— v i l l e —
Mä en voisi kieltää, etteikö mua vituttaisi aivan suunnattomasti se, ettei Oona vaivautunut enää edes vastaamaan mun viesteihin. Mä olin tottunut tuntemaan oloni idiootiksi sen mun kolmen vuoden takaisen pommituksen takia, mutta nyt musta tuntui vielä triplasti typerämmältä. Silloin me oltiin vielä ihan lapsia, mutta nyt mä koen, että 16-vuotiaana voisi jo sanoa suoraan, jos ei vittu kiinnosta. Mä olin niin kyllästynyt odottamaan, mutta samalla mä kyllä olin ihan valmis odottamaan vaikka maailman tappiin asti.
Hitto mä olin niin kusessa siihen mimmiin.
"Ootko enää tässä maailmassa?" Jesse kysyi ja potkaisi mua kengän kärjellä. "Haloo?!"
"Häh?"
"Että oletko sinä Ville Paskaperse Sirén liian humalassa vai jatkammeko iltaa?" Jesse puhui tahallaan vittumaisen selkeästi artikuloiden ja mä nyökkäsin vastaukseksi. "Täh? Eli kumpi?"
"Vittu", mä naurahdin. "En mä nyt niin kännissä oo", lisäsin perään ja laskin mun bissen sivuun voidakseni näyttää kuinka selvä mä olin.
Tai oikeastaan en ollut, sillä mä horjahdin heti yhden sivuaskeleen ja meinasin kompastua mun omiin jalkoihini.
"Ei saatanan mulkku", Jesse huokaisi, se otti mut käsipuoleensa, kuvitteli mun olevan niin tuhannen tuiterissa etten pystyisi itse kävelemään ja mä tietysti hermostuin sille. Leikillään, tottakai, mutta pitihän se ensin vähän esittää olevansa oikeasti vihainen. Mä otin Jessen yllättävään painiotteeseen ja sain väännettyä puolet lihaksikkaamman jäbän lattiaan yhdellä pienellä kädenväännöllä.
"Vitun urpo!" Jesse karjaisi ja mä nauroin räkäisesti, kun sen vaivalla aselteltu tukka meni ihan vitunmoiseen pörröön ja sen kauluspaidasta irtosi vielä kaiken lisäksi nappikin. "Ja vielä keskeltä! Vittu mä näytän ihan kodittomalta! Tää oli mun paras paita!" se puhisi noustessaan ylös ja esitteli sen paljasta vatsaa, joka nyt vilkkui pudonneen napin välistä. "Vittu, tän sä saat kyllä maksaa!"
"Sä oot mulle muutenkin enempi velkaa, joten vähennetään siitä laskusta toi viidenkymmenen sentin nappi", virnistin takaisin ja näytin blondille jätkälle kunniallista keskaria.
"Voi vitun perkele", Jesse murahti naama mutrulla. "Mä haluun uuden parhaan kaverin. Mihin se Anton meni? Siinä vois olla potentiaalia."
"Se meni nussimaan sun muijaas tonne yläkertaan", virnistin. "Että siinä sulle hyvä kaveri."
Jesse mulkaisi mua ja voihkaisi. "Vittu sä oot rasittava kännissä!" se pukahti ja nousi aggressiivisin elkein seisomaan. "Mä lähen röökille, en jaksa katella sun rumaa naamaas."
"Mistä meinasit saada röökiä?" kysyin ja heilutin röökiaskia kädessäni, joka oli tavallaan meidän yhteinen, vaikka mun se oikeasti olikin. Jesse voihkaisi uudestaan.
"No vittu tule sitte!"
Virnistin omahyväisesti, suoristin mun Metallica-paidan helman ja lähdin Jessen vanavedessä pihalle. Ei me oikeasti koskaan riidelty, kunhan vaan veljellisesti kinasteltiin kaikesta turhanpäiväisestä. Mä meinasin kompastua serpentiiniin, jolla joku järjenjättiläinen oli päättänyt sotkea idyllisen mökin. Sitä roikkui jokaikisestä ulokkeesta, mihin sitä vaan sai ripustettua, ja lopulta suurin osa oli levähtänyt lattialle.
Mä näin mökin isoimman tilan nurkassa Allun, joka oli näköjään päätynyt sitten kuitenkin juhlistamaan tämän lukuvuoden viimeisiä virallisia lukion bileitä. Mä en edes tiennyt, että Elisa oli käynyt tuomassa sen tänne, saati sitten että sillä oli joku uusi muija kierroksessa. Se veti kielikoukkua rinnakkaisluokan blondin kanssa vailla minkään näköistä häpeää siitä, että jokaikinen lukiolainen näki niiden touhut. Milja myös, kenen kanssa sillä oli ollut on-off -säätöä jo jostain seiskalta asti. Allu oli aina ollut tuollainen, ei se ajatellut yhtään sen tekoja ja niiden seurauksia, se vaan teki ja hölmöili ja Milja itki jossain nurkassa särkynyttä sydäntään. Vähän mua kyllä säälitti Milja, kun ei se yhtään tajunnut, ettei Allua kiinnostanut, eikä Allu saanut sitä sille suoraankaan sanottua —
Ei helvetin helvetti.
Mä taisin olla Miljan kanssa tasan samassa veneessä just nyt.
Vittu, siis MILJAN kanssa.
Mä tarvitsin kipeästi lisää viinaa.
"Millä vitun lihaksilla toikin saa pillua aina?" Jesse tuhahti, kun se huomasi nurkassa tapahtuvan taianomaisen kuolanvaihtogaalan. Mä en jaksanut vastata, mua muutenkin ärsytti Jessen tyyli puhua noin, ihan kuin tässä maailmassa ei olisi muuta saavutettavaa kuin panolistan kasvattaminen. Ehkä sen todellakin pitäisi ottaa siitä Antonista uusi paras ystävä itselleen, ne voisi yhdistää niiden supervoimat ja yhdessä kairata läpi kaikki lähialueen naarasyksilöt.
Mä koppasin vajaan viinapullon eteisestä mun nahkatakin povarista ja Jesse nappasi yhden röökin mun askista. Mua vitutti yhtäkkiä ihan kaikki, mutta ovella mä jouduin hetkeksi sivuuttamaan mun vitutuksen, kun mä hämmennyin niin totaalisesti, kun yllättävä kasvo seisoi pihaportaiden alapäässä.
"Kato Saaraki lähteny ulos!" Jesse huudahti ja vilkaisi vaivihkaa mua ja mä niin tiesin, mitä se katse meinasi.
Se meinasi sitä, että jos tuo ultimaattinen lestadiolaismimmi Saara Kantola oli täällä — Jessen ultimaattinen unelmavaimo Minttukin saattoi olla.
Pyöritin mun silmiä ja otin huikan pullosta. Se maistui ihan vitun pahalle.
"Makeet vaatteet", Jesse kommentoi Saaran asuvalintaa, mikä koostui kovin epäsaaramaisen lyhyestä vaaleasta hameesta, vaaleasta kollaripaidasta ja biker-nahkatakista. Mä en jaksanut kommentoida Saaralle mitään, se näytti olevansa niin kaukana mukavuusalueeltaan, että mä vaan sytytin röökini ja yritin pysyä pystyssä.
Välillä musta tuntui, että mä olin ihan selvä, mutta en mä tainnut olla. Mua huippasi ja rööki alkoi maistua paskalta, ja jos rööki maistui paskalta, silloin mä olin yleensä juonut jo liikaa.
"Miten sä tänne eksyit?" Jesse kysyi Saaralta ja mun teki mieli sanoa, että jätä se tyttörukka jo rauhaan, mutta ei Saaraa tuntunut haittaavan Jessen tenttaustuokio. Mä vajosin johonkin kännikoomaan, nojailin kaiteeseen ja yritin ajatella kaikkea muuta paitsi sitä, että mua oikeasti vähän oksetti.
"Joskus pitää elää vaarallisesti. Saanko pummia yhen?"
"Ville hei!" Jesse vihelsi. "Heitä Saaralle yks rööki!"
Mä heräsin mun koomastani ja katsoin virnuilevana tapittavaa parasta kaveriani.
"Villen sisko toi laivalta sille kartsan, joten jos tekee mieli nii pyydä Villeltä vaan", Jesse lisäsi ja mua alkoi vituttaa sen sanat, kun se selkeästi oli päättänyt kostaa mulle sen nappi-episodin ja pörrööntyneet hiukset tällä tavalla. Ei mulla todellakaan ollut mitään sitä vastaan, että mä tarjoaisin Saaralle tupakkaa, mutta just nyt Jesse teki sen ihan kiusallaan.
"Vittu jäbä alkaa kaupittelee mun röökejä", tuhahdin ja mulkaisin Jesseä niin ilkeästi kuin tässä humalatilassa pystyin. Mua ärsytti sen virne, kokosin mun känniaivoilla palaset yhteen täydellistä kostoa varten, sillä mulla ei oikeasti tehnyt enää tippaakaan mieli röökiä ja mä tiesin, että Jessellä todellakin teki mieli, joten mä heitin koko röökiaskin tuolle söpölle lestadiolaistytölle. "Sä voit pitää loput", sanoin lempeästi hymyillen.
Jesse näytti järkyttyneeltä tajutessaan, että se juuri menetti omat bileröökinsä tältä illalta.
"Nyt mun pitää piestä toi yks röökidiileri", sanoin makoisasti nauraen ja vedin Jessen uuteen painimatsiin nurmikolle.
Tällä kertaa mä hävisin sen, mutta tilanne oli vihdoin 1-1, mikä merkitsisi aselepoa tämän illan ajaksi.
***
Mä todellakin join aivan liikaa.
Mä en pystynyt lopettaa, vaikka mä olin niin päättänyt, ja jo tunnin päästä mulla oli olo kuin vanhalla deekulla. Sen lisäksi, että mulla oli aivan hirvittävä olo, mä aloin pelätä oksentamista. Mua ahdisti, että vaikka mä olin kännissä, niin silti mä olin sen verran tietoinen ymmärtääkseni, että kohta mulla lentäisi laatta. Mun pää oli ihan sekaisin, kun samaan aikaan mä halusin lopettaa juomisen ja toisaalta mä halusin vaan vetää viinaa niin paljon lisää, että kun mä lopulta oksentaisin, mä en tajuaisi siitä mitään. Ihan vitun naurettava ajatus, mutta niin mä ajattelin. En mä voinut sille mitään, kun pelko otti musta vallan ja se oli se tila, mitä mä pelkäsin joka vitun kerta, kun mä aloin juomaan.
Pelkäsin yli kaiken.
Vittu että mä inhosin mun fobiaa. Mä inhosin miten se teki mun elämästä niin saatanan vaikeaa. Mä en pystynyt bilettää ilman sitä pelkoa, mutta en mä pystynyt olla bilettämättäkään, kun silloin tuli sellainen olo, että mä jään jostain tosi tärkeästä paitsi. Nytkin, jos mä olisin lopettanut juomisen silloin kun mun oli tarkoitus, mä olisin jäänyt paitsi juomapelistä, mitä me pelattiin porukalla mökin olohuoneessa. Mä tutustuin samalla paremmin Antoniin, joka tuli yläkerran takkahuoneesta Hennan kanssa hyvin pian sen jälkeen, kun me oltiin tultu takaisin sisälle röökiltä. Se oli oikeasti tosi mukava jätkä ja mä vähän toivoin, että se ystävystyisi Jessen kanssa paremmin ja alkaisi käymään ryyppyreissuilla sen kanssa, niin ehkä mulle ei sitten tulisi niin suurta painetta osallistua. Jesse oli tosi hyvä taivuttelemaan mua mukaansa sen juttuihin ja mä taas olin ihan helvetin huono kieltäytymään niistä.
Toisaalta vaikka ne ystävystyisi, niin kyllä mä varmaan silti lähtisin aina messiin. Aina mä lähdin. Mä olin tosi menevää sorttia, vaikka mä yritin välillä muuta esittääkin. Mä en osannut olla paikallani, inhosin tylsyyden tunnetta ja mä halusin aina tehdä jotain, olla mukana kaikessa siistissä, suunnitella kaikkea ja joskus tehdä juttuja suunnittelematta. Mun kroppa kävi välillä niin ylikierroksilla, etten mä malttanut edes nukkua. Mulla vaan oli niin paljon kaikkea siistiä mitä mä halusin duunailla, oli se sitten ryyppyreissu tai uuden instrumentin soittamisen opetteleminen — mulla löytyi energiaa ihan kaikkeen.
Ehkä mä vaan tarvitsisin sen rauhallisen tyttöystävän, jonka kanssa mä voisin olla himassa tekemättä mitään. Se oli mun unelma — että mä joskus osaisin rauhoittua vaan olemaan paikallani ilman sitä fiilistä, että mä jään jostain paitsi, koska se kaikista tärkein tyyppi olisi jo valmiiksi siinä vierellä.
Jos sillä tyypillä olisi vielä suloinen nauruääni ja nallenkorvaponnarit, mä olisin taivaissa.
— e l i s a —
Kun mä olin tehnyt osuuteni alkuillan kuljetuksista, eli saanut myös Allun pois jaloistani ja ajellut pari kierrosta kylän läpi musiikkia kuunnellen, mä pistin röökiksi ja laskeuduin maahan istumaan kerrostalon seinää vasten. En jaksanut mennä vielä sisälle, ulkona oli aivan täydellinen ilma, sellainen seikkailuilta tuoksuva kesäilta. Mulla oli niin kiva fiilis, että mun melkein teki mieli itsekin repäistä ja lähteä sinne bileisiin, mutta totuus kuitenkin oli se, etten mä kestä niin montaa alaikäistä känniääliöitä samassa tilassa, kyllä mä sen verran itseäni tunsin. Mä kävin kuitenkin ihan ylikierroksilla ja mä halusin jutella jollekin, joten näppäilin pääsykoodin puhelimeen ja yritin soittaa Ronjalle. Mä olisin halunnut kertoa sille Antonin sinkkuudesta ja että se oli nyt tietoinen Ronjan olemassaolosta ja sen epävirallisesta kosinnasta, mutta että se jätkä oli ehtinyt jo iskeä silmänsä johonkin brunetteen. Mä olisin halunnut kertoa miten hyvännäköinen se jätkä oli, mutta ei Ronja sitten kuitenkaan vastannut mulle. Henkalle mä en edes yrittänyt soittaa, ei se ollut muutenkaan vastannut mun soittoihin sen mun Helsinki-reissun jälkeen. Ei se ollut mulle mistään vihainen, ainakaan mun tietääkseni, mutta se nyt vain oli tuollainen.
Se katosi jäljettömiin aina välillä.
Pyörittelin puhelinta mun käsissä, koukistin mun toisen jalkani ja katselin ohi kulkevia ihmisiä. Olisi kai mielenkiintoisempaa seurata ohi lipuvaa elämää jostain Helsingin keskustan kämpästä, missä ihmiset oikeasti oli inspiroivia ja teki asioita, mutta yhtäkkiä mä taas rakastin tätä mestaa. Rakastin sitä, kun ohimenevät tyypit moikkasi mua, kysyi multa oliko Nipsu jo auki ja olinko mä tänään vielä menossa vuoroon vai oliko mulla vapaailta.
Oli ihanaa, kun ne tunsi ja vielä ihanampaa oli se, että kun ne oli menneet, oli taas aivan hiljaista. Täällä ei mitkään sporan ratakiskot kirskuneet, ei ollut mitään nistejä ympäri kyliä pyörimässä ja pummimassa röökiä, ei ollut mitään mellakoita ja ilmassa tuoksui mun käryävää tupakkaa lukuunottamatta raikas maalaisilma ilman sitä kaupunkisaastetta, mihin ihmisnenä kyllä tottui aivan pelottavan nopeasti.
Mun hiljaisuuteen tuli kuitenkin särö, kun mun puhelin piippasi. Oletin sen olevan Ville ja että mun pitäisi nyt jo lähteä kuskaamaan niitä junnuja koteihinsa, mutta kaikeksi yllätykseksi tekstaaja olikin punatukkainen ärrätäti.
[22:13]
Inka ärrältä täällä hei 🙈 sori ku tekstaan tähän aikaan, mut haluisitko sä lähtee ens viikolla sinne skeittiparkille? 🤗
Mua hymyilytti. Katsoin sen Whatsapin profiilikuvaa, missä punatukkainen mimmi hymyili hammashymyä ja sen kieli oli sen hampaiden välissä. Se oli kyllä tajuttoman nätti, vaikka mä kyllä huomasin, että sen kuvassa oli varmaan viisi eri filtteriä ja sen kasvojen ihoa oli paranneltu, vaikka hyvässä kunnossa se oli ilmankin.
[22:15]
No hei Inka ärrältä :3
Voisinpa vaikka halutakin
Inka tuli nopeasti takaisin paikalle mun vastattuani ja se alkoi heti kirjoittaa uutta viestiä. Se kysyi, että lyödäänkö jo valmiiksi lukkoon joku päivä ja mä kysyin sopisiko sille tiistai. Inka laittoi, että se ei ole vielä varma sen työvuoroista, kun joku sen duunikaveri oli ehkä alkuviikosta vielä saikulla, mutta Inka lupasi palata asiaan heti kun tietää. Mun vatsassa velloi heti pieni jännitys, tuntui hauskalta tekstailla jonkun sellaisen kanssa, joka oikeasti asui täällä ja mä saattaisin törmätä siihen ihan missä vaan. Mä olin viestitellyt vaan niiden kaukana asuvien Tinder-mätsien kanssa, siitä puuttui ihan kokonaan samanlainen jännityksen tunne. Ei mua kiinnostanut mennä tapaamaan niitä mihinkään hiton kauas, jos juttu ei luistaisikaan heti ja sitten mä olisin jumissa jossain hornantuutissa. Eikä mua kiinnostanut kutsua niitä munkaan luokse, koska sitten mä vasta jumissa olisinkin, kun en mä kehtaisi heittää sitä toista samantien pihalle.
Olisi mun pahin painajainen olla jumissa omassa kodissa.
[22:20]
Mitä sä hommailet nyt? :3
Mulla on tylsäääääää :(
Leo on sen isän luona
Mua huvitti, kuinka Inka lakkasi käyttämästä emojeita heti, kun mäkään en käyttänyt. En mä muuten olisi kiinnittänyt asiaan varmaan edes huomiota, mutta kun mä olin todistanut saman aikaisemminkin yhden oululaisen mimmin kanssa. Se poisti mut mätseistä samantien, kun mä huomautin asiasta sille.
Joskus mä en vaan ymmärtänyt naisia.
[22:21]
Venaan et mun pikkuveli ilmottelee itestään
Mä oon kuskina sille ja sen kavereille
[22:21]
Aa okei
Jos sulla on nyt tylsää, niin tuu pyörähtää mun luona
Voin keittää sulle iltakahvit niin jaksat ajella :3
Mä en oikein tiennyt mitä olin mieltä Inkan ehdotuksesta, kyllä mä nyt helvetti näin, että se ei ihan muuten vaan kysellyt mua kylään sinne. Sillä oli ihan salettiin taka-ajatuksia mukana noissa sanoissa, iltakahvit tähän aikaan meinasi jotain aivan muuta kuin iltakahveja, kun nuo sanat käänsi kansainvälisestä rakkauden kielestä suomen kielelle. Mä olin näpyttämässä sille jonkun epämääräisen katotaan jos jaksan -tyyppisen vastauksen, mutta mä en ehtinyt lähettää sitä.
En ehtinyt, koska mä kuulin jonkun huutavan mun nimen jostain kauempaa.
Kohotin katseeni ylös ja kun mä näin ketkä käveli mua kohti, sellainen aivan tajuttoman kokoinen ja holtiton perhosparvi lehahti mun vatsasta varpaisiin ja takaisin.
Mitä helvettiä.
"Onko täällä ees enää mitään bileitä?" lilatukkainen mimmi kysyi ja sen huulilla viipyili suloinen ujo hymy, kun se katsoi mua ja seisoi käsivarret ujosti puuskassa kauempana. Mä en kuitenkaan pystynyt katsoa sitä pidempään, kun mun silmät aivan väkisin siirtyi sen takana vielä ujompana seisoskelevaan brunetteen, joka katseli sen kengänkärkiä.
Mä en voinut uskoa mun silmiäni.
Mä varmaan näin unta.
"Itseasiassa te myöhästyitte parilla tunnilla", mä vastasin ja ryhdistäydyin, nousin seisomaan maasta ja aloin haparoimaan röökiaskia mun taskusta. Mä tunsin, kuinka mun kädet alkoi vähän täristä, mikä oli aivan helvetin ihmeellinen reaktio, koska ei mua koskaan jännittänyt mikään tällä tavalla.
Mä olin vaan niin yllättynyt, siitä se vaan johtui.
"Eikä!" Oona henkäisi. "Voi nolo, eikö täällä oikeesti oo enää ketään?"
Mä pudistin mun päätäni ja käännyin sytyttääkseni tupakan. Mä koitin näyttää siltä, että mä menin tuulta pakoon sytkärini kanssa, vaikka oikeasti mä peittelin mun käsien vapinaa, jota mä en yhtäkkiä saanut ollenkaan hallintaan.
"No ei se mitään, voidaanhan me mennä vaikka jonnekin puistoon istuskelee", Eve avasi suunsa ensimmäistä kertaa, se katsoi Oonaa ja sitten taas jalkojaan, ja ne mun vatsassa olevat perhoset lepatti ympäri ämpäri mun kroppaani.
Mulla oli ollut ihan vitun kova ikävä sen ääntä. Mä tajusin sen vasta nyt, kun se puhui. Se oli niin suloinen ja heleä ja varovainen, ei yhtään liian matala tai liian kimeä. Sen ääni hiveli jotain mun mielihyväsensoreita, sillä mun selkärankaa kutitteli.
"No juu, totta", Oona vastasi ja sen suu meni mutruun, kun se selvästi mietiskeli. Mä en osannut enää edes mietiskellä, mä vaan seisoin hölmönä paikoillani ja odotin, että joku tulisi nipistämään mua. Mä en yhtään ihmettelisi, jos mä vaan heräisin tosta talon laidalta ja kävisi ilmi, että mä vaan oikeasti olin nähnyt unta.
"Villekin varmaan on siellä bileissä jo?" Oona sitten kysyi, mä jotenkin arvasin, että sen ajatukset oli siirtyneet mun punkkariveljeeni. Sen posket helotti heti vähän punaisempina, kun se sanoi Villen nimen ääneen ja mä nyökkäsin.
"Haluatteko mennä sinne? Voin kyllä heittää teidät", ehdotin ja pidin mun katseen tiukasti Oonassa, sillä mä tunsin kuinka Eve sen vieressä oli nostanut katseensa ja yhtäkkiä se katselikin mua.
Ja jos mä olisin katsonut Eveä silmiin, mä olisin seonnut.
"En mä tiiä, en mä ehkä kuitenkaan kehtaa mennä sinne", Oona sanoi surullisena. "Siellä on varmaan se Henna, eikö niin? Mä en kaipaa sen ilkeetä katsetta just nyt. Ehkä me mennään vaan johonkin puistoon istuskelemaan, juomaan viinit loppuun ja lähdetään sitte takas kotiin. Hitsi, ihan meidän oma syy, kun meillä kesti näin kauan tulla tänne. Me myöhästyttiin bussista ja seuraava lähti vasta tunnin päästä", Oona selitti.
Mä olin kasuaalisti ehdottamassa yhtä kivaa rantaa, mihin ne voisi mennä istumaan, mutta en ehtinyt, kun mun puhelin pärähti soimaan.
Jessen typerä selfie oli peittänyt mun puhelimen näytön.
"Sori, pakko vastata", sanoin ja heitin luurin mun korvalleni. "No moi, joko tuun hakemaan?"
"ELISA, HÄTÄTILANNE, MEILTÄ LOPPUU BISSET!!!" Jesse huusi puhelimeen niin lujaa, että mun piti siirtää luuria vähän kauemmas mun korvalta. Oona ja Evekin kuuli Jessen puheen, kun ne tirskahti.
"Jaahas, mitähän mä voin asialle tehdä?"
"No tuo lisää!"
"Vitut mä tässä mikskään viinakuriiriks alan", tuhahdin ja imaisin tupakkaa. Vaikka mä kuulostin vihaiselta, niin oikeasti mä olin helvetin kiitollinen, että Jesse soitti. Se rikkoi jäätä, joka oli aivan vitusti paksumpi meidän kolmen välissä kuin mitä se oli ollut Antonin kanssa. Sen jään läpi ei edes nähnyt mitään, tai sitten mun silmissä sumeni ihan muista syistä.
"No helkkari", Jesse huudahti langan toisesta päästä. "No tota, Allu pitäis ainaki heittää kotiin, se sammuu tohon sohvalle ihan just, viittitkö tulla jeesaa?"
Huokaisin.
"Ei kai tässä muukaan auta."
"Tuotko samalla lisää bissee? Viinakin käy —"
"En tosiaan tuo. Oon siellä kymmenen minsan päästä. Moikka."
Mä suljin puhelimen ja hiljaisuus täytti ilman meidän ympärillä. Eve oli sytyttänyt puhelun aikana tupakan ja se poltteli sitä hiljalleen katsoen edessään olevaa hiljaista kylää. Sillä oli päällään mustat pillifarkut ja musta t-paita, joka oli ihan varmasti miesten puolelta ostettu. Sille sopi älyttömän hyvin tuollainen yksinkertainen asuvalinta, kun se oli jo niin upea ilman mitään ylimääräisiä koristeita. Sen pitkä ruskea tukka oli löysällä nutturalla niskassa ja muutamat kiehkurat oli irronneet sieltä, ne kehysti sen kasvoja ja mä halusin vaan laittaa ne takaisin sen korvan taakse ja —
Mä nielaisin. Se näytti niin vitun ihanalta.
"Oliko se Jesse?" Oona varmisti.
"Joo, mun pitää lähtee heittää Allu kotiin sieltä bileistä, se on koko illan vetäny viinaa ku sieni", kerroin samalla, kun aloin kaivaa auton avaimia mun taskusta. "Nyt pääsis kyydissä, jos haluatte mennä tsekkaamaan meiningit."
Tsekkaamaan meiningit — ei vittu Elisa ihan oikeasti, mitä vittua sä selität?
"Haluatko sä mennä?" Eve kysyi Oonalta, joka pudisti rivakasti päätään.
"En mä taida uskaltaa", Oona sanoi hiljaa. "Meinaako se Ville olla siellä ihan tappiin asti?"
"En mä tiedä, mä voin kysyä haluisko se liittyä teidän seuraan, jos mä törmään siihen tuolla."
"Joo kysy, kiitos", Oona kiitteli ja hymyili pienesti. "Ootko sä nyt heti lähössä? Mulla on kamala pissahätä, tuli ryystettyä tossa matkalla tota viiniä —"
"Menkää vaan sisään", mä sanoin ja aloin pyöritellä kotiavaimia irti mun auton avaimista. Se vaan oli helvetin vaikeaa, kun mun kädet tärisi vieläkin. "Siellä on vielä jääkaapissa boolin jämät, jos kiinnostaa", lisäsin hymyillen.
"Oi, onko se sun tekemää?"
Mun syke nousi samantien, kun Eve puhui taas. Se kohosi aivan tajuttomiin lukemiin jonnekin pilvien yläpuolelle varmaan vittu avaruuteen asti. Mun päässä heitti, kun se todellakin oli osoittanut kysymyksensä suoraan mulle ja mä tunsin, että se katsoi mua.
Ja mun oli pakko katsoa sitä silmiin.
Sen bambisilmiin, joista mun kesti helvetin monta vuotta päästä yli.
"Joo, mun tekemää", vastasin ja mun sekopäinen vatsa kiertyi umpisolmulle, kun meidän katseet vihdoin kohtasi. Se katsoi mua ensin ihan tavallisesti kuin ketä tahansa muutakin ihmistä, mutta lopulta sen silmiin syttyi pientä pilkettä. Sen silmien alla olevat suloiset pussukat nosti sen silmiä aavistuksen sirriin, mä muistan sen katseen kolmen vuoden takaa ja se sai mut aivan vitun sekaisin silloin.
Ja nytkin.
Kaikki vaan jotenkin pysähtyi ympäriltä, kun se katsoi mua niin. Mä en voinut olla vastaamatta sen hymyileviin silmiin, mun suupielet kääntyi väkisin hymyyn ja silloin sekin hymyili ihan oikeasti. Sen pienen hetken, mitä me katsottiin toisiamme, kun meidän hymyt suli yhteen, mä jotenkin vaan tunsin sen kaiken uudestaan. Sen kaiken ihanan, mitä mä koin ysiluokalla sen kanssa, millaista mä en ollut kokenut kenenkään muun kanssa enää uudestaan. Mun vatsanpohjassa lepatti aivan helvetin lujasti, mun sydän veti rallia mun rinnan alla ja mun niskaa alkoi kuumottaa.
Lopulta meidän vaaleanpunaisena hehkuvan kuplan puhkaisi Oonan varovainen yskäisy.
"Anteeks tyypit, mutta mä ihan oikeesti pissaan kohta housuun", se kuiskasi vaivihkaa, laittoi jalkojaan tiukemmin yhteen ja ojensi kättään avainten toivossa. "Pliis, ne avaimet?"
Se näytti niin raasulta ja anteeksipyytelevältä, että mua alkoi naurattaa ja Eveä myös. Heitin avaimet hattarapäälle ja vaihtelin painoa jalalta toiselle, odotin, että ne menisi taloon ennen kun mä lähtisin ajamaan. Eve hieroi käsivarttaan toisella kädellä, kallisti päätään ja puri sen huulta, ja mun piti todellakin käyttää kaikki mun itsehillinnän rippeet, etten mä sano mitään typerää. Eve kuului myös niihin yliluonnollisen hyvännäköisiin ihmisiin, joiden kauneus pitää mainita ääneen, mutta en mä uskaltanut sanoa mitään.
Eve ansaitsisi kuulla joka päivä kuinka helvetin kaunis se oli.
"Jos ootte ehtiny jo häipyä, kun mä tuun takas, niin pudottakaa avaimet vaikka tohon kukkaruukkuun", mä sanoin tytöille, kun lopulta pyyhälsin niiden ohi lähemmäs parkkipaikkaa. "Oli kiva törmätä", mä lisäsin ja mitä enemmän mä puhuin, sitä typerämmäksi mä tunsin mun oloni. Oli kiva törmätä, mitä vittua? Kiva oli aivan helvetin lievä sana kuvaamaan tätä tunnemyllerrystä, mikä riehui mun sisälläni.
"Niin oli", Eve vastasi ja sen poskelle painui hymykuoppa. Mä näin sen, vaikka mä olin jo aika kaukana. Ne oli niin syvät ja suloiset, en mä ollut kenelläkään nähnyt niin ihania hymykuoppia ennen.
Mä en olisi halunnut millään lähteä tilanteesta pois, mutta en mä voinut jäädäkään, sillä mun aivot oli jo niin muusia, että mun oli pakko liueta paikalta ennen kun mä nolaisin itseni ihan totaalisesti.
Tytöt oli jo hävinneet sisään kerrostaloon, kun mä avasin auton oven ja uskalsin taas hengittää.
***
"Ota toiselta puolelta kiinni, sulla on vittu varmasti enemmän voimaa kun mulla", mä ohjeistin Jesseä mökin portaiden yläpäässä, kun Allu pyristeli vastaan. Se ei olisi halunnut lähteä vielä bileistä, vaikka se oli aivan tuhottomassa kännissä eikä varmaan edes tajunnut mitä sen ympärillä tapahtui. Mua ei huvittanut tippaakaan kuskata sitä tuossa kunnossa, mutta mielummin mä sen nyt roudasin nukkumaan kuin joskus muutaman tunnin päästä, kun se olisi oikeasti jo ihan veltto.
Jesse nosti Allun käden olkansa taakse, se oli jätkistä kaikista vähiten jurrissa, vaikka ei sekään ihan selväjärkinen ollut. Ville istui jo autossa etupenkillä, se oli myös jostain vitun syystä päättänyt vetää perseet. Mä en tykännyt yhtään siitä mihin tämä ilta oli menossa, ja mun sisällä oleva tunteiden vuoristorata meni vaan jatkuvasti loopilla suoraan uusille kierroksille.
"Tarvitteks te jeesii?"
Anton pölähti paikalle, mistä mä olin aivan helvetin iloinen. Se ei tuntunut olevan enää edes kännissä, kun se sai Allun nostettua melkein kokonaan yksin autoon ja sai vielä köytettyä sen turvavöihinkin. Anton istui myös takapenkille, mä en tiennyt oliko se lähdössä kokonaan pois vai halusiko se vain hetkeksi tuulettumaan.
Mä istuin takaisin ratin taakse ja katsoin vieressäni nuokkuvaa Villeä.
"Et oo vittu tosissas", mä huokaisin. "Miks sä oot tossa kunnossa?"
Ville kohotti katseensa muhun.
"Älä vittuile", se sanoi vaikeana ja hieroi silmiään. "Ihan paska olo", se lisäsi ja nipisti sen silmät kiinni. Mä olin jo sanomassa jotain muutakin, mutta mä en oikeasti pystynyt vittuilla sille enempää. En vaan pystynyt, kun se oli tuossa kondiksessa. Se pelkäsi oksentamista niin paljon ja se näytti olevan aika helvetin lähellä, joten mä vaivihkaa nappasin kaiken varalta mun jalkatilasta rypistyneen muovipussin ja piilotin sen Villen huomaamatta sen puoleisen penkin ja keskikonsolin väliin.
Joskus pelkkä oksennusastian näkeminen sai Villen ihan paniikkiin.
Enkä mä myöskään viitsinyt mainita sille, että Oona oli tullut tänne ja oli varmaan juuri tällä hetkellä mun kämpillä. Vaikka Oona olisi halunnut sen mukaan niiden puistoryyppäjäisiin, niin silti mä luulen, ettei se saisi Villen fiilistä yhtään paremmaksi. Siitäkään huolimatta, että se taisi olla suurin syy, miksi se oli just nyt noin hirveässä jurrissa. Yritin ajaa mahdollisimman rauhallisesti ja nätisti, yritin vältellä ajamasta isoimpiin monttuihin ja pidin Villen puoleista ikkunaa auki, että se saisi vähän happea.
Mä ajelin hiljalleen eteenpäin, kunnes mä näin tien laidalla istuskelevan tytön. Se istui siinä maantien laidalla joku hämärästi kukkaseppelettä muistuttava tekele päässään.
"Mitä helvettiä? Onko toi Saara?" mä mietin ääneen, kun tunnistin sen Kantolan perheen vanhimmaksi tytöksi. Mä hiljensin mun ajotahtia ja mitä lähemmäs mä ajoin ja mitä kirkkaammin ajovalot osui sen naamaan, mä tajusin että se muijahan oli ihan tuiterissa.
Siis lestadiolaistyttö kännissä keskellä maantietä. Voisiko tää ilta mennä enää yhtään kummallisemmaksi?
"Saara, ootko kunnossa?" Jesse kysyi veivattuaan ikkunan auki ja tyttö kohotti katseensa meihin.
Se siristeli silmiään ja alkoi nauraa.
"Paljon sä oot oikeen juonu?" Jesse kysyi ja sitäkin vähän nauratti, mutta mä kuulin sen äänestä, että se oli oikeasti myös huolissaan ja varmasti aivan helvetin ihmeissään, että mitä tuo kunnollinen kympin tyttö tekee tähän aikaan metsän laitamilla ja vielä tuossa kunnossa. Kohensin mun ryhtiä nähdäkseni mitä se siellä kikattelee, mutta oli sen verran pimeää, että valahdin takaisin penkkiin ja odotin saako Jesse siltä mitään vastausta.
"Pääseksä kotiin tossa kunnossa?"
"Kyllä äiti", Saara vastasi. Se kuulosti ihan sairaan humalaiselta ja mua vähän säälitti. Sen elämä ei varmasti ollut mitään kamalan helppoa, kun sillä oli kymmenen sisarusta ja oli perheensä vanhin tyttö. Se oli joutunut elämänsä aikana varmaan useammin lapsenvahdiksi kuin sellaiset, ketkä tekee sitä ammatikseen. Saaran isoveli oli lukiossa mun luokalla, mä olin kerran tunnin alussa kuullut kun Samppa oli kavereilleen maininnut, että oli huolissaan pikkusiskonsa jaksamisesta.
Musta oli jotenkin tosi liikuttavaa, että sitä kiinnosti. Samppa oli muutenkin ihan huippu tyyppi, mä olin aina pitänyt siitä.
"Me ollaan menossa hakee lisää bissee ja heitetään samalla Allu kotiin, se on ihan sammumispisteessä", Jesse huusi Saaralle. "Voidaan sit tulla uudelleen viemään sut kotiin ku auto ei oo niin täys. Onks ok?" Jesse vilkaisi puhuessaan myös mua ja mä nyökkäsin. Tottakai mä nyt yhden hulttiolestadiolaisen voisin tästä vielä heittää himaan, sitähän mä tein näköjään jo ihan työkseni. Pitäisi alkaa ottaa tästä maksua, bensa ei kuitenkaan ollut ihan ilmaista.
"Joo joo ihan sama", Saara vastasi ja mä olin lähdössä jo jatkamaan matkaa, kunnes Anton mun selkäni takana napsautti turvavyön auki ja yskäisi.
"Mä jään kattoo, ettei sille vaan satu mitään."
Mulla kesti hetken yhdistää palasia mun pääni sisällä yhteen, mutta kun mä vihdoin sain ne sekalaiset sanat kiedottua toisiinsa, mun silmät levähti lautasen kokoiseksi ja mä käännyin kuin ohjus kohti takapenkkiä.
"Se oli Saara!!" mä hihkaisin niin kovaa kuin kuiskaamalla oli mahdollista. "Se oli Saara se söpö brunette, kenestä sä puhuit!!"
"Pää kiinni", Anton sihahti mulle, mutta sen kasvoille levisi hymy, kun se katsoi ulkona haahuilevaa humalaista lestadiolaistyttöä. "Onhan se nyt ihan vitun söpö, kato nyt sitä."
Mun sydän vähän suli. Ihan vähän vaan, koska mä tasan tiesin, ettei siitä jutusta tulisi ikinä mitään, sillä Saara on lestadiolainen isolla L:llä ja Anton on paha poika kahdella isolla P:llä ja varmaan aikamoinen pleijerikin, mikä toi sen kolmannen ison vaarallisena välkkyvän P:n mukaan kerhoon. Toisaalta mistä mä tiesin, oliko Saara edes uskossa enää, sillä sehän tuossa juuri veteli kännejä tienposkessa kuin vanha koditon pultsari.
Anton hyppäsi ulos autosta pelastamaan prinsessaansa ja mä ajoin eteenpäin vähän kovemmalla tahdilla. Mä olisin halunnut nähdä Even vielä, mutta jos ne oikeasti vain kävi pelkästään vessareissulla mun kämpillä, niin ei ne todellakaan olisi siellä enää. Mulla kestäisi kuitenkin aivan helvetin kauan ajaa vielä Allulle, sieltä takaisin tähän ja vielä mutka Karjasillantielle, missä Saara asui, ja se oli vähintään jonkun neljän kilsan päässä keskustasta.
"Oliko toi oikeesti Kantolan Saara?" mä kysyin, kun kukaan ei oikein puhunut mitään. "Onko se vielä lesta?"
"Ei mitään käryä. Tuli se tonne bileisiinkin", Ville sai sanottua, kun Jesse istui kädet puuskassa takapenkillä ja murjotti.
"Mikä sun mielen noin matalaks vetää?" kysyin huvittuneena ja Jesse kohautti sen olkia.
"Vituttaa, ku toi Anton on tollanen saatanan ritari."
"No oisithan säkin voinu mennä pelastamaan Saaran, aika kauan Antonilla kesti puhua mitään. Sähän sille autosta ensimmäisenä huutelit", huomautin ja Ville naurahti mun vierellä.
"Ei sitä kiinnosta Saara, ku se rakastaa Peltokorven Minttua."
"Ehei, siihen muijaan sä et muuten kajoa", mä sanoin tiukasti ja käännähdin kohti takapenkkiä.
Jesse katsoi mua takaisin kulmat kurtussa. "No mitä? Miks en?"
"Siis tarkotatko Mariuksen pikkusiskoa?" mä tarkistin ja Jessen nyökättyä huokaisin. "Et helvetissä sekaannu siihen perheeseen —"
"Jep, se on ihan sekopää se sen veli", Allu avasi suunsa ensimmäistä kertaa mökin pihassa käyneen sananvaihdoksen jälkeen ja mä tunsin pientä helpotusta siitä, että se oli vielä elävien kirjoissa, vaikka mua ärsyttikin sen puheet.
En mä Mariusta kuitenkaan ollut tarkoittanut.
"Oisit itekki sekasin, jos sulla ois sama tausta ku sillä", sanoin Allulle, jonka pää notkahti takaisin sen olkapäälle. "Mä oon ihan satavarma, et sen isä on tyyliin hakannu Mariusta, kun se vielä asu himassa. Se tuli aina naama ihan ruhjeilla kouluun", mä pälpätin sanoja suustani yhtään enempiä ajattelematta ja teki mieli läpsiä itseäni poskille mun sanojen myötä. Mä en ollut mikään juoruilijaluonne, mutta mua vaan vitutti ihan suunnattomasti miten väärinymmärretty jätkä se Marius tällä kylällä oli.
Musta tuntui, että Jenna oli ainoa, joka tykkäsi siitä.
"Ihan sama", Allu sanoi, korahti perään ja sammui kuin saunalyhty.
"Vittu mikä ilta", päivittelin käsi otsallani ja lopetin puhumisen.
Jesse sen sijaan höpisi koko matkan aikalailla itsekseen miten paljon sitä vitutti Anton, enkä mä jaksanut alkaa väittämään vastaan. Allun heittämisessä ei onneksi kestänyt kuin muutama minuutti, sillä sen isä sattui olemaan kuistilla röökillä, kun me ajettiin pihaan. Se riuhtoi hulttiopoikansa kirosanojen saattelemana sisälle nukkumaan ja me muut naureskeltiin autosta, kun ne huusi toisilleen siinä pihalla. Jesse yritti vielä pyytää mua hakemaan niille lisää juotavaa, mutta siitä mä kieltäydyin. Ville oli jo muutenkin siinä pisteessä, että sille mä tarjoaisin vaan pullollisen hanavettä ja virkistävän litsarin poskelle.
"Ei vittu kato!" Jesse huusi takapenkiltä, se oli irroittanut turvavyön, kun se tunkeutui etupenkkien väliin ja osoitti tienposkeen. Auton ajovalot välkehti Antonin ja Saaran sivuprofiilissa, kun latinojätkä piti kättään Saaran leualla ja ne näytti tasan siltä, että ne joko kohta suutelee tai sitten ne jo suuteli.
Mun vatsassa pörräsi iloinen parvi perhosia Antonin puolesta, ne näytti aivan tajuttoman söpöiltä siinä.
"Mitä te sielä istutte?" Jesse huusi autosta ja tunki vielä naamansa ulos ikkunastakin huutaakseen, että nyt tänne mahtuu, tulkaa kyytiin. Se teki sen ihan tahallaan, mä tunsin sen niin hyvin, kuulin sen äänestä miten vahingoniloinen se oli, kun sai toimia cockblockerina ja keskeyttää Niemiharjun toisen alfauroksen romanttiset touhut.
"Vähän hienotunteisuutta hei", mä moralisoin hiljaiseen ääneen ja Jesse mulkaisi mua.
"Vitsillä mä vaan."
Jesse siirtyi toiselle laidalle, jotta Anton pääsi istumaan keskelle ja Saara tuli ujona mun taakse. Sen humalatila oli selvästi jo vähän hälventynyt, kun se oli niin eksyneen näköinen ja ressukka.
"Meinaatko sä oikeesti mennä kotiin tossa kunnossa?" Jesse kysyi Saaralta ja mun teki mieli karjaista sille, että nyt se leipäläpi kiinni. Mä en kauheasti tuntenut tämän kylän lestadiolaisia, mutta Saara ei tosiaan vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka halusi puhua perheasioistaan kaikkien kuullen. Varsinkaan nyt, kun autossa oli sille ihan tuntematonta porukkaa.
"Ai kui?" Anton kysyi. "Onks sun porukat tosi tiukkoja?"
Saara meni ihan mykäksi, mä katsoin Villeä, joka katsoi mua ihan yhtä kiusaantuneena takaisin. Antonilla ei ollut käryäkään Saaran lestadiolaisuudesta, mikä oli oikeasti aivan helvetin oleellinen tieto, jos se oli siitä romanttisessa mielessä kiinnostunut.
"Niinki vois sanoa", Jesse sitten vastasi Saaran puolesta, onneksi, ja mä uskalsin vetää henkeä ja lähdin taas kerran ajamaan. Mä pidin katseeni tiessä, en jotenkin kehdannut laittaa musiikkiakaan soimaan, kun meillä oli lestadiolaistyttö kyydissä, joten mä vaan kuuntelin sivukorvalla mitä se jutusteli Antonin kanssa. Anton kyseli Saaralta tiesikö sen vanhemmat Saaran dokaamisesta, mihin Saara vastasi kieltävästi ja kertoi, että sen porukat luulee Saaran olevan kaverilla yötä, mutta ei voisi nyt mennä sinnekään. Mä kelasin heti, että se salettiin tarkoitti Minttua, joka oli ihan tosi tosi tosi uskovainen Saaraan verrattuna. Sen lestadiolaisuus vaan paistoi kilometrien päähän, en mä tiennyt mikä siitä teki niin uskovaisen oloisen, mutta niin se oli. Musta vaan tuntui, että aina kun mä koulussa kuulin sen puhuvan, ruokalassa tai käytävällä, se puhui aina seuroista ja iltakylistä ja suviksista ja sellaisesta.
Se oli kyllä super mielenkiintoinen herätysliike, mä toivoisin, että mä voisin joskus kysellä Saaralta siitä lisää. Se oli niin kaukana mun omasta elämästä, kun mä vaan rellestin ja elelin mun sateenkaarielämääni, olin töissä baarissa ja jos mä olin tehnyt syntejä, mä vaan jouduin elämään niiden kanssa, ei mun tarvinnut pyydellä niitä anteeksi.
Korkeintaan ehkä itseltäni.
"Meil ei oo ketään himas, mä en jaksa enää muutenkaan bailaa", Anton sanoi, se kohottautui etupenkkien väliin ja tökkäsi mua olkapäähän. "Aja meille, Karjasillantie 79", se lisäsi, vaikka mä jo olin ajelemassa Saaran kodin suuntaan. Anton ei ilmeisesti ollut vielä tietoinen siitäkään, että se itseasiassa asui ihastuksensa naapurissa, mutta ei Saarakaan asiasta maininnut sanallakaan, joten mä vaan ajoin hiljaa eteenpäin Antonin täysin turhalla ohjeistuksella Karjasillantielle, Saaran talon ohi tien viimeisen talon pihalle.
Musta tuntui jotenkin syntiseltä viedä lestadiolaismimmi jonkun jätkän luokse, jota kukaan ei oikeastaan edes tuntenut, mutta mä kuitenkin luotin omaan intuitiooni Antonista sekä siihen, että ehkä Saara osaisi tiukan paikan tullen juosta pakoon nuo muutamat kymmenet metrit, mitkä niiden talojen välissä oli.
Kun molemmat oli poistuneet autosta, Saara vielä palasi takaisin kiittämään meitä, kun me ei sanottu mitään. Mun sydäntä lämmitti sen vilpittömyys, ja mä olin iloinen, kun olin kerrankin onnistunut olemaan oikealla hetkellä hiljaa.
***
Kun me oltiin heitetty Jesse takaisin bileisiin, mä talutin humalaista pikkuveljeäni talon oville ja kohottauduin seinässä kiinni olevaa kukkaruukkua kohti. Mä en löytänyt avainta sieltä, en vaikka mun sormet oli tyvijäseniä myöten mullassa, ja mun ensimmäinen kauhuajatus oli se, että joku oli tietysti pöllinyt sen ja käynyt tyhjentämässä mun kämpän kallisarvoista vinyylisoitinta ja samettisohvaa myöten.
Toinen mun ajatus, mikä tuli vähän viiveellä ja oli ehkä vähän järkeenkäyvämpi, oli se, että Eve ja Oona saattoi olla vieläkin mun luona.
Mun vatsassa muljahteli pelkkä ajatuskin.
"Mitä matoja sä kaivat sieltä? Avaa nyt vittu se ovi", Ville hoputti ja katseli mun toimintaa ihan ihmeissään. Mä pysyttelin hiljaa ja liikahdin oven eteen, painoin ovipuhelimesta mun asunnon numeron kohdalla olevaa nappia ja jäin odottamaan. Ville oli sen verran koomassa, ettei se edes tajunnut, kun hetken päästä joku avasi meille oven mun kämpästä ja lukko kilahti auki. Mua alkoi jännittää aivan sairaan paljon, mutta onneksi mä pystyin keskittämään ajatukset humalaisen pikkuveljeni pystyssä pitelemiseen.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun se tuli mun luokse nukkumaan humalaansa pois ja potemaan sen pahimman aamudarran, sillä mä olin armollisempi krapulaisille kuin meidän isä. Ilkka Sirén oli sitä ihmistyyppiä, joka vittuili aamusta iltaan ja kyseli jatkuvalla syötöllä onko vähän huono olo, onko, hä?!
Tiedä sitten, mistä mä ja Ville oltiin peritty meidän vittuilutaidot.
"Ei vittu miten jurriselta sä näytät", mä sanoin Villelle hississä, missä oli yhtäkkiä ihan helvetin kirkas valo ja mä näin tarkemmin sen känniset kasvot. Sen musta tukka oli ihan sotkussa, sen silmät oli puolitangossa ja se näytti niin pahoinvoivalta, että mun kävi sitä ihan tosi paljon sääliksi.
"Mikä olo?" kysyin, kun Ville nojasi toisella kädellään peilin alareunaa pitkin menevään tankoon ja toisen kätensä se nosti suunsa eteen ja näytti siltä, että se oksentaa ihan kohta.
"Älä puhu", se puhisi epätoivoisena.
Mä en ihmettelisi vaikka se pyörtyisi nähdessään Oonan mun kämpillä, mutta mä en saanut sanotuksi sitä Villelle, sillä en mä vieläkään ollut ihan satavarma avasiko joku murtovaras meille äsken oven. Siinä kohtaa Villen sydän särkyisi vielä vähän lisää, kun olisi ehtinyt odottaa näkevänsä Oonan eikä sitä sitten tapahtuisikaan. Hitto mä olin kyllä vuosisadan paras sisko, kun mä huolehdin enemmän Villen tunteista kuin mahdollisesta murtovarkaasta mun asunnossani.
"Miks sun kämpän ovi on auki?"
Ville lopulta hiffasi, ettei kaikki ollut aivan normaalisti ja mä jätin mun murtovarasteoriani vasta, kun mä haistoin jo ovelta Even hajuveden tuoksun. Se ei ollut pistävä kuten Hennalla, se oli lempeä ja suloinen ja toffeemaisen hunajainen, eikä mulla varmasti tulisi siitä pää kipeäksi, vaikka mä haistelisin sitä vuorokauden putkeen. Mä menin edeltä asuntoon sisään ja huomasin tyttöjen olevan parvekkeella tupakalla.
Mä näin pelkästään Even selän ja savupilven, ja silti mun sydän alkoi läpättää aivan hulluna.
"Onko sulla joku muija täällä ku oot noin salaperänen?" Ville kysyi, sen ääni sammalsi aivan tajuttoman paljon ja hetken aikaa se ehti kohotella mulle kulmakarvojaan, kunnes se huomasi tutut paksupohjaiset pastellisateenkaarikengät mun eteisen lattialla.
Se jäätyi totaalisesti.
"Oona ja Eve on täällä näköjään vieläkin", mä sanoin ihan kasuaalisti riisuessani takkia päältäni, ihan kuin mä en olisi edes ajatellut koko asiaa Villen kannalta.
Ville ei ehtinyt vastata mitään, kun se ryntäsi vessaan ja suorilta tein tyhjensi vatsalaukkunsa sisällön posliinipöntön uumeniin. Mua puistatti, mutta ainakin se oli nyt kertalaakista ohi, enkä mä joutuisi istumaan sen vierellä tuntitolkulla arpomassa, että oksentaako vaiko eikö oksenna.
Mä liikahdin vessan ovelle. "Pärjäätkö sä?"
"Hyi vittu, hyi vitun vitun vittu", se sopersi kyyneleet silmissä ja syljeskeli pönttöön. "Älä — älä päästä Oonaa vielä tänne — mä haluun — mä haluun pestä hampaat", se mongersi pää vessanpöntön laidalla ja huitoi kädellään mua lähtemään pois.
"Muista pestä omalla harjalla, se on peilikaapissa se sininen", mä muistutin ja kun mä olin sulkenut oven perässäni, mä kuulin, kun se oksensi uudestaan.
Mä huokaisin ja nappasin mun tupakat takin taskusta. Keittiön pöydällä oli boolikulho, se oli tyhjillään ja mua hymyilytti, että se oli mennyt kaupaksi. Mä vedin pari kertaa henkeä niin rauhallisesti kuin mä kykenin, se ei vaan auttanut yhtään, sillä mun syke oli varmaan tuhat, kun mä avasin parvekkeen oven ja kohtasin tytöt uudestaan.
"Te ootte vielä täällä", mä totesin vetäessäni oven perässäni kiinni. Ne seisoskeli partsin toisessa päässä kaiteeseen nojaillen, Oona oli polttanut tupakkansa jo, mutta Evellä oli vielä pari senttiä jäljellä.
"Anteeks!" Oona heti pahoitteli, sen kasvojen eleet muuttui sekunnissa cool-Oonasta kissanpentu-Oonaksi. "Tässä on niin ihanat maisemat ja — no joo, me ei oikeestaan tiedetty, missä täällä edes on puistoja, ja sit sulla oli tota boolia, mikä oli tosi hyvää ja me vaan unohduttiin tähän —"
"Ei mua haittaa, ihan vapaasti täällä saa hengailla", keskeytin sen varovainen hymynkare huulillani. Mä istahdin sohvalle parvekkeen toisella laidalla, noukin tuhkakupin lattianrajasta ja asetin pöydälle. Mun ei oikeastaan tehnyt yhtään mieli polttaa, varsinkaan partsilla missä ei ilma kierrä, mutta en mä voinut muutakaan.
Mä olin niin helvetin hermostunut.
En mä pystynyt vieläkään käsittämään, että Eve oli oikeasti tullut näin pian takaisin sen viimeviikonloppuisen jälkeen. Mä olin kuvitellut, ettei sitä kiinnostaisi nähdä mua ollenkaan ja että sitä hävettäisi ihan hulluna. Mä olin kuitenkin älyttömän iloinen, ettei niin ollut.
"Jäikö Ville vielä sinne bileisiin?" Oona kysyi ja yritti vaivihkaa tihrustaa sisälle ikkunasta samalla, kun se heitti tumppinsa lasipurkkiin ja mä sytytin omani.
"Ei, tuolla se laatottaa mun vessaa."
Oona henkäisi. "Eihän! Siis oksentaako se?"
Mun nyökättyä Oona henkäisi uudestaan.
"Voi ei, sitä varmaan pelottaa ihan hulluna", se huudahti enkä mä voinut mun kasvojen lihaksille mitään, kun ne kohotti mun suupielet ylöspäin.
Hitsi, Oona oli niin kultainen. Mä olisin voinut kuvitella, että sitä ärsyttäisi Villen perskännit, kun Oona oli tullut Hakolasta asti tänne sitä tapaamaan, mutta ei. Siinä se vaan huolehti mun pikkuveljen fobiasta.
"Mä voisin käydä kattomassa sitä", se mietiskeli ja katseli sisälle. "Onko se tosi kännissä, pärjääkö se? Mä en halua, että se tukehtuu. Mä voisin viedä sille vettä."
Ville nimenomaan kielsi mua päästämästä Oonaa sisälle vielä, mutta hattaratukka oli niin huolesta soikea, etten mä voinut sitä kieltää. Ja olin mäkin Villestä huolissani, tietysti mä olin, mutta jostain syystä mun teki mieli olla tässä parvekkeella just nyt.
Ja mä todellakin tiesin, että Villeä pelotti.
"On se aika kännissä, mut jos sä haluat mennä, niin mee vaan. Jos se on elävien kirjoissa, niin sä voit sanoo sille, et menee mun sänkyyn nukkumaan päänsä selväks", sanoin karistellessani ensimmäiset tuhkat mun tupakasta tuhkakuppiin. "Eteisen siivouskaapissa on ämpäri, laita se varalta siihen sängyn lähettyville. Ville ei kestä nähdä mitään yrjöastioita, joten jos pystyt sen tehdä vaivihkaa, niin se ois plussaa."
Oona nyökkäsi, se käänsi katseensa Eveen ja mä pelkäsin, että Eveltä tulisi joku paljonpuhuva katse Oonan suuntaan, joka huutaisi älä nyt vittu vaan jätä mua tänne ton lesbon kanssa kahdestaan. Ei se kuitenkaan katsonut Oonaa niin. Ne hymyili toisilleen ja mä jouduin purra hammasta yhteen.
Mun oli tosi vaikea olla normaalisti, kun mä näin Even hymyn. Se oli vaan niin ihmeellinen jotenkin. En osannut selittää itsellenikään, että miksi.
Se vaan oli.
Kun Oona oli mennyt sisälle, mun sydän jumputti rintani alla kovemmin kuin amisautoon asennetut bassokajarit. Eve vilkaisi mua nopeasti, se veti henkeä ja huultaan purren kääntyi katselemaan maisemaa edessään. Vaikka me ei oltu puhuttu mitään, hiljaisuus tuntui hämmentävän vähän kiusalliselta. Musta tuntui, että me tarvittiin pieni hiljainen hetki tälle yllättävälle jälleennäkemiselle, sillä jos viime viikonloppua ei laskettu, niin me oltiin kuitenkin oltu aivan helvetin läheisissä tunnelmissa silloin, kun me viimeksi oltiin nähty.
Silloin, kun mä vahingossa ajoin ala-asteen pihan ohi, kun se oli siellä lumimyräkän keskellä ihan ressukkana. Kun mä heitin sen skootterilla himaan ja se pyysi mua jäämään — kun me juotiin minttuviinalla terästettyä kaakaota ja mentiin niiden poreammeeseen ja pussailtiin siellä, ja kun me jatkettiin sitä sen makuuhuoneessa, ja kun mä olin vaan niin vitun rakastunut siihen.
Mä en tiennyt, mitä Eve ajatteli siitä kaikesta. Mä en tiennyt, muisteliko se mua edes hyvällä, tai muisteliko se mua ylipäätään enää. Kun mä olin kutsunut Even mun ja Villen uudenvuodenbileisiin vuoden 2015 lopulla, eikä se ollutkaan tullut paikalle, mä jouduin väkisin sammuttamaan mun kaikki tunteet sitä kohtaan.
"Tuu tänne."
Ei helvetti.
Jos mun sydän ei hakannut äsken lujemmin kuin varmaan koskaan aikaisemmin, niin noiden sanojen myötä se varmaan tykyttäisi pian tiensä ulos mun rinnasta. Mä nousin ylös ja liikahdin sen viereen, hempeä tuulenvire sai Even kasvoja kehystävät hiuskiehkurat aaltoilemaan ja sen tuttu tuoksu tulvi taas mun nenääni. Mun oli tosi vaikea hengittää siinä.
Sen tuoksu toi niin paljon ihania muistoja mun mieleeni. Ihania, mutta kipeitä muistoja.
"Sitä vaan, että sulla on tosi ihanat maisemat tästä", se sanoi ja mä vaan nyökkäsin, vaikka mun teki mieli sanoa, että nyt varsinkin.
Eve näytti niin ihanalta siinä.
Vein tupakan mun huulilleni, nojasin kaiteeseen ja pidin turvaväliä Even käsivarteen, joka hohkasi lämpöä ihan liian lähellä. Mä en olisi halunnut tuntea niin vahvasti sitä kohtaan vielä vuosienkin jälkeen, mutta voi helvetti että mä tunsin. Mä olisin halunnut vetää sen mun lähelleni ja pitää siinä, kuiskuttaa sen korvaan kuinka kaunis se on. Mä olisin halunnut katsella sen kasvoja ja laskea sen nenällä ja poskipäillä olevia pisamia ja —
"Mitä sulle kuuluu nykyään?"
Even kysymys oli niin arkinen, että mua melkein alkoi naurattaa.
"Ihan hyvää", vastasin, vaikka ihan hyvä ei kyllä todellakaan riittänyt just nyt. Mun sisällä riehui tunnemyrsky, jota mä en osannut taltuttaa.
"Okei", se sanoi. Se liikahti hetkeksi pois heittääkseen loppuunpalaneen tupakkansa tuhkakuppiin ja palasi takaisin. Se piti katseensa maisemassa, mäkin yritin, vaikka mun teki mieli vaan katsella sitä.
"Outoa nähdä sut taas siinä", mä sitten sanoin, yritin pehmeimmällä mahdollisella tavalla kaventaa vanhoista jutuista johtuvaa kiusaantuneisuuden kuilua meidän välillä. Eve hymähti ja katseli sen tummanpunaisiksi lakattuja kynsiä.
"Niin on, ihan tosi outoa."
Se puhui niin heleästi, että mun sisällä poreili. Me ei kumpikaan otettu esille viime viikonloppuista kohtaamista, musta tuntui siltä, ettei sitä laskettu jälleennäkemiseksi. Mä halusin unohtaa sen, että Eve oli lähtenyt täältä mitään sanomatta, ehkä mä vaan suojelin itseäni sillä tavalla, mutta mä halusin aloittaa puhtaalta pöydältä.
Enkä mä uskonut, että Evekään halusi muistella sen kännisekoiluja.
"Sori kun mä oon niin jäinen, mä oon vaan super hämilläni tästä", mä sanoin lopulta ääneen ja naurahdin perään.
"Ei se mitään, sori munkin puolesta, kun me ei lähdettykään täältä pois", Eve vastasi ja mä olin jo sanomassa, että ei todellakaan haittaa, mutta Even seuraavat sanat hiljensi mut. "Oona halus nähdä Villen, sen takia me tänne tultiin."
Sen takia me tänne tultiin.
No niin, siinä se tuli.
"Aa, okei."
Mä vetelin pari viimeistä hatsia mun tupakasta ja käännähdin tumppaamaan sen. Mä tunsin oloni tosi idiootiksi, kun mä olin edes pienen hetken kuvitellut liikoja itsestäni. Mun niskaa kuumotti, kun mä kieritin tuhkakuppina toimivan suolakurkkupurnukan kannen takaisin kiinni ja suoristin itseni lähteäkseni takaisin sisään.
"Käyn kattoo onko se Ville hengissä", mutisin ja olin kohottamassa mun kättä ovenkahvalle, kun Eve yhtäkkiä tarttui siihen.
Mun sydän varmaan pysähtyi.
"Annetaan niiden olla hetki kahdestaan."
Helvetti.
Even sanat repi mun sydäntä toiseen suuntaan ja sen kosketus toiseen, mä en enää tiennyt mitä mä ajattelisin tästä kaikesta. Kaikki tunteet, mitä mä tunsin juuri nyt, tuntui niin helvetin samalta kuin silloin vuosia sitten, että mun sydän meinasi oikeasti revetä kahtia. Even kosketus tuntui niin ihanalta, mutta samaan aikaan mä en uskaltanut edes haaveilla mistään enemmästä, kun mun piti olla realistinen. Eve ajatteli vain Oonaa ja Villeä, ei se halunnut olla mun kanssa tässä. Se oli varmasti Even mielessä vain paskaa mäihää, että niiden kahden rakkaustarinan piti alkaa just mun kämpillä.
Nyt musta tuntui, että mä olin jumissa mun omassa kodissa, enkä mä edes ollut treffeillä.
"Ihan miten vaan", mä sain sanottua ja palasin takaisin sohvalle. Mä olin odottanut, että Eve menisi vähintään toiselle puolelle parveketta, mahdollisimman kauas musta, mutta se istuikin sohvalle mun kanssa.
"Sä sitten päädyit oikeesti baarimikoksi", se sanoi, tai lähinnä totesi. Mä nyökkäsin ja nostin mun toisen jalkani sohvalle. Mä en osannut istua nätisti, mulla oli aina jalat missä sattuun, mä halusin aina nojata käsiäni johonkin.
"Tykkäätkö sä sun elämästä tällä hetkellä?"
Mä purin huulta ja nyökkäsin. "Entä sä sun?"
Eve kohautti sen olkia ja mä taas mietin oliko se tullut kaapista vai oliko se ollut siellä alunperinkään. Mua ahdisti, kun mä en vaan uskaltanut kysyä suoraan, jotta mä olisin päässyt mun tuskistani.
Mulle tuli sellainenkin ajatus mieleeni, että Evehän saattoi olla täällä tapaamassa Leeviä. Siis mä ihan tosissani ajattelin sitä, vaikka tuossa se istui mun parvekkeen sohvan toisella laidalla — silti mä aina jaksoin uskoa niihin pahimpiin skenaarioihin. Mä kelasin olisiko se menossa sinne tästä heti, kun Oonan ja Villen juttu kehittyisi ja jos ei kehity, niin sitten ne lähtisi kotiin.
Hitto, en mä tiennyt mistään mitään.
"Kävitkö sä lukion?" Eve jutusteli. Se kyseli tuollaisia arkisia asioita, ihan kuin me oltaisiin vaan jotkut hyvänpäiväntutut vuosien takaa, vaikka me oltiin oltu ihan helvetisti enemmän.
Yritin kuitenkin olla ajattelematta sitä. Mä pelkäsin sekoavani, jos mä mietin sitä liikaa.
"Jep, alustavien tulosten mukaan mun pitäis saada lätsä päähäni kesäkuun alussa."
"Sama", se sanoi ja huokaisi. "Mitä sen jälkeen?"
"No varmaan noita baarimikon hommia", vastasin ja otin hatun päästäni, kun mun otsa alkoi hiota. Pörrötin mun hiuksia ja laskin hatun pöydälle. "Elämä aika kivasti raiteillaan nyt", mä lisäsin, vaikka ei se nyt ihan täysin totta ollut.
Mä olin ollut elämääni tyytyväinen ennen viime viikkoa, ennen kun neiti itse palasi kummittelemaan mun elämään ja sekoitti mun selkeässä aakkosjärjestyksessä olleet ajatukseni uudelleen sotkuun.
"Kiva kuulla."
"Entä sä? Lähetkö sä johonkin muualle, kun sä valmistut?"
Mä en olisi välttämättä halunnut tietää vastausta siihen. Mä en haluaisi, että se lähtisi, mutta samaan aikaan se pistäisi sen kuuluisan pisteen mun tunteilleni.
"En mä oo lyöny mitään lukkoon vielä", se sanoi ja niin mun kärsimys jatkui.
"Mitä vaihtoehtoja sulla sitten on?"
"No mä hain Oulun yliopistoon, psykologiaa ja varhaiskasvatusta", se kertoi ja mä huomasin sen kasvoilta, ettei se kyllä ainakaan riemusta hyppinyt.
"Sitäkö sä haluat?"
"Mm-m."
"Eli sä muutat syksyllä Ouluun?"
"Jos saan sen koulupaikan, niin joo."
Mun typerä sydän meni ihan myttyyn. Tietysti mä olisin onnellinen sen puolesta, jos se saisi koulupaikan ja kivan elämän siellä sellutehtaalta löyhkäävässä kaupungissa, mutta samaan aikaan mä todellakin toivoin, ettei se lähtisi.
Vaikka eipä sillä mun kannalta ollut mitään merkitystä.
"Tai en mä vittu tiedä", Eve huokaisi yhtäkkiä. "Aikalailla pelkästä äidin painostuksesta mä hain opiskelemaan jotain hienon kuuloista alaa ja Oulu nyt tuli mulle ensimmäisenä mieleen, kun en mä mitään muita kaupunkeja oikeen tunne", Eve selvensi ja mun ajatukset kääntyi taas sekunnissa nurinkurin.
"Onko sulla vielä tukala olla kotona?" mä kysyin varovasti, viittasin lähinnä sen sekopäiseen äitiin, mutta kyllä mua muutenkin kiinnosti. Mä jouduin puristamaan käsiäni nyrkkiin, kun mä halusin vaan niin paljon tietää oliko se kaapissa vai ei.
"Aivan vitun tukala, se on päivä päivältä kamalampi", Eve mutisi ja mä näin, että sen alahuuli alkoi aavistuksen väpättää, kun se puhui. Se alkoi purra huultaan peittääkseen sitä ja mun kävi niin sääliksi, sen äiti oli ollut kolme vuotta sitten jo aivan kamala ämmä.
"No sit sä pääsisit siitä ainakin eroon", mä yritin lohduttaa. "Siis jos sä pääset sinne kouluun."
"Niin, totta", se myönsi ja nosti molemmat jalkansa sohvalle voidakseen kietoa kätensä niiden ympärille. "Mä en vaan tiedä onko yliopisto mun juttu."
"No toivotaan, että pääset sisään, sitten sä ainakin saat tietää", mä puhuin kuin joku saamarin opinto-ohjaaja. "Voihan sen keskenkin jättää, jos ei tunnu omalta jutulta."
Sanat vaan karkaili mun huuliltani, vaikka en mä oikeasti toivonut sellaista. Mä kävin ihan kierroksilla, en mä osannut olla oma itseni, kun meillä oli niin paljon puhumattomia asioita. Jos ne olisi käyty ensin läpi, mä osaisin asennoitua tähänkin keskusteluun paljon paremmin ja antaa enemmän elisamaisia elämänohjeita enkä larppaisi mitään hikistä opoa.
"Niin kai", Eve vastasi mietiskellen. "Elämä on vaan niin saatanan vaikeeta."
"Ai, mulle tää on aina ollu yllättävän helppoa", mä heitin takaisin ja virnistin perään. Eve vastasi mun hymyyni maailman söpöimmällä spontaanilla naurulla, musta tuntui että sen kasvot suorastaan säteili.
Mun sisällä muljahteli, kun se oli niin söötti.
"No sä ootkin Elisa Sirén, syntyny kultalusikka perseessä", se heitti vitsailevaan sävyyn ja mä kohensin mun ryhtiäni.
"Sanoo neiti Tammisto, jonka kodissa on kolmesataa neliötä, allastalo ja poreamme", mä irvailin takaisin ja Eve naurahti taas, tällä kertaa ontosti.
"Ja kato miten onnelliseks se on mut tehnyt", se sanoi, se yritti kuulostaa sarkastiselta ja huvittuneelta, mutta sen äänestä kuulsi sydäntäsärkevä suru.
"Etkö sä sit oo?"
"Mitä?"
"Onnellinen?"
Eve puristi tiukemmin sen jalkoja vasten rintaansa, veti syvään henkeä ja puhalsi ilmaa raollaan olevien huultensa välistä. Kyllä mä oikeasti tiesin, ettei raha ollut tehnyt Eveä koskaan onnelliseksi. Sen isä painoi hulluna duunia, ei ollut juuri koskaan himassa ja sen äiti terrorisoi Even elämää sen minkä terveyslitkujen myynniltään kerkesi. Tai niin se oli ainakin silloin kolme vuotta sitten, mutta ilmeisesti asiat ei olleet muuttuneet vieläkään parempaan suuntaan.
"En mä oo ollu pitkään aikaan", se vastasi, sen ääni oli pieni ja heiveröinen, ihan niin kuin se itsekin oli, ja mun teki ihan kamalasti mieli halata sitä.
Mä en kuitenkaan halannut.
"Millon sä oot viimeks ollu onnellinen?" mä sen sijaan kysyin. Mun ei ollut tarkoitus kysyä sitä, mutta en mä näköjään pystynyt ollenkaan hillitsemään itseäni. Even kulmat värähti, se selvästi hämmentyi mun kysymyksestä yhtä paljon kuin mäkin. Se laski jalkansa pois sohvalta, käännähti vähän enemmän mua päin ja nojasi toisen kätensä sohvan selkänojalle laski päänsä nojaamaan sen kämmeneen.
Hetken aikaa se puri huulta hermostuneena, kunnes se vastasi.
"Varmaan sillon ysiluokan syksyllä."