kotimatkaa. Mä kaadoin vanhaa kunnon Jackia kristallilasiin pari senttiä ihan vaan yömyssyksi ja kiitokseksi itselleni tästä toiminnantäyteisestä yövuorosta. Mua väsytti ihan saatanasti, vaikka samaan aikaan mä olisin voinut jatkaa samoilla silmillä vielä sunnuntain yli.
"Huh mikä ilta!" Jenna ilmestyi takahuoneeseen musta tukka viuhuen. "Ei oo normaalia olla koko yötä tiskillä, mun kurkku on ihan karhee, ku on pitäny huutaa joku neljä tuntia putkeen tiskin yli", se valitti ja maiskautti kuivaa kieltään.
"Eikä myöskään juoksupoikana", mä vastasin hieroessani jalkapohjiani. "Älä enää ikinä loukkaa ittees, tää meidän tehotiimi ei pitkään toimi tällä tyylillä."
"En helvetissä loukkaa! Ja on tää jo nyt parempi, ei satu niin paljoo, tai sitte se johtuu noista vahvoista lääkkeistä. Se lasinsiru kyllä viils aika syvältä", Jenna puheli ja nojasi selkäänsä pukukoppinsa oveen. "Otitko sä viskiä?"
"Pakko oli ottaa pieni palkinto."
"Voisinpa mäkin, mut mä en usko, et noi lääkkeet on sen kans hyvä yhdistelmä", Jenna mietiskeli. "Onko sulla jotain suunnitelmia tälle illalle?"
Meidän yhteinen koodisanaviski yhdessä tuon kysymyksen kanssa tarkoitti yleensä jotain ihan muuta, mutta Jenna oli haavoittunut sekä lääkepöhnässä, ettei sen kysymys täten voinut sisältää mitään vihjettä Jack Danielsien juomisesta. Se oikeasti vaan halusi tietää. Mä en ollut koskaan puhunut Jennalle mun rakkauselämästä, meidän yhteisen historian takia ja muutenkin, mutta nyt mulla oli ihan kummallinen olo.
"No tavallaan", mä aloitin ja hörppäsin kuparinruskeaa nestettä lasista. "Mun exä palas takas mun elämään tossa pari viikkoa sitten."
Jenna kohotti laiskan katseensa muhun ja sen ilme kirkastui. "Eikä!"
"Joo, mun ensirakkaus ylästeelta, ihan vitun vahva sellanen", mä jatkoin hiljaisemmin. "Se tuli kaapista porukoilleen tänä aamuna, sen äiti otti sen niin paskasti, että Eve nyt punkkaa mun luona jonkun aikaa."
"Ei hitto", Jenna henkäisi ja laittoi ehjän kätensä suunsa eteen. "Eli mä olin oikeessa! Onko se just se brunette ketä sä sillon vähä aikaa sitte tulit ettimään? Se polkkatukkanen, se ihan vitun söpö, se Harjun Leevin kaveri, joka juo Chardonnaytä?"
Mä nyökkäsin.
"Ei mikään paras arvostelukyky sillä muijalla, jos on kusipää-Harjun kaveri ja vielä suhunkin kajonnu", Jenna vittuili ja mä repesin.
"Haista paska!"
"Läppä oli!" Jenna huudahti. "Ootteko te jo tehny jotain? Vai ootteko vaan exiä?"
Mä vieritin sormeani pitkin lasin reunaa. "Sen verran vahvaa flirttiä heitelty tässä tän päivän aikana puolin ja toisin, että jos mä nyt oon ymmärtäny jotain väärin, niin mun pitää mennä kuvauttamaan mun pää", mä sanoin huokaisten.
"Eli sulla ainakin on vielä tunteita sitä kohtaan?"
Mä otin huikan ja nyökkäsin. "Se on niin vitun ihana, ihan vitun täydellinen mulle. En mä pääse siitä varmaan ikinä yli."
"Voi meiän Ellua", Jenna sanoi huulia mutristaen ja katsoi mua myötätuntoisena.
"Ja nyt se on vielä tullu vihdoin ulos kaapista, niin tää menee ihan mahdottomaks, ku se vittu nukkuu mun kämpässä, missä on vaan yks sänky", mä puhuin nopeaan tahtiin ja huokaisin. "Vitun sekavaa."
"Eikä oo, ku just ihanaa!" Jenna voihkaisi, sen silmät säihkyi siihen malliin, että jos me oltaisiin anime-leffassa, sen silmät olisi sydämen muotoiset. "Mä voin käydä kassan läpi yksinki, mee sä vaan jo", Jenna sanoi hoputtaen.
"Oikeesti?"
"Sillä ehdolla, että sä oikeesti kerrot sit mulle kaiken likasia yksityiskohtia myöten!"
Mä nauroin. "Me muistaakseni joskus sovittiin, ettei me puhuta näistä jutuista."
"Paskat tollasista säännöistä! Mun rakkauselämä on niin vitun kuivaa, että tää on mun ainoo mahdollisuus muistuttaa itteeni siitä, että rakkautta edes vielä on olemassa. Mä tarviin sitä, Elisa, se on mun elinehto. Haluatko sä, että mä kuolen?"
Mua nauratti. "Ehkä mä sit kerron."
"Ei mitään ehkä, vaan sä kerrot! Mä en anna sun tulla duuniin muuten. Mä palkkaan Rossin tohon takahuoneen ovelle, eikä se saa päästää sua sisään ennen ku sä lupaat jakaa ihan kaiken!"
"No selvä", mä nauroin ja kulautin loput viskit lasistani huiviin. "Kiitti ku kuuntelit, Jenna."
"Ilo oli mun puolella! Harmi, että sä vasta nyt kerroit."
"Niinpä."
Jenna hymyili, kun se toivotti hyvät yöt harvinaisen likaisia sanavalintoja käyttäen ja häipyi takaisin sorvin ääreen. Mä nakkasin farkkutakin ylleni ja katosin pimeään yöhön skeittilautani kanssa, koko matkan mua vaan hymyilytti. Oli ollut ihanaa saada kertoa mun tunteista jollekin ulkopuoliselle, se sai koko jutun tuntumaan paljon konkreettisemmalta. Mä olin myös tosi huojentunut Jennan reaktiosta, se vaikutti oikeasti olevan mun puolesta onnellinen. Mä olin sisimmissäni pelännyt, että meidän säätäminen muuttuisi jossain kohtaa yksipuoliseksi ihastumiseksi eikä me voitaisi enää työskennellä yhdessä, mutta onneksi niin ei ollut. Jenna oli tosi rento, olisihan mun se pitänyt tajuta jo aiemmin.
Puolimatkassa kotia mun puhelin värähti. Eve oli laittanut mulle kuvan itsestään missä se esitti nukkuvaa mun sängyllä. Mun oli pakko pysähtyä zoomaamaan sen kasvoja, sen pitkiä tuuheita tummia ripsiä ja koristeellista septumia sen söpön pienen nenän välissä. Se näytti niin ihanalta, ja Even suupielessä oleva suloinen hymy sai mun vatsanpohjan lepattamaan ihan hullun lailla. Mä vastasin sille hymyilevällä selfiellä S-Marketin valojen alla ja kirjoitin tekstiksi, että älä nukahda pliis. Eve vastasi, että oli pirteä kuin peipponen ja mä kirjoitin, että peipponen oli mun lempilintu.
Eve vastasi pusuhymiöllä ja mä sulin.
***
Mun kädet tärisi jännityksestä, kun mä räpläsin vara-avainta lukkopesässä, jonka mä olin löytänyt duunista mun kaapista. Mun sielussa kiehui innostus, tuntui ihan mielettömältä mennä kotiin niin, että joku olisi siellä oikeasti mua odottamassa. Eikä se joku tyyppi ollut ihan kuka tahansa, se ei ollut mun humalaansa pois nukkuva pikkuveli tai kukaan sen kavereista tai joku mitätön Tinder-mätsi, vaan hitto — Eveliina Tammisto. Sen nimi kuulosti kuninkaalliselta mun korvissani ja mä tunsin oloni maailman onnekkaimmaksi tyypiksi just nyt.
"Moi!" mä huikkasin ovelta, mutta en saanut vastausta. Kämppä oli pimeänä, mä laitoin taskulampun puhelimesta päälle ja kurkistin varovasti mun huoneeseen tarkistaakseni, että Eve olikin jo nukahtanut, mutta mun sänky oli tyhjä. Mä rypistin mun otsaani ja mun sisällä hetki sitten kuplinut, kauan kaivattu onnellisuus meinasi valua samantien jokaisesta ruumiinaukosta pihalle, mutta sitten parvekkeen ovi narahti.
