— e l i s a —
Mun oli tosi vaikea saada unta, kun mä tiesin Even olevan samassa asunnossa mun kanssa. Ja kun mä sanon tosi vaikea, niin mä tarkoitan, etten nukkunut silmäystäkään. Miten mä voisin nukahtaa, kun mun päässä pyöri vain yksi asia; jos seinä olisi otettu meidän välistä pois, me oltaisiin nukuttu vierekkäin.
En mä voinut nukahtaa sellaisen tiedon jälkeen.
Mä käänsin kylkeä sohvalla ja haaveilin sittenkin, että mä asuisin isossa kartanossa enkä kämpässä, jossa olohuone ja keittiö on lähestulkoon samassa tilassa. Kello oli jotain vähän vaille yhdeksän ja mun teki aivan tajuttomasti mieli kahvia, mutta en mä halunnut herättää Oonaa ja Villeä, sillä mun umpisurkea kahvinkeitin piti aivan helvetillistä ääntä.
Oona nukkui kippurassa mun kulmasohvan toisella puolella ja Ville nukkui lattialla patjalla. Jos ne olisi menneet porukoille, ne olisi ihan salettiin nukkuneet yhdessä, siitä mä olin aivan satavarma. Ne lähti grillille puolen yön aikaan ja palasi takaisin vasta parin tunnin päästä. Mua kuumotti sen aikana ihan vittuna, että Eve heräisi, mutta ei se herännyt. Oonan oli tarkoitus mennä Even viereen, mutta se oli niiden grillireissun jälkeen niin nuupahtanut, että se nukahti lopulta sohvalle.
Mä en päässyt mun kahvinhimosta irti, ja ulkona oli niin ihanan raikkaan näköinen ilma, että päätin luovuttaa unen suhteen ja hakea kahvini ärrältä. Nousin ylös ja yritin olla astumatta Villen raajojen päälle, kun se nukkui meritähtenä keskellä lattiaa. Kipitin keittiöön, mun oli pakko ottaa burana, kun päätä särki. Vaikka mä olin tottunut valvomaan yöt, niin kyllä mä yövuoroissakin olin tässä vaiheessa aamua yleensä jo pitkästi höyhensaarilla.
Mun piti myös mennä ulos eilisillä vaatteilla, koska mun kaikki vaatteet oli makkarissa, enkä mä uskaltanut mennä sinne. Mä olin koko yön miettinyt Even kohtaamista ja miten se tulee tapahtumaan, mutta säikäyttäminen ei kuulunut niihin suunnitelmiin. Eve ei tosiaan tajunnut eilen kenen luokse se päätyi, ja jos mä oon vaihtamassa vaatteita siellä, kun se herää, niin se saisi varmasti vähintään sydärin.
Saisi se varmaan muutenkin.
Ärrälle ei ollut pitkä matka, joten auton sijasta mä otin skeittilaudan alleni. Mä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, että hiekoituskivet putsattaisiin pois jalkakäytäviltä ja kun se oli viime viikolla vihdoin tapahtunut, mä olin aika aktiivisesti rullaillut. En mä mitään temppuja osannut perus ollieta ja kickflipiä lukuunottamatta, mutta rullailu oli aivan parasta paskaa. Vaikka rakastin mun autoa ja sitä vapautta, niin skeittaamisessa oli sellainen oma viehätyksensä. Nyt oli vieläpä ihan täydellinen sää siihen. Kylä oli ihan hiljainen, kun mä rullailin pitkin katua loivaa alamäkeä alas. Ylös mä en sitä jaksaisi rullata, mutta siinä kohtaa mä oon jo saanut kahvia mun koneeseen ja jaksan taas kävellä jaloillani.
Nappasin skeden kainaloon ärrän ovella ja painelin sisälle. Tiskin takana oli se Mariuksen pusuttelukaveri, josta Jenna oli aivan mielettömän mustasukkainen. Jenna ei edes halunnut käydä ärrällä enää, se haki röökinsäkin ruokakaupasta ja jos R-kioski oli ainoa auki oleva mesta, se oli kokonaan polttamatta. Kerran mä olin tosin joutunut hakemaan Jennalle röökiä, kun sillä oli jäätävä darra ja jäätävä röökinhimo, eikä se itse halunnut mennä sisään krapularöllin näköisenä. Se oli kyllä niin hölmö.
"Huomenta!" se mimmi hihkaisi iloisesti tiskin takaa.
"Huomenta", vastasin ja multa pääsi haukotus heti perään.
"Kahvia?" se kysyi suorilta. Huomasin sen työpaidan nimikyltistä, että sen nimi oli Inka. Sen tukka oli kirkkaanpunainen ja sillä oli kunnon sotamaalit nassussa heti aamusta. Se oli tosi pirteän oloinen mimmi, ehkä siksi Jenna inhosi sitä.
"Joo, iso kuppi, kiitos."
"Sori, joudut ihan hetken odottaa", Inka pahoitteli. "Pääsin avaamaan koko puljun vasta hetki sitte, ku mun pojan piti mennä isälleen hoitoon eikä se paskiainen vastannu puhelimeen, niin mun piti kävellen viedä se muksu sen oven taakse", Inka selitti yhteen hengenvetoon.
"Isälleen hoitoon?" toistin. "Lapsella on kaks vanhempaa, ei isän luona olla hoidossa."
"Vittu aamen!" Inka huudahti. Sen ääni oli yllättävän kova, mä vähän pelästyin, mutta enimmäkseen mua vaan huvitti. "Haluaisitko adoptoida sellasen kohta viis vuotta täyttävän hulivilin? Otettais yhteishuoltajuus, sä olisit miljoona kertaa parempi isä kun se persläpi tulee koskaan olemaan", Inka pälätti ja mua nauratti sen sanat.
"Toki", vastasin hymyillen.
"Talo tarjoo tosta hyvästä ilmaset kahvit, siis heti kun saan ne keitettyä, pikku hetki vaan", se lisäsi ja mä nyökkäsin kiitollisena. Ilmainen kahvi todellakin kelpasi, vaikka nyt mä olin niin koomassa, että olisin voinut maksaa vaikka viiskymppiä kupillisesta.
Vilkaisin sivupöydällä olevaa kahvimasiinaa, joka todellakin ammotti tyhjyyttään. Ihme kyllä mua ei edes vituttanut, johtui ehkä siitä, että mä en tosiaan tiennyt mitä mä tekisin himassa, kun Eve heräisi, ja yritin pitkittää sitä kohtaamista mahdollisimman pitkälle.
"Ei mitään", vastasin ja heilautin mun kättä. "Ei mulla oo kiire."
"Huh", Inka vastasi ja liikahti tiskin takaa hakemaan kahvipannuja. Edellinen vuorossa olija oli ilmeisesti unohtanut edellisen päivän sumpinjämät pannuun, kun Inka kirosi hetken aikaa sitäkin. "Onneks eka asiakas olit sä, eikä yks vanha patu, joka yleensä seisoo tossa pihalla tuntia ennen avaamisaikaa. Se juo aamukahvin täällä joka vitun aamu ja istuu sen jälkeen täällä tuntikausia tytöttelemässä mua, vittu siihen palaa kyllä joskus hermo", Inka kertoi touhutessaan ja mua nauratti.
"Tutulta kuulostaa", vastasin ja liikahdin odotellessa siihen sivupöydän korkealle penkille istumaan. Mä tykkäsin, kun kauppojen myyjät alkoi kaveerata. Se oli jotenkin niin inhimillistä ja mä tykkäsin jutella ihmisