— e l i s a —
Ilta oli ollut yllättävän vilkas siihen nähden, että oli sunnuntai. Musta tuntui, että mä sain jatkuvasti olla kaatamassa hanasta bisseä kylän juopoille ja Nipsuun oli eksynyt myös yksi kovaääninen tyttöporukka, joista ilmeisesti viimeisin oli tänään vihdoin ja viimein täyttänyt 18. Osa niistä oli ollut lukiossa mun rinnakkaisluokalla ja puhui mulle kuin tuntisi mut paremminkin, vaikka ei ne koulussa kyllä koskaan mitenkään huomioinut mua.
Se meni tosi usein niin, että mitä enemmän mä olin ollut jollekin meidän lukiolaiselle ilmaa kouluaikoina, sitä kovemmin ne tuli Nipsussa jutulle, kyselemään kuulumisia ja kehumaan kuinka ne oli koulussa aina katselleet kadehtien mun tyyliä ja tatskoja. Ei se mua varsinaisesti haitannut, lähinnä vaan huvitti. Ihmismieli oli niin kummallinen.
Varsinkin humalainen ihmismieli.
"Ei vittu mä vihaan noita synttäriporukoita, ne pitäis lailla kieltää", Jenna valitti, kun se tuli tyhjän shottitarjottimen kanssa takaisin tiskin toiselle puolelle. "Ne kysy onko meillä sädetikkuja, et saa jonku saakelin räiskyvän drinkin niiden synttärisankarille. Onko meillä muka jotain vitun sädetikkuja?"
"Takahuoneessa, siinä hyllyllä vasemmalla", mä vastasin ja Jennan naama kääntyi epätoivoon.
"Vitun Ellu, oliko pakko kertoo?"
"Ite kysyit", mä virnistin ja Jenna näytti mulle keskaria.
"Nyt mulla ei oo mitään syytä olla tekemättä sitä! Helvetin perkele", se puhisi ja mua nauratti. Mä tiesin, ettei se ollut oikeasti vihainen, se vaan tykkäsi valittaa ja musta sitä oli aina hauska kuunnella. Paljon mielummin mä duunissa Jennan kanssa olin kuin Tonin, joka taas ei puhunut mulle koskaan mitään. Se varmaan ihan tosissaan pelkäsi, että mun homous tarttuu siihen.
Jenna laski hanasta pulloonsa vettä ja istahti syrjempään ryystämään sitä. Se näytti tosi väsähtäneeltä, eikä mikään ihme, tämä oli sen kolmas yövuoro putkeen ja mä tiesin, että ne otti Jennalla aina enemmän voimille. Se oli enemmän aamuihminen, mikä ei oikein sopinut yksiin tämän duunin kanssa.
"Mee sä vaan hei tauolle", mä hihkaisin sille, kun olin kaatanut taas yhden kaljan tuoppiin ja ojentanut sen tiskin toisella puolella virnistelevälle äijänkäppänälle.
"Meinaatko?" Jenna kysyi epäuskoisena ja mä nyökkäsin.
"Kyllä mä täällä pärjään hetken itekseni."
Jenna katsoi mua huojentuneena, kohottautui katsomaan tiskin yli synttäriporukkaa ja laskeutui takaisin penkkiin huokaisten.
"Joo, mä teen myös sen sädetikkudrinkin", sanoin hymyillen.
"Teetkö oikeesti?"
"Mä oon muutenki parempi niissä ku sä", virnistin ja Jenna irvisti, mutta mä tiesin, että se tiesi mun olevan oikeassa.
"Kiitos Elisa."
Jenna häipyi takahuoneeseen, mä menin sen perässä hakemaan ne sädetikut ja palasin takaisin tiskille. Mä rakastin mun työtä muutenkin, mutta varsinkin silloin, kun sain tehdä drinkkejä ja kaikista eniten silloin, kun mä sain siihen vielä vapaat kädet. Mä olin huomannut, että mun drinkkimestarin maine tuntui kiirivän kokoajan useampien korviin. Ei nimittäin ollut kerta eikä ensimmäinen, kun Toni oli joutunut tulemaan hattu kourassa hakemaan mut takahuoneesta, kun asiakkaat oli kyselleet mun cocktailien perään. Mä olin helvetin hyvä siinä, mä osasin päätellä nopean tutustumisen ja ulkonäön perusteella mistä juomista ne saattoi tykätä. Toki humalaiselle lähestulkoon mikä tahansa alkoholilla höystetty mehu tai limu oli menestys, mutta mä rakastin sitä onnistumisen tunnetta, kun mä näin hymyn asiakkaan kasvoilla heti sen jälkeen, kun ne oli ottaneet ensimmäisen siemauksen.
Mä vilkaisin sitä tyttöporukkaa ja sitä yhtä niistä, jolla oli punainen kukkamekko ja vaaleat, huolellisesti kiharretut hiukset. Sillä oli kasvanut puhelin kiinni käteensä, sillä se keskittyi enimmäkseen kuvien ottoon kuin sen kavereihin, joten mä päätin mätsätä yhteen drinkin värimaailman tytön mekon kanssa — mä olin satavarma, että se tulisi ottamaan kuvan drinkki kädessään.
Mä rakastin yhdistää hedelmiä drinkkeihin, mitä meiltä ei edes löytynyt kaapeista ennen mun tuloa taloon. Tälläkin kertaa mä otin hedelmäkaapista jo aiemmin leikatut vesimeloninpalat ja heitin ne blenderiin. Vesimeloni toi ihanaa raikkautta ja tekstuuria juomiin, varsinkin kun tällä kertaa lasissa tulisi törröttämään pillin seurana myös tähtisädetikku. Mä olin laajentanut meidän alkoholivalikoimaa heti, kun mä olin vaan päässyt siihen vaikuttamaan, ennen täällä tilattiin pelkkää rommicolaa ja valkovenäläisiä, mutta nykyisin meillä oli jopa drinkkilistat pöydissä ja kattava arsenaali erilaisia likööreitä ja viinoja.
Tämän mestan omistaja, sellainen hyvää vauhtia eläköityvä herra nimeltä Mara, oli antanut mulle tarpeettoman paljon valtaa siihen nähden, että mä olin ollut täällä Tonia lukuunottamatta vähiten aikaa töissä. Kai se luotti muhun eniten, kun mä olin ollut niin intohimoisesti mukana tekemässä Nipsusta vähän modernimpaa mestaa. Kun mä aloitin viime syksynä, niin täällä kävi oikeastaan vaan ne kylän keski-iän ylittäneet vakkarijuopot, kun kaikki nuoret suuntasi paremmille baariapajille Hakolaan.
Nykyisin tilanne oli vähän erilainen.
Nykyisin täällä oli vähintään puolet myös nuoria ja mä olin päätellyt sen johtuvan siitä, että mun ehdotuksen johdosta me oltiin erotettu karaoke- ja tanssipuoli toisistaan. Se oli vähän riskialtis veto, sillä ennen täällä ei kukaan koskaan kehdannut tanssia, kun tanssilattia oli ollut niin pieni ja tanssimusa saattoi kesken kaiken vaihtua humalaiseen versioon Paula Koivuniemen klassikkobiisistä, kun joku pubiruusu oli päättänyt alkaa voimaantua hoilaamalla sitä karaokessa.
Tanssiminen ei kuulunut Niemiharju Pubin toimintamalliin, mutta Nipsuun se sopi kuin nyrkki silmään. Mä en oikeasti koskaan unohda Maran ilmettä, kun uudistettu tanssilattia avattiin ja jengi vaan valui tanssimaan Despacitoa ja La Cinturaa ja ensimmäistä kertaa vuosiin täällä ihan oikeasti bailattiin. Me tehtiin sinä iltana suurin voitto pitkiin aikoihin ja mä sain helvetillisen suuren bonuksen palkkakuittiini.
Mä heitin vesimelonipalojen lisäksi jäämurskaa blenderiin, mittasin sinne neljä senttilitraa vodkaa, kuusi senttilitraa soodavettä ja pari senttilitraa sitruunanmehua. Pyöräytin ne sekaisin, kaadoin lasiin ja tyrkkäsin sinne sädetikun. Mä nappasin vielä mintunlehden koko komeuden koristeeksi, lopputuloksena oli tyylikkään huurteinen hilejuoma, joka olisi ihan satavarmasti sen tytön mieleen.
Onneksi ne tytöt ei istuneet kamalan kaukana, joten mä saatoin sytyttää sädetikun jo tiskillä ja mimmit hurrasi, kun mä vein räiskyvän highball-lasin pöytään.
"Vau!!" synttärisankari henkäisi intopiukeana, ja niin kuin mä olin arvannutkin, se otti samantien iphonensa esiin ja kuvasi lyhyen videon sädehtivästä juomastaan.
"Näyttää niin ihanalta!" joku brunette siitä porukasta hihkaisi. "Mitä siinä on?"
"Taikuri ei koskaan paljasta temppujaan", mä heitin pilke silmäkulmassa ja sain tytön hihittämään.
"Talo tarjoo", mä virnistin synttäritytölle, joka nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi mua silmät kirkkaina hämmennyksestä, ne yritti sädehtiä kilpaa sen juoman kanssa.
"Oikeesti?"
"Synttäreiden kunniaks", mä vastasin ja kasasin pöydällä olevia tyhjiä siiderimukeja korkeaan pinoon. "Samoin myös tää pöytiintarjoilu, eli jatkossa sit tilaukset tiskiltä", mä palasin takaisin auktoriteettimoodiin ja tytöt nyökkäsi kuuliaisina.
Kun mä olin kääntänyt niille selkäni, mä kuulin ensin sen synttärisankarin kehuvan juomaa jumalaisen hyväksi, ja heti perään joku tytöistä sanoi mua jumalaisen kuumaksi. Mua hymyilytti.
Hitto mä rakastin mun työtä.
— e v e —
Mä en tiedä miten mä päädyin taas istumaan Niemiharjulle menevään bussiin, mutta täällä mä kuitenkin taas olin. Ainoa matkustaja mun lisäksi oli joku vanha nainen valkoisen pikkukoiransa kanssa, jota se paijasi kuin pikkulapsi pehmonallea. Mä istuin takimmaisessa penkissä ja yritin saada surullisia kasvojani meikillä piiloon, vaikka bussi tärisi ja niin mun kädetkin.
Mä olin ihmisraunio, todellakin olin.
Skippasin ripsarin verkkokalvoani suojellakseni ja taputtelin pelkästään meikkivoidetta mun kasvoille, sain sillä peitettyä pahimmat itkun jäljiltä ilmestyneet punaiset laikut piiloon ja lisäsin ihan vähän highlighteria poskipäille, jotta mun naamassa olisi edes vähän eloa. Harjasin mun tummat kulmakarvat geelillä muotoon ja kun mä katsoin pienestä käsipeilistä itseäni, septumia ja otsatukkaa, mua alkoi taas itkettää.
Sonnilävistys.
Naamiaiskaupan peruukki.
Mä suljin peilin ja kaivoin sen sijaan leijonapullon kassista. Mä olin pöllinyt sen iskän viinakaapista joskus huonoimpina aikoinani, hitto, enpä olisi silloin arvannut, että se aika oli tähän verrattuna aivan pientä. Vaikka mä olin uskaltautunut muuttamaan ulkonäköäni siihen suuntaan mihin mä itse halusin ja olin tullut kaapista muutamalle ihmiselle, niin mä silti vähän kaipasin sitä aikaa, kun kukaan ei vielä tiennyt. Silloin mä olin vaan se näkymätön Ninni, jota kukaan ei huomannut. Nyt musta tuntui, että olisi ollut helpompaa pitää se niin.
Olla kuin mua ei olisikaan ja vaan kestää tätä kaikkea paskaa vaan niin kauan, kunnes mä olisin vanha ja kuolisin.
Mä hyppäsin bussista pullo kainalossani vajaan puolen tunnin matkan jälkeen ja katsoin eteeni ilmestynyttä hiljaista kylää. Mä hörppäsin raakaa viinaa suoraan pullon suusta ja mietin, että mä asuisin niin paljon mielummin täällä, mä asuisin mielummin missä tahansa muualla kuin kotona. Mä en tiennyt miten mä edes voisin enää palata sinne, kun äiti piti mua ihan sekopäänä.
Niin sekopäänä, että ansaitsin tulla petetyksi.
Oikeasti, äiti ei ollut vielä koskaan sanonut mulle mitään noin kamalaa. Olihan se ruotinut mun ulkonäköä ja pitänyt mua surkeana ja epäkohteliaana, kun mä en osannut istua nätisti ja pidin kyynärpäitä pöydällä ja tykkäsin syödä pelkällä haarukalla, niin ei se koskaan aiemmin ollut iskenyt sanoillaan noin syvälle. Mä kyllä sisimmissäni tiesin, ettei mun pitäisi välittää, mutta kyllä mä välitin. Se oli silti mun äiti, mä olisin halunnut sen olevan musta ylpeä, mutta ei se koskaan ollut.
Se oli ihan vitun sairas ihminen.
Mä katselin orpona ympärilleni, mä en yhtään tiennyt mihin mä menisin, en mä ollut suunnitellut tätä mitenkään. Elisan talo näkyi matkahuollon parkkipaikalta, kun se oli yksi korkeimmista taloista koko kylällä, mutta en mä kehtaisi mennä sinne heti uudestaan enkä varsinkaan näin myöhään. Kello oli jo melkein kymmenen, kun mä olin ennen tätä suunnitelmaa haahuillut pitkin Hakolaa kuin koditon spurgu. Se mä kyllä tavallaan olinkin. Jos en nyt, niin seuraavan paljastuksen jälkeen ainakin.
Jos mä nyt koskaan uskaltaisin sen tehdä.
Istahdin matkahuollon rakennuksen seinän vieressä olevalle pyörätelineelle ja kaivoin puhelimeni taskusta. Oona oli laittanut mulle viestiä aiemmin, se kysyi miten mun porukat otti mun uudistuneen ulkokuoren vastaan ja olinko mä vielä hengissä. Mä vastasin sille pikaisesti, että kertoisin sille huomenna. Jätin kertomatta missä mä olin nyt ja mitä mä olin tekemässä, sillä se oli ollut silloin viimeksi niin huolissaan mun juomisesta, että olisi parempi, jos se ei edes tietäisi.
Mä klikkasin instan auki ja kirjoitin hetken mielijohteesta hakuun sen toisen ihmisen, jonka mä Niemiharjulta tunsin. Se toinen tyyppi, jonka mä ainakin satavarmasti tiesin tykkäävän juomisesta.
Leevi Harju.
Kirjoitin hakuun sen nimen ja löysin monta osumaa samalla nimellä, mutta mä tunnistin sen kasvot yhdestä pikkukuvasta ja klikkasin itseni sen profiiliin. Sen insta oli julkinen ja feedi aika alkoholipainotteinen, joka toinen kuva oli vähintään bissestä tai ryyppyillalta, joten sen oli pakko olla oikea tyyppi.
[22:03]
otetaanko viimeviikkonen uusiks?
Mä suljin puhelimen ja jäin odottelemaan. Leevi Harju ei ollut välttämättä se järkevin valinta ryyppyseuraksi, mutta koska kello oli jo yli yhdeksän, mä en saisi enää mistään ostettua alkoholia ja mun leijonapullo oli hyvää vauhtia tyhjentymässä. Oli ehkä vähän hullua lähteä myöhään sunnuntai-iltana naapuripitäjään vailla minkäänlaista suunnitelmaa, mutta en mä keksinyt muutakaan. Hakolassa mulla ei olisi paikkaa mihin mennä, toki mä olisin voinut mennä Oonalle, mutta sillä olisi huomenna koulua enkä mä kestäisi olla yksin. Enkä selvinpäin. Enkä mä kestäisi nähdä Oonaa ja sen isää yhdessä, ne oli maailman suloisin isä ja tytär -parivaljakko, mua sattuisi juuri nyt liikaa se fakta, etten mä tulisi koskaan saamaan samankaltaista suhdetta mun vanhempiin. Iskä kyllä vähän antoi toivoa sen suhteen, mutta mä tiesin, että äiti puhuisi sen vielä puolelleen. Niin se aina teki.
Muutaman minuutin jälkeen mun puhelin värähti.
[22:07]
toki
millo
Mua huvitti Leevin lyhytsanaisuus, se oli silloin livenäkin ollut harvinaislaatuisen ytimekäs tyyppi. Tai siis muistaakseni oli, mä en ihan kamalasti muistanut siitä illasta mitään.
[22:07]
nyt
[22:07]
mis?
[22:08]
matkahuollon parkkis
tuo viinaa
[22:08]
ok
5 min
Mä laskin puhelimen syliini, otin vielä pari kulausta leijonaa, kunnes laitoin sen mun kassiin ja jäin odottamaan. Mä olin jutellut Oonan kanssa Leevistä aiemmin tällä viikolla, se oli kertonut mulle sen maineesta, mutta mä en juuri nyt jaksanut välittää paskanvertaa. Jos sillä oikeasti oli tapana laittaa silmätippoja tyttöjen juomiin, niin ainakin mä päihtyisin helvetin nopeasti siihen samaan pisteeseen, missä mä viikko sitten olin.
Mä halusin nytkin samaa. Mä halusin vaan unohtaa kaiken.
Ei tosiaan mennyt viittä minuuttia kauempaa, kun mä näin tutun hahmon lähestyvän mua. Mä sytytin tupakan ja polttelin sitä hiljakseen ja mietin, että onneksi oli toukokuu ja onneksi ilta oli lämmin. Mulla ei ollut Elisan hupparia paksumpaa vaatetta mukana ja Leevilläkin näytti olevan aika samankaltainen asukokonaisuus. Sekin oli tummassa hupparissa ja tummissa farkuissa. Sen tummanruskeat hiukset oli vähän kosteat suihkun jäljiltä, tai niin mä oletin, sillä sen suunnalta lehahti tosi vahva shampoon tuoksu, kun se otti hupun pois päästään saavuttaessaan mut.
Leevi moikkasi mua pelkästään nyökäten päätään ja mä nyökkäsin takaisin. Se ei sanonut mitään, kun se vaan nappasi kysymättä mun röökiaskin ja sytkärin pyörätelineen päältä ja sytytti sieltä itselleen yhden, ja tällä kertaa se antoi ne mulle heti takaisin. Se hyppäsi istumaan matkahuollon ikkunalaudalle ja piti jalkojaan telineen päällä, sen tennareiden pohjat oli tosi kuluneet ja mä mietin skeittasikohan se.
"Uus fleda", se kommentoi ensimmäisenä.
"Joo."
"Siisti."
"Kiitti", vastasin.
"Tossa toi", se sanoi ja ojensi mulle hupparin etutaskusta puolen litran muumilimupullon, jonka tummanpunainen väri oli muuttunut niin haaleaksi, että se ei tosiaan ollut pelkkää muumilimpparia.
Eikä ollutkaan, onneksi.
"Sä katosit viimeks", mä sanoin otettuani pitkän huikan ja katsahdin sitä.
"Joo, tota, sori", se mutisi samalla hieroen kasvojaan. "Mulla on paska maine täällä, sä varmaan tiedät jo."
"Miten se tähän liittyy?"
"No mitenköhän?"
"Eli sä laitoit silmätippoja mun juomaan sillon?" mä kysyin ihan suoraan ja Leevin ilmeikkäät tummat kulmat värähti.
"No en vittu laittanu", se ärähti.
"Miks sä sit hävisit?"
"Muija oli niin seipäät et se tilanne näytti ihan liikaa siltä", se murahti." Mun oli pakko häipyy, ennen ku joku olis luullu niin."
"Ja jättää mut oman onneni nojaan siinä kunnossa?"
"Ihan elävältä sä kyl näytät", se heitti tyynesti ja mä nyökkäsin.
"Totta."
En mä ollut oikeasti Leeville mitenkään katkera, ei täysi-ikäinen ja puolituntematon tyttö ollut sen vastuulla millään tavalla, kyllä mä sen tiesin. Ehkä mä puhuin enemmänkin Oonan suulla, se ei todellakaan ollut Leevi-kerhon suurin fani ja halusin vastauksia enemmänkin Oonan esittämiin kysymyksiin. Ja kyllä mä Leeviä ymmärsin, mä olin kuitenkin ollut aivan helvetin huonossa jamassa, tottakai se olisi näyttänyt siltä, että se oli Leevin aiheuttama tila. Enkä mä halunnut sille mitään vaikeuksia kuitenkaan.
"Sori oikeesti", se pahoitteli. "Onneks ei käyny mitää."
Mä katsoin sitä ja sen normaalisti tosi vihaisen näköiset kulmat oli hetken vähän lempeämmät, kunnes se taas rypisti otsaansa ja ne muuttui takaisin normaaliin äkäiseen asentoonsa. Sillä oli tosi tuuheat tummat kulmat, niinkuin mullakin, se näytti siltä kuin se voisi olla mun veli. Ainakin Maxiin verrattuna, joka oli niin terveellisesti elävä ja niin tikissä, ettei me muistutettu enää edes sisaruksia. Leevi sen sijaan oli yhtä rappiolla ja yhtä vihainen maailmalle, kuin mäkin. Se näkyi sen naamasta ja olemuksesta.
Ihan kuin sekään ei haluaisi olla tällä maapallolla.
"Ei mua oikeesti haittaa", mä vastasin ja otin sen kunniaksi pari huikkaa muumilimusta, joka oli kyllä niin sekalaisen makuista settiä, että siinä saattoi olla viinan ja limun lisäksi viiniäkin. Se maistui huomisen kitkerältä krapulalta, mutta mä en välittänyt.
"Mikä sai sut lähtee uusintakierrokselle?" Leevi kysyi hetken päästä. Mä kohautin olkiani.
"Välillä tekee mieli repästä."
"Huomaan. Sä oot laittanu septumin. Vai oliko sulla toi muka viimeks?"
Pudistin mun päätä.
"Cool. Sopii sulle."
"Mun äitin mielestä mä näytän sonnilta", sanoin viedessäni pullon suuta taas lähemmäs omaani, jotta mä saisin nielaistua sen mukana myös mun kurkkuuni ilmestyneen palan, mutta se oli tullut sinne jäädäkseen.
"Jaha?"
"Joo."
"No, mielummin mä sonni olisin ku lehmä, mikä sun äiti selvästi on", Leevi lohkaisi ja mä repesin täysin, mun suusta purskahti limuviinaviinisekoitusta leualle. Mä en uskonut, että mikään lause voisi piristää mua oikeasti, mutta nyt Leevi osui kyllä ihan nappiin.
Sehän mun äiti valitettavasti oli, vaikka se olikin helvetin rumasti sanottu omasta äidistä.
Leevi ei tapansa mukaan reagoinut edes puolikkaalla ilmeellä mun naurunpyrähdykseen, vaan kaivoi puhelimen taskustaan ja naputteli jotain, kunnes se näytti mulle näyttöä. Siinä komeili musta sonni, jolla oli pienet terävät sarvet ja sen suu pursusi heinää. Sen katse oli lempeä ja mua hymyilytti.
"Söpö", mä kommentoin ja pyyhin leukaani.
"No eikö?" Leevi vastasi ja laittoi puhelimen takaisin taskuunsa. "Jos sun äiti yritti loukata sua sillä kommentilla, nii pieleen meni."
"Miten niin?"
"Sä oot söpö."
Mä en tiennyt flirttailiko Leevi vai yrittikö se vaan jatkaa mun piristämistä. Oli miten oli, sen sanat kaikessa outoudessaan lämmitti ja mulle tuli taas astetta parempi olo. Se saattoi kyllä johtua viinastakin. Mä olin kokoajan vahvemmassa humalassa, Leevin antama muumilimupullo tuntui olevan tehokkaampaa tavaraa kuin mun leijonaviina, tai siltä musta tuntui, vaikka eihän se voinut olla niin. Kyllä kirkas viina oli aina tehokkaampaa kuin joku sekoitus, pakkohan sen oli olla.
Ellei Leevin sekajuomassa ollut sitten jotain muutakin.
"Onko tässä niitä silmätippoja?" mä lipsautin, kun mun humalaiset aivot tajusi, ettei se pullo ollut kertaakaan käynyt lähelläkään Leevin huulia. Se oli antanut sen suoraan mulle.
"Häh?"
"Laitoitko sä niitä tähän juomaan?" mä kysyin ja huomasin sammaltavan vähän. "Sä et oo ite juonu tästä yhtään."
Mä odotin saavani vastaukseksi pelkkää kevyttä vastavittuilua, mutta sen sijaan Leevi hyppäsi ikkunalaudan laidalta alas ja nykäisi pullon mun käsistä omiinsa. Se kulautti puoliksi juodun pullon sisällön omaan kurkkuunsa viimeistä pisaraa myöten, kunnes se rutisti sen ja nakkasi matkahuollon oven vieressä olevaan roskikseen.
"Helvetin hauskaa iltaa sulle Eve", se lausahti maailman väkinäisin tekohymy kasvoillaan, mikä vaihtui nanosekunnissa takaisin ilmeettömäksi ja äkäiseksi.
Sitten se lähti kävelemään pois.
"Oota!" mä huusin sen perään, mutta Leevi ei todellakaan odottanut. Mä otin jalat alleni ja jouduin todenteolla kiristämään tahtiani, että mä pääsin edes sen vierelle.
"Anteeks Leevi", mä yritin, mutta se vaan tuhahti ja yritti jatkaa matkaansa. Lopulta mun piti tarttua sitä hupparin hihasta, josta Leevi varsin teräväliikkeisesti sai repäistyä itsensä irti.
"Painu helvettiin", se tiuskaisi.
Se näytti tosi vihaiselta ja ahdistuneelta.
"Enkä", mä tiuskaisin takaisin ja kävelin sen eteen. "Kai sä tajuat, et mulle tulee väkisin tollanen ajatus päähän, jos susta liikkuu sellasia huhuja", mä puhuin nopeaan tahtiin, mun päässä pyöri humala ja mua itketti ja ahdisti. En mä halunnut, että se suuttuisi ja lähtisi, jättäisi mut yksin.
"Älä sit vittu kutsu mua sun seuraan jos sua pelottaa", se kivahti.
"Ei mua Leevi pelota."
Se roikotti päätään takakenossa niskansa varassa, veti syvään henkeä ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan ulos rauhallisesti, kuin se psyykkaisi itseään. Mun sydän hakkasi, en tiennyt johtuiko se humalasta vai ahdistuksesta vai pelosta vai siitä, ettei mun kroppa ollut tottunut yhtäkkisiin urheilusuorituksiin, mutta munkin piti hetki ottaa happea.
"Vituttaa vaan niin vitusti", Leevi mutisi ja hieraisi hiuksiaan. "Vituttaa toi sama kaava. Ihan sama kenen kanssa mä oon, nii aina toi otetaan esille, mä en pääse sitä mainetta vittu ikinä karkuun."
Musta tuntui niin pahalta.
"Anteeks, en mä pahalla tarkottanu", mä sanoin hiljaa. "Mä vaan.. Mä vaan mietin ääneen. Anteeks Leevi."
"Ihan vitun sama."
Se käänsi katseensa muhun, mä purin huultani ja katsoin sitä silmiin, ensimmäistä kertaa oikeasti. Kyllähän me oltiin väkisinkin katsottu toisiamme aina välillä silmiin, tietysti, mutta ei kertaakaan sillä tavalla, niin läheltä ja niin pitkään.
Leevin silmät oli erikoiset.
Ne oli vihertävät ja kivan väriset, mutta se ei ollut se, mikä kiinnitti mun huomion. Ne kiilsi, ihan kuin jollain piirroshahmolla. Sen ripset oli myös ihan luonnottoman pitkät, en mä ollut kenelläkään nähnyt vastaavia, vaikka monesti jätkillä olikin epäreilun pitkät ja tuuheat ripset. Leevin ripset oli kuitenkin eri tavalla pitkät, sen alaripsetkin oli varmaan mun yläripsiä pidemmät. Mä en ollut aiemmin kiinnittänyt sen silmiin huomiota, kun sen tummat kulmakarvat oli niin vahva katseenvangitsija, että sen ripset jäi niiden varjoon.
"Sulla on sairaan kauniit silmät", mä sanoin ajatukseni ääneen. Leevi kaivoi hermostuneena tupakan omasta taskustaan ja näytti vielä tavallistakin vihaisemmalta.
"Nimenomaan", se ärähti.
"Häh?"
"Siinä syy, miks mulla on se vitun maine", se jatkoi ja mä katsoin sitä hämmentyneenä. Mä en ihan ymmärtänyt mitä se tarkoitti.
"Siks, et sulla on kauniit silmät..?"
"Voi vittu", Leevi huokasi. "Pitääks mun kertoo koko mun elämäntarina sulle?"
"Vissiin", mä lausahdin tyynesti. "Mä en nyt ihan tajua miten sun kauniit silmät liittyy siihen huhuun", mä lisäsin.
"Sairaan kauniit", se siteerasi mun aiempia sanoja, vilkaisi mua nopeasti, kunnes se kääntyi ympäri ja istahti katukivetykselle. Mä menin hämmentyneenä sen viereen ja odotin, että se jatkaisi. Se veteli hetken aikaa sauhuja ja kasasi ajatuksiaan.
"Haluutko sä oikeesti tietää?" se vielä varmisti ja mä nyökkäsin. Leevi rypisti otsaansa, vei tupakan huulilleen ja savut ulos puhallettuaan alkoi kertoa.
"Se huhu lähti kiertää, ku mä olin yhen mimmin kans Nipsussa tossa maaliskuussa", se aloitti, mä kiersin käteni jalkojeni ympärille ja yritin katsoa sitä, mutta se katseli vaan maahan. "Meillä oli tosi hauskaa, kunnes se alko yhtäkkii käyttäytyä tosi oudosti, ihan ku se olis vetäny jotain enemmänki. Mä en oo ite koskaan koskenu mihinkään laittomiin aineisiin, mut se mimmi selvästi oli. Mä yritin pitää siitä huolta, mut se vaan sekoili siellä ja törmäili seiniin. Mä tiesin, et se vetää välillä budii, mut se oli sillon vetäny jotain vahvempaa", Leevi selitti, kunnes se piti tauon vetääkseen pitkät savut tupakastaan.
"Budii?" mä kysyin välikysymyksen ja Leevi katsoi mua huvittuneena.
"Niin, pilvee, kannabista", se selvensi ja mä tunsin oloni ihan vitun typeräksi, kun en tiennyt.
"No sori, ei kuulu mun sanavarastoon", mä mutisin nolona.
"Hyvä vaa", Leevi sanoi ja sen kasvoilla välähti mikroskooppisen pieni hymy, jonka ansiosta mun häpeä suli pois.
"Mitä sit tapahtu?"
Mä en ollut kauhean kärsivällinen ihminen varsinkaan humalassa. Mun uteliaisuus nousi myös aina seuraavalle levelille, kun verenkiertoon luikertelevat promillet syrjäytti kaikki estot, jotka normaalisti kielsi kyselemästä liikoja.
"Mä oon sellanen tyyppi, perus kusipää, joka aiheuttaa aina tappeluita Nipsussa", se jatkoi ja imaisi tupakkaansa. "Mä en oikeestaan tiiä miks mä aina ajaudun saamaan turpaan, mut joku mun naamassa vissiin vituttaa jengiä. Sen takia se Rossi, Nipsun portsari, aina kyttää mun jokaista liikettä ja sillä kertaa se halus tsekata mun taskut", Leevi sanoi ja painoi päänsä matalaksi. "Niin, tota, voit varmaan arvata, mitä se löys sieltä", se lisäsi hiljaisemmin.
Sitä hävetti ja ahdisti ihan kamalasti, kyllä mä näin. Muakin hävetti, mutta vain omasta puolestani, kun mä menin ottamaan asian niin tylyllä tavalla esille.
Leevi tumppasi röökinsä maahan, kaivoi taskustaan jotain ja ojensi mulle. Mä pidin kädessäni pientä pahvirasiaa, jonka kylkeen kiinnitetyssä apteekkitarrassa luki Leevi Harju.
"Mun pitää käyttää noita, joka päivä, monta kertaa. Sen takia mun silmät näyttää tältä, sen takia mulla on näin pitkät ripset, se on noiden tippojen yks sivuvaikutuksista", se kertoi, käänsi kasvonsa mua päin ja katsoi mua silmiin. "Mulla on glaukooma."
"Glaukooma?"
"Silmänpainesairaus."
Mun leuka kirjaimellisesti loksahti auki, kun mä vihdoin sain yhdistettyä kaikki palaset mun humalaisessa mielessäni kokonaisuudeksi.
"Sairaan kauniit silmät", mä henkäisin hiljaa.
Leevi nyökkäsi.
"Ei vaan kelvannu Rossille selitykseks sinä iltana", se sanoi, sen äänensävy oli muuttunut vihaisemmaksi.
"Häh? Miks ei?"
"Glaukooma on vanhusten sairaus, ihan vitun harvinainen näin nuorella", Leevi sanoi, otti laatikon mun käsistä, avasi sen ja otti sieltä pienen silmätippapullon käteensä. "Ja arvaa oliko mulla tätä pahvirasiaa mukana sillon? No ei vittu ollu, en mä voinu todistaa sitä mitenkää. Jos mä tuun baariin jonkun mimmin kaa, joka alkaa sekoilla ja kaatuilla, ja sen kanssa koko illan kiehnänneen jätkän taskusta löytyy pullo silmätippoja ilman tota reseptimerkintää, nii ei mun selityksellä oo mitään vitun merkitystä. Rossi soitti kytät ja ne kyl usko mua myöhemmin kuulusteluissa, tottakai, olihan mulla lääkärintodistus. Mut vitun väliä siinä kohtaa, ku puoli Niemiharjua oli jo nähny ja kuullu kaiken, ku Rossi ripitti mua kovaan ääneen Nipsussa."
Mä kuulin Leevin äänestä miten turhautunut ja ahdistunut se oli. Hitto, kyllä muakin ahdistaisi, aivan helvetin paljon, jos musta liikkuisi noin kamala huhu, mikä ei todellakaan pitäisi paikkaansa.
"Ei helvetti", mä pihahdin, mua ahdisti sen puolesta.
"Jep."
"Miks sä et koskaan korjannu sitä huhua? Jos sulla on siitä kerran lääkärintodistus, nii kyllähän ihmiset ymmärtäis", mä yritin etsiä ratkaisua, mutta Leevi vain pudisteli päätään.
"Susta ei oo vissiin ikinä liikkunu mitää huhua", Leevi vastasi ja naurahti. "Ei se toimi noin. Jengi uskoo kaiken mitä ne kuulee. Mitä törkeempi juoru, sitä nopeemmin se levii, ku ihmiset pikkukylissä tykkää mässäillä muiden kurjuudella, se saa niiden oman olon paremmaks", se lisäsi huokaisten.
"Mut eikö sitä tyttöö hävetä, et sua syytetään ihan turhaan?"
"Hävettää sitä", Leevi vastasi. "Se olis halunnu kertoo totuuden, mut mä annoin sen olla."
"Mitä? Miks ihmeessä?"
"No se ei tehny mitään rikosilmotusta musta, ei tietenkään, enhän mä tehny mitään väärää. Se homma jäi loppupeleissä pelkästään mun ja Rossin välienselvittelyks ja mulle on oikeestaan ihan vitun sama mitä se mulkku musta ajattelee", Leevi mutisi.
"En silti ymmärrä miten jonku omatunto kestää tollasta", mä jatkoin kyseenalaistamista, sillä mä en koskaan antaisi kenenkään maineen mennä sen takia, että mun oma maine säilyisi puhtaana.
Ihan vitun sairasta.
"No se muija oli kusessa jo valmiiks, ku se oli jääny pilvenpoltosta viikkoo aiemmin kiinni. Sen frendi oli saanu puukosta tossa grillillä ja sinne oli tullu kytät ja ambulanssit ja kaikki. Se oli ihan sekasin siitä koko jutusta, kai se sen takia veti vähän kaikkee sekasin sinä iltana, se otti aika raskaasti sen keissin. Ja ymmärtäähän sen, jos todistaa frendinsä saavan puukosta", Leevi kertoi ja mä nielaisin.
"No joo, niin."
Ei helvetti.
Mun ongelmat tuntui yhtäkkiä tosi pieniltä ja typeriltä. Mä en ollut koskaan tuntenut ketään, joka olisi edes jollain tavalla linkitettynä huumeisiin, ja jos totta puhutaan, en mä edes tiennyt täällä seudulla pyörivän mitään huumetyyppejä, kun koko Niemiharju-Hakola -akseli oli yhtä hiton lintukotoa vaan. Tai niin mä olin luullut, kun olin elellyt kahdeksantoista vuotta mun omassa pienessä porvarikuplassani meidän överihienossa talossa, ei mun ollut tarvinnut koskaan uhrata ajatustakaan tällaisille asioille.
"Silti ihan kamalan väärin, et sä joudut kärsii siitä, eikä se tyttö, joka ite veti niitä huumeita", mä sanoin ihan suoraan, mutta Leevi vaan naurahti kolkosti.
"Ei se nyt ihan niin yksinkertasta oo."
"On se mun mielestä", mä intin, mutta Leevi ei ollut mun kanssa samaa mieltä.
"Enemmän Inka olis siitä maineesta kärsiny", se sanoi ja mä katsoin sitä kulmat kurtussa.
"No miten niin?"
"Sillä on nelivuotias poika, se pelkäs, et se menettää sen huoltajuuden, jos jää uudestaan kiinni", Leevi kertoi ja veti hupun päähänsä. "Mulla ei oo mitään."
Se kuulosti niin sydäntäsärkevän surulliselta, että mä liikahdin lähemmäs ja hivutin käteni varovasti sen olkapäälle.
"Sä oot hyvä ihminen", mä sanoin ja oikeasti tarkoitin sitä, vaikka Leevi vaan tuhahtikin mun sanoille. Mä olin silti sitä mieltä, se oli heittänyt oman arvokkuutensa ja maineensa roskikseen ihan vaan pelastaakseen jonkun toisen vaikeuksilta. Ihan mielettömän ritarillista.
"Sä et tunne mua", Leevi sanoi hiljaa, pää painuksissa.
"Toi tarina kertoo kyllä kaiken oleellisen susta."
"Ei se nyt kaikkee kerro", se huokasi. "Mut joo, öö, kiitos? Vai mitä sä haluut kuulla?"
"Kiitos on aika hyvä", vastasin ja Leevi katsahti mua vettynein ja punottavin silmin. Se ei vaikuttanut itkijältä, eikä se varmaan itkenytkään, sen sairaus sai sen silmät näyttämään siltä. Silti mun sydän vähän mureni sen katseesta. Se oli joutunut kokemaan varmasti jotain paljon pahempaakin.
"Musta oli hauskaa bilettää sun kaa viime viikolla, ku sä et tienny mun maineesta. Se tuntu kivalta", se sanoi ja mä näin aidon hymyn ensimmäistä kertaa sen kasvoilla. Se oli todella pieni häivähdys hymystä ja lähti yhtä nopeasti pois kuin tulikin, mutta se oli sitäkin arvokkaampi.
"Samoin", mä vastasin. "Sun kaa on kiva olla, jotenki rauhallista."
"Rauhallista?" Leevi toisti ja hörähti. "Mitä vittua?"
"No mitä?"
"Rauhallinen on ehkä viimenen sana, millä mua vois kuvata."
"Ai sen takia, ku sä riehut baarissa?"
Leevi naurahti. "Esimerkiks."
"Riehuisin mäki, jos olisin sun tilanteessa", mä sanoin.
"No ei se kaikki siitä johdu, mä oon muutenki aika vitun äkkipikanen", se sanoi ja mä nyökkäsin huvittuneena. Sitä se kyllä oli, ei ollut kerta eikä ensimmäinen, kun se oli vaan häipynyt mun luota sanaa sanomatta ja suuttunut jostain mitättömän pienestä. Mä en yhtään ihmetellyt, että se rähisi baarissa, siltä se tuntui viimeksikin, kun me oltiin siellä. Kaikki tuntui karttavan sitä ja nyt mä tajuan miksi.
"Mut ei jaksa enää jauhaa musta", Leevi sanoi ja oikoi selkäänsä, kun se käännähti mua päin. "Miten sä päädyit taas tänne dokaamaan? Etkö sä asunu Hakolassa?"
Mua hämmensi Leevin monisanaisuus, sillä viimeksi se hädin tuskin sanoi kahta lausetta putkeen. Nyt se oli puheliaisuuden lisäksi vähän uteliaskin, mitä se ei myöskään ollut viimeksi. Silloin me vaan vedettiin perseet ja unohdettiin muodollisuudet, ei me oltu sen kummemmin tutustuttu toisiimme. Mä olin kutsunut sen nytkin mun seuraan, koska mä olin halunnut kokea saman uudestaan, mutta enää mä en halunnut. Leeville oli tosi helppo puhua, kun se ei tiennyt musta mitään, ihan kuin senkin oli ollut helppoa avautua mulle.
"Asun", vastasin ja sytytin vuorostani itselleni tupakan. Mä en todellakaan pystynyt ajatella mun kusista tilannetta ilman tupakkaa enkä myöskään ilman alkoholiryyppyä, joten mä otin leijonapullon jämät esille ja aloin kierittämään sinistä korkkia auki.
"Mitä vittua?" Leevi tuhahti ja nappasi pullon itselleen. "Olihan sulla omat viinat messissä."
"Aika vähän sitä on", mä huomautin, mutta siitä huolimatta Leevi hörppäsi sieltä tarpeettoman ison kulauksen. Sen suu vääntyi irvistykseen, kun se sai nielaistua suunsa tyhjäksi.
"Saat loput", se sanoi ja ojensi pullon takaisin.
"Jalomielistä", mä naurahdin ja heilutin niitä muutamia millilitroja, jotka jäi pullonpohjalle ja tyhjensin ne lopulta vatsalaukkuuni.
"No mä tarjoon ekat baarissa", Leevi sanoi.
"Ollaanko me menossa baariin?"
"Jos meinataan päihtyä, niin vissiin pakko, mun viinat oli ja meni eikä mulla ollu enempää himassa", Leevi lausahti ja katsoi sitten mua. "Mut niin, mitä sä täällä? Liittyyks se sun äidin sonni-kommentti siihen, et sä dokaat täällä?"
"No tavallaan, mut on tässä muutaki", mä huokasin.
"Kerro", Leevi sanoi, tai ennemminkin käski.
Ja mähän tottelin.
Mä kerroin Leeville millainen äiti oli. Mä kerroin avoimesti, mutta silti aika pintapuoleisesti meidän väleistä, miten mä en vaan koskaan ollut äidille tarpeeksi. Mä kerroin meidän perheen olevan varakas ja miten mä inhosin olla sellainen, kun piti aina olla niin helvetin tyylikkäänä ja nätisti. Leevi kuunteli hiljaa, välillä neutraalisti nyökäten ja välillä viestittäen inhoa vihaisilla kulmillaan, kun mä kerroin kaikista ikävistä kommenteista, mitä äiti oli vuosien aikana suustaan päästänyt.
"Ja ennen ku mä lähdin tänne, niin se sano mulle, et ei mikään ihme, että mun exä petti mua, kun mä oon tämmönen", mä sanoin lopuksi ja laskin katseeni maahan pitkään kestäneen monologin päätteeksi.
"Auts", Leevi sanoi irvistäen. "Ootko sä okei?"
"No en."
Leevi käännähti mua kohti ja taputti mua kaverillisesti olkapäähän. "Mä oon vitun huono lohduttamaan tai antamaan mitään elämänohjeita tai neuvoja tai mitään, joten turha odottaa multa tän enempää", se sanoi suoraan kiertäen kätensä polviensa ympärille ja mä nyökkäsin naurahtaen.
"Ei se haittaa."
"Hyvä."
"Voitaisko sit vaa lähtee sinne baariin? Mä tarvin viinaa", mä kysyin vähän rennompaan sävyyn, etten mä heittäydy levyksi keskelle tietä odottamaan, että auto ajaisi mun päältä.
"Mielihyvin."
Musta oli jotenkin tosi virkistävää, ettei Leevi sanonut mitään muuta. Se ei tosiaan yrittänyt vääntää mitään turhanpäiväisiä lohtulauseita, mitkä ei auttaisi mua ollenkaan, me vaan noustiin ylös ja lähdettiin kävelemään kohti Niemiharjun ainoaa baaria. Nipsu oli vain vajaan puolen kilometrin päässä, mun oli pakko hidastaa mun tahtia, sillä mua alkoi jännittää ihan tuhottomasti.
Mua jännitti olisiko Elisa siellä.
Mä en ollut äitidraamani takia ehtinyt edes inhota itseäni siitä, että mä menin kyselemään Elisalta Fannista aikaisemmin tänään. Mä ihan oikeasti yritin aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta sitten mun suuri suuni ei malttanut pysyä kiinni ja Elisa pääsi heittämään piikin siitä kuinka ihmiset vain tuppaa katoamaan sen elämästä. Se tarkoitti selvästi mua, mutta en mä hävinnyt sen elämästä yhtään enempää kuin Elisakaan mun elämästä.
Ei sekään ollut muhun yhteydessä sen uudenvuoden jälkeen.
Sekin vaan unohti mut.
Mä en olisi ehkä ollut valmis kohtaamaan sitä heti uudestaan, mutta mä en voinut estää mun jalkoja liikkumasta kohti jumputtavaa baaria, joka nökötti aivan liian pian jo meidän edessä. Kun mä pysähdyin ovilla kaivamaan henkkareita kassin pohjalta, mun jalat jo tutisi. Leevi oli sen verran tuttu kasvo, ettei sen tarvinnut kaivella mitään henkkareita esiin, se vaan livahti sisälle baariin ja loi siinä samassa harvinaisen ilkeän mulkaisun portsarille. Mä jäin seisoskelemaan pihaan ja mietin olikohan se juuri se tyyppi, joka aiheutti Leevin huhun ja olisiko mun pitänyt sanoa sille jotain, mutta en mä kuitenkaan sitten sanonut. Asia ei kuulunut mulle enkä mä halunnut sekaantua yhtään mihinkään ikävään enää.
Mä näytin henkkareitani jäntevärakenteiselle portsarimiehelle, joka nyökkäsi hyväksyvästi ja mä pääsin astelemaan sisään baariin. Yritin etsiä Leeviä katseellani, tai niin mä halusin itselleni uskotella tekeväni, vaikka oikeasti mä etsin katseellani jotain ihan toista ihmistä.
Mä en kuitenkaan nähnyt sitä.
Tiskillä hääräsi sen sijaan mustatukkainen nuori nainen, joka oli aivan älyttömän upea hihatatskoineen ja itsevarmoine olemuksineen. Tytöllä oli pitkät mustaksi värjätyt hiukset, vahvat meikit ja tummaa huulipunaa, sillä oli naisellisen muodokas, mutta silti hoikka vartalo ja sen tyylikin oli helvetin cool, mä näin sen siitä huolimatta, vaikka sillä olikin ihan tavallinen musta työpaita päällään. Se vaan kantoi itsensä niin itsevarmasti, ettei se voinut olla mikään tavan tallaaja, enkä mä voinut sille mitään, että mä tunsin samantien pienen piston mun sydämessä.
Elisan elämässä oli toinen toistaan upeampia tyttöjä ja mua sattui ihan liikaa, että Elisan työkaverit näytti tuolta.
"Pääsithän sä sisään", Leevi ilmestyi jostain mun takaa ja tyrkkäsi mulle juoman käteen. "Sori, mä en kestäny kattoa sekuntiakaan Rossin rumaa naamaa", se sanoi suhteellisen kovaan ääneen, varmaan ihan tarkoituksella.
"Eipä haittaa", vastasin ja katsoin juomaa mun kädessä. Se ei tosiaan ollut mikään maailman houkuttelevimman näköinen drinksu, lähinnä se näytti halvimmalta mahdolliselta hanasiideriltä, mutta mikä tahansa alkoholipitoinen kelpasi juuri nyt. Mä en edes tiennyt mikä tunnetila vei voiton mun vitutuslistani kärjessä nyt; Leevin kohtaama vääryys, mun äidin ilkeät sanat, mun seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailu vai mun ylenmääräinen mustasukkaisuuteni, mistä mä en vaan osannut kasvaa yli.
Luultavasti juuri nyt se oli jälkimmäisin, joka sai mut ryystämään kitkerän omenasiiderin niin nopeasti alas, että pian mä olin jo tiskillä kasvokkain sen tummatukan kanssa. Mun oli tilattava jotain enemmän mun suuhun sopivaa juotavaa ja tunsin oloni snobiksi kysyessäni onko niillä kuivaa valkoviiniä, kun muut mun ympärilläni tilaili vaan bisseä ja siideriä. Musta tuntui, että se baarimikkokin pidätteli naurua mun päätyessä lopulta tilaamaan 16 senttilitraa chardonnayta ja mua alkoi ärsyttää vielä entistä enemmän koko tyyppi.
Enemmän mua kyllä ärsytti mä itse. Mua ärsytti, että mä annoin tällaisten juttujen mennä näin pahasti ihon alle.
"Huomaa kyllä, et sä et oo mikään aivan tavallinen deeku", Leevi lohkaisi, kun me hetkeä myöhemmin mentiin tupakkapaikalle terassille. Mä kohotin sille merkitsevästi kulmiani samalla, kun sytytin tupakan.
"Miten niin?"
"Kuustoista senttilitraa chardonnayta", Leevi matki mun puhetta ja nyökkäsi kohti mun kädessä olevaa viinilasia. "Jos sä et ois just kertonu mulle sun rikkaista porukoista niin toi olis viimestään paljastanu sut."
"No en mä sitä yritä mitenkään piilotella", mä sanoin ja otin tahallaan mahdollisimman hienostelevaan tyyliin siemauksen mun lasista, pikkurilli pystyssä tietysti.
Leevi tyrskähti.
"Jos sulla on ylimäärästä rahaa mitä et tarvi tai halua, niin mulle voi kyl lahjottaa", se mutisi kaivaessaan taskustaan litistyneen askin sinistä westiä, jossa oli enää muutama tupakka jäljellä. Mä hörppäsin viiniäni ja hymähdin Leevin sanoille, vaikka se näytti oikeasti vähän surulliselta ja mä mietin olikohan sillä oikeasti tiukka rahatilanne. Mä mietin myös tulisikohan mullakin olemaan sitten, kun mä tulisin kaapista ja porukat heittäisi mut pihalle ja pistäisi rahahanat kiinni. Mä en yhtään ihmettelisi, jos ne tekisi niin, enkä mä tiennyt haittaisiko se mua edes.
Mä en tosiaan ollut ansainnut sitä määrää kuukausirahaa minkä mä niiltä sain, en mä ollut tehnyt niiden eteen oikeasti paskaakaan. En mä tehnyt kotitöitä, äiti oli meillä se, joka siivosi, se oli sen joku pakko-oire. Kaikesta muusta se kyllä jaksoi nalkuttaa, mutta siivouksen se hoiti yksin. Kukaan muu ei osannut siivota niin tarkasti, niin ei kenenkään tarvinnut yrittää. Hitto, jos mä muuttaisin nyt omilleni, niin en mä osaisi pestä edes vessaa.
Mä olisin ihan uusavuton.
Ainoa mitä mä osasin tehdä, oli ruoka, mutta sekin johtui siitä, että mun oli ollut pakko opetella. Mä olin ainoa kasvissyöjä meidän perheessä ja jouduin usein tekemään omat ruokani, jos meillä oli ruokana jotain iskän metsästämää lihaa. Mua kyllä oikeasti vähän suretti, etten mä saattanut syödä sen vaivalla hankittua sapuskaa, mutta hitto, mä en vaan pystynyt syömään lihaa. Se suutuntuma ällötti mua ja se fakta, että se suupala oli joskus ollut elävä olento — ei, mä en vaan pystynyt siihen. Iskä esitti ettei sitä haittaa, mutta sen katse oli aina niin surullinen, kun mä lappasin perunamuusin kylkeen soijaa tai tofua sen lihapaistien sijasta.
Mua kyllä säälitti iskä muutenkin nykyään jotenkin erityisen paljon. Ehkä siksi, kun mä olin vihdoin sisäistänyt sen, että se oli naimisissa sen hirviön kanssa, jota mun piti kutsua äidiksi.
Äidin ajatteleminen sai mut kiskomaan chardonnayt niin nopeasti alas, että ei mennyt kauaa, kun mä olin uudestaan tiskillä odottelemassa palvelua tilatakseni jotain vahvempaa.
Mä istahdin tiskin edustalla olevalle baarijakkaralle yksin, kun Leevi oli bongannut jotain tuttujaan pihalla ja häipyi sinne niitä jututtamaan. Ei mua toisaalta haitannut, mä viihdyin nykyään tosi hyvin itsekseni. Viime vuodet oli muovanneet musta yksinäisen suden, en mä tarvinnut ihmisiä mun ympärilleni.
"Eve?"
Paitsi ehkä sen yhden.
Tottakai mä olin odottanut törmääväni Elisaan täällä, olihan tämä sen työpaikka, mutta näitä tunteita mä en koskaan osannut odottaa. Tuttu ääni kutitteli mun vatsapohjaa ja kun mä kohotin katseeni tahmean pöydän pinnalta tiskin toiselle puolelle, se kutina vain yltyi.
Mun rinnan alla läpätti mielettömän lujasti, kun mä katsoin sitä.
"Mitä ihmettä sä täällä?" Elisa kysyi, sen äänestä kuulsi aito hämmennys. Eikä mikään ihme, juurihan me oltiin vain muutamia tunteja sitten hypätty Oonan kanssa Niemiharjulta pois menevän bussin kyytiin. Mä en kuitenkaan halunnut avautua sille mun ja äidin sanaharkasta, en mä täällä pystynyt, joten mä kohautin vaan olkiani.
"Hakolassa on niin paskoja baareja vai?" Elisa kysyi jotenkin tosi luontevasti ja virnisti, ihan kuin mä olisin vaan joku naapurikylästä eksynyt uusi kasvo sen pubissa. Joku puolituttu vaan, enkä sen ensirakkaus, miksi se mua aikaisemmin tänään kutsui.
Helvetti.
"Jotain sinne päin", vastasin ja yritin kuulostaa yhtä huolettomalta ja luontevalta.
Elisa ei tosiaan tehnyt mun oloa helpoksi, se näytti niin saamarin hyvältä sen lyhythihaisessa mustassa työpaidassa. Sen upeat tatuoinnit tuntui korostuvan yksinkertaisen paidan kanssa, ne oli niin sairaan hienoja ja sen vaaleat hiukset oli suloisesti pörrössä, kuin se olisi tullut suoraan päikkäreiltä työvuoroon. Se oli myös ottanut kelmun irti sen ankkuritatskasta, mikä sopi sen kasvoihin aivan tajuttoman hyvin.
Mä olisin halunnut kertoa sille, miten ihanalta se näytti. Voi luoja, että mä olisin halunnut. Mä en kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun se mustatukkainen tyttö ilmestyi kuin tyhjästä Elisan viereen.
"Pelasta mut Ellu", tyttö huokaisi ja kiersi toisen kätensä Elisan olkapään kautta kaulalle, kun se meni lähemmäs. "Tai oikeestaan sun on pakko, koska toi synttäriporukka käy suhun aivan kuumana, en mä kelpaa niille", se lisäsi ja viittoi sitten jotain porukkaa kohti, minne munkin katse väkisin harhaili. Jotkut glittermekkoihiin pukeutuneet tytöt vilkutti Elisalle ja mun kurkkua kuristi.
"Ne haluaa sun drinkkejä ja sua, etenkin toi brune", tyttö sanoi tökkien Elisaa kyynärpäällään. "Se kysy multa äsken, et ootko sä sinkku, mitä sä haluut et sanon? Tai mä menin lipsauttamaan sille, että oot, mut haluutko et pyydän sulle sen numeron?"
Elisa naurahti vähän kiusaantuneena, kun se vilkaisi mua ja taas niitä tyttöjä.
"Ihan sama, mä en nyt ehdi palvella niitä", Elisa lausahti ja käänsi katseensa muhun. "Halusitko sä tilata jotain?"
Mä en kehdannut enää sanoa, että mäkin olisin halunnut Elisan tekemän drinkin, kun en tuntenut enää oloani yhtään spesiaaliksi. Ilmeisesti Nipsun asiakkaat tiesi jo Elisan drinkkimestarin maineesta, enkä mä halunnut olla vaan yksi asiakkaista, helvetti.
"Minttuviinashotti vaikka", mä sitten sanoin ja se mustatukkainen naurahti.
"Nopeesti vaihtu chardonnayt shotteihin", se heitti, tai mun mielestä se lähinnä irvaili ja mä nielaisin.
Mua hävetti.
Yritin kuitenkin suoristaa mun ryhtiä ja olla uljas oma itseni (mitä mä en kyllä normaalistikaan edes ollut), mutta hitto se oli hankalaa. Elisa ei onneksi kommentoinut mitään, se pysyi työmoodissaan, kaivoi minttuviinapullon esiin ja kaatoi siitä shottilasiin mulle annoksen, jonka se ojensi mulle hymyssä suin.
"Tuu nykäsee hihasta jos haluut jotain parempaa, mä muistan vielä mistä sä tykkäät", Elisa virnisti ja mä vähintäänkin kuolin sen sanoille ja tajuttoman kuumalle hymylle. Mun sisällä poltteli, kun mä kuvittelin sen tarkoittavan jotain ihan muuta kuin juomista.
"Okei", vastasin, kohotin pikkuruista lasia ilmaan ja annoin minttuviinan korventaa mun ruokatorveni samalla toivoen, että se sammuttaisi mun sisällä roihuvat liekit siinä samalla.
Hitto, mua ahdisti, kuinka mun himo Elisaa kohtaan voimistui entisestään humalassa. Se oli aivan helvetin kova ja vahva, mutta mun oli pakko hillitä itseäni. Meidän oli pakko pysyä pelkkinä kavereina, ei ollut normaalia, että mun selkää pitkin valui tuskanhiki, kun mä mietin Elisaa jokaikisen tytön kanssa, kenen kanssa se vaihtoi katseita. Mä olin niin romuna jo valmiiksi, ettei mulla ollut voimavaroja särkeä mun sydäntä enää yhtään enempää.
Siksi mä suuntasin pihalle Leevin luokse.
Siksi mä kiedoin käteni sen kaulalle ja tein sen typerimmän mahdollisen asian, jonka minttuviinan sumentamat aivot rohkaisi mua tekemään.
Mä suutelin sitä.
Mä suutelin Leeviä.