"Tuu käymään täällä."
Heleä pyyntö sai mun niskavillat pystyyn. Polkkatukka kurkisti partsin oven takaa ja viittoi mua sinne. Mä pukkasin vanssit jaloistani ja kipitin olohuoneen läpi kohti parveketta, Eve napsautti sinne valot päälle ja antoi valoketjujen valaista pilkkopimeän parvekkeen.
Mun sydän jätti lyönnin välistä.
Eve oli tehnyt meille iltapalaa. Se oli asetellut pöydälle kaksi lautasta, kaksi vesilasia, kaksi lasillista valkoviiniä. Keskellä kaikkea oli lautasellinen valmiiksi tehtyjä voileipiä, joiden ympärille oli sytytetty muutama kynttilä. Eve oli jostain löytänyt servettejäkin, mitkä se oli taiteillut sydämenmuotoisiksi ja mun omani vaan läpätti rinnan alla mieletöntä tahtia.
"Hitto Eve, tää on ihan liikaa."
"No vähintä mitä mä voin tehdä, ku saan punkata täällä", se sanoi varovaisesti ja silitteli käsivarsiaan.
"Saat olla ikuisesti."
Eve katsahti mua ja hymyili. "Maista nyt ensin."
"Käskystä", mä virnistin ja istahdin pehmeälle sohvalle. Sohva oli sen verran pieni, että Eve joutui väkisinkin istumaan tosi lähelle mua.
Musta tuntui kuin mä olisin nähnyt unta, kaikki tuntui ihan liian ihanalta. Eve otti viinilasin käteensä ja mä vaan katsoin sitä, miten sen oliivi-iho hehkui kynttilänvalossa ja miten sen kaikki eleet oli niin siroja ja kauniita ja miten sen sormetkin oli niin sirot ja veistokselliset ja kauniit. Tunsin oloni ryysyläiseksi sen rinnalla mun hikisessä työpaidassani, mitä mä en ehtinyt vaihtaa Jennan hoputtaessa mua lähtemään, mutta mä olin kuitenkin liian väsynyt jaksaakseni välittää siitä miltä mä näytin.
"Oliko sulla ees kiva ilta?" mä kysyin, kun olin saanut nielaistua viimeisen palan ehkä maailman parhaimmasta voileivästä, mitä mä olin ikinä syönyt.
Eve nyökkäsi. "Onneks Leevi oli siellä. Sen seurassa on aina tosi rento olla."
"Oikeesti?"
"Joo."
"No kiva", mä vastasin hörpäten viiniä. Se oli vähän väljähtänyttä, olihan se ollut mun jääkaapissa varmaan viikon aukinaisena, mutta ei mua haitannut. "Ootte kyllä hassu parivaljakko", mä lisäsin perään.
"Mä tiedän."
"Ja silti tuutte juttuun?"
"Leevin kans ei tarvi esittää mitään. Se on tosi virkistävää."
"Tarviiko sun mun kanssa esittää?"
"Musta tuntuu, et mä esitän aina vähän", se sanoi apeana. "Kai mä oon vaan niin tottunu siihen, koska — kotona oli pakko tehä niin."
Se nielaisi ennen viimeisiä sanoja, sen silmissä välähti jotain ihan mielettömän surullista.
"Mun kanssa sä voit olla just sellanen ku oot", mä sanoin vakavalla äänellä.
Eve katsoi mua huultaan purren. "Voinko?"
"Tietysti."
Mä laskin viinilasini pöydälle ja hivutin käteni kohti Even siroja sormia, mä silitin varovasti pehmeää ihoa ja yritin sietää mun sisällä paukkuvia kipinöitä.
Eve värähti kosketuksesta.
"Tuntuu ihanalta olla näin", se kuiskasi, mutta ei uskaltanut katsoa mua.
Mä kyllä uskalsin.
Mä uskalsin katsoa sen suloisen nenän sivuprofiilia, miten se kaartui ensin loivasti ylöspäin ja sitten täydellisessä kulmassa alas kohti sierainten välissä keikkuvaa septumia, joka kimmelsi tunnelmavalaistuksen loimussa. Mä uskalsin katsoa sen meikittömiä kasvoja, pisamin koristeltuja poskipäitä ja täyteläisiä huulia, joissa näkyi vielä himmeä muisto alkuillan punatuista huulista.
"Sä oot ihan mielettömän kaunis", mä sanoin hiljaa.
"Älä viitti."
"Oot sä. Kaunein kaikista."
Mä en voinut vastustaa itseäni.
En vaan voinut.
Mä liikahdin lähemmäs ja hivutin käteni hitaasti kohti Even kaulaa ja kaarevaa leukalinjaa. Mä vedin Even kasvoja hellästi lähemmäs ja tunsin sen pehmeän hengityksen vasten mun huulia. Even huulet värisi, kun se varovasti uskalsi katsoa mua ripsiensä alta ja sen tummat bambisilmät kimmelsi kosteina.
"Ootko sä sen Inkan kanssa?" Eve kysyi hiirenhiljaa, pakotti mut keskeyttämään.
"Mitä?"
Eve räpsäytti silmiään ja pudotti kyyneleet poskilleen. "Ootko?"
Mä laskin käteni sen poskelta ja katsoin sitä syvälle silmiin. "En oo."
"Oo rehellinen mulle, pliis, mä en kestä muuten."
Eve niiskaisi ja mun sydäntä puristi ikävästi. Sen sanoista paistoi kaikki se tuska, minkä mä olin sille vuosia sitten omalla typeryydellä aiheuttanut. Se iski teräviä viiltoja mun sydämeen, ne sattui ihan helvetisti, mutta ne ei olleet mitään siihen verrattuna, mitä mä itse olin saanut Evelle aikaan.
Mä olin särkenyt sen sydämen. Mä olin rikkonut tuon tytön vuosia sitten tietämättäni ja tahtomattani.
"Mä vannon, etten mä oo Inkan kanssa."
"Mä kuulin, kun sä sanoit sun äidille viikko sitten, että sulla on treffit."
"Oli", mä korjasin verbin oikeaan muotoonsa.
"Oliko ne just Inkan kanssa?"
"Joo, mut se oli ennen ku mä olin jutellu Villen kanssa ja mun pää oli sillon ihan sekasin. En mä halua Inkan kans mitään, en oikeesti."
Eve laski katseensa kämmeniinsä. Sen poskilla valui kyyneleet pehmeinä noroina kohti leukaa ja mä olisin halunnut pyyhkiä niistä jokaisen, mutta mä en osannut enää liikkua.
Mä en ansainnut koskettaa mitään noin kaunista.
"Muhun sattuu, Elisa. Muhun sattuu, kun mä mietin sua muiden kanssa."
"Ei sun tarvi miettiä sellasta", mä yritin sanoa vakaalla äänellä, vaikka se alkoikin väristä.
"En mä voi sille mitään."
Mä kohotin kättäni varovasti Even poskelle, pyyhkäisin kyyneleen hellästi sivuun ja kohotin sen katseen takaisin muhun. Even surullinen katse sai mun omatkin silmät kostumaan, mä annoin kyynelten virrata, mä halusin näyttää Evelle, kuinka paljon se vaikutti muhun vieläkin. Mä halusin olla auttamassa sitä vähentämässä sen tuskaa, mä halusin poistaa sen kokonaan. Mä en ollut pelkästään velvollinen tekemään niin, vaan mä oikeasti halusin. Mä en halunnut mitään muuta niin paljon kuin sitä, että Eve olisi onnellinen. Sen takia mä uskalsin hivuttaa toista kättäni Even käsivartta kohti, sen pehmeää ihoa pitkin takaisin toisellekin poskelle ja silitin peukalollani kosteita poskia hellästi kuin peläten, että ne menisi pienestäkin kosketuksesta rikki.
"Kukaan ei tuu koskaan merkitsemään mulle yhtä paljon ku sä", mä kuiskasin.
"Et sä voi sanoa noin", Eve ähkäisi ja liikautti päätään niin, että mun kädet valahti pois sen iholta.
Mä en halunnut luovuttaa. Tällä kertaa mä en todellakaan halunnut. Mä en aio tehdä samaa virhettä enää uudestaan.
"Voin, koska mä tiedän sen", mä sanoin ja asetin Even käden mun rinnalle, missä mun sydän tykytti tuhatta ja sataa. "Mä tunnen sen täällä, oon aina tuntenu ja tuun aina tuntemaan. Kukaan muu ei saa mun sykettä näin helvetin korkeelle, et musta tuntuu että mä kuolen."
Eve katsoi mua ihan hiljaa. Se katsoi ja piti kättään mun rinnalla, mun sydämensyke tuntui leviävän kaikkialle mun kehossa, kun se teki niin. Mä tunsin sen varpaissa ja selkärangassa, takaraivossa ja sormenpäissä, ihokarvoissa ja korvanlehdissä, ihan kaikkialla.
"Se oot aina ollu sä, Eve", mä sanoin ääni väristen ja purin huultani ja annoin kyynelten valua säälittävinä mun poskia pitkin. "Ei kukaan muu oo saanu mua tuntemaan näin vahvasti. Ei kukaan muu oo saanu mua itkemään, ku mua pelottaa niin helvetisti, että mä menetän sut uudestaan."
Mä en ollut koskaan ollut niin avoimena kenenkään edessä, mä en ollut koskaan uskaltanut näyttää kenellekään, kuinka rikki mäkin todellisuudessa olin. Mun oli helppo esittää muuta, oli helppo uskotella muille ja samalla itsellenikin, että kaikki oli hyvin. Kaikki oli helpompaa niin.
Ongelma oli siinä, että se kesti aina vaan pienen hetken.
Kyllä mä tiesin, etten mäkään ollut vuosiin ollut oikeasti onnellinen. En mä ollut sallinut itselleni onnea sen jälkeen, kun Eve oli hävinnyt mun elämästä. Se oli jättänyt liikaa kysymyksiä ja liikaa tunteita avoimiksi, en mä ollut pystynyt käsittelemään niitä loppuun asti yksin, ilman Eveä. Nyt ne oli alkaneet vihdoin purkautua ja mun sisällä oli taas tilaa niille hyville tunteille, vaikka musta tuntuikin, etten mä ansainnut tuntea niin.
Eve katseli mun kasvojen jokaista kolkkaa kuin se maalaisi niistä kuvaa mieleensä. Se liikautti kätensä rinnalta mun niskaan, katsahti mun huulia, nuolaisi omiaan ja liikahti lähemmäs.
"Et sä menetä", Eve kuiskasi ja vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, meidän huulet viimein kosketti toisiaan.
Se tuntui niin ihanalta, etten mä uskaltanut edes hengittää. Mua pelotti, että pienikin tuulenvire veisi Even pois mun luota.
Even sormet vaelteli kevyesti mun niskahiuksissa, sen huulet tutki mun huulia, kuin etsien vanhaa tuttua reittiä. Sen kosketus sai mut vapautumaan ja rentoutumaan, mä haistoin Even tuoksun vahvana mun nenässäni, se oli niin tuttu ja tärkeä, se antoi mulle rohkeutta koskea ja palata takaisin sille polulle, miltä me molemmat kolme vuotta sitten eksyttiin.
Mun koko vartalo värisi, kun mä liikutin käteni Even kyljille, sain eleelläni tytön kapuamaan mun syliin ja mä annoin sormieni hapuilla pehmeää ihoa paidan alla. Mä kosketettiin toisiamme varovaisesti ja hellästi, vaikka kiivas hengitys meidän suudelmien välissä kertoi kuinka helvetin suurta himoa me tunnettiin toisiamme kohtaan. Joka ikinen kosketus tehtiin hidastetusti ja harkitusti, kuin jokaisella ihoon piirretyllä suudelmalla olisi oma merkityksensä. Hitaasti eteneminen oli kuin välttämätön kunnianosoitus niille kolmelle kurjalle vuodelle, mitkä meidän oli täytynyt tarpoa erillään, jotta me voitaisiin taas olla tässä, ehjempinä ja rohkeampina ja avoimempina. Enemmän valmiina toisillemme.
Kun Eve oli siinä, pehmeät sormenpäät mun hiuksissa ja sen huulet tarpoi vanhaa polkua takaisin mun iholle, musta tuntui siltä, kuin mä olisin nyt vasta tullut kotiin. Niin paljon Eve mulle merkitsi.
Se oli mun koti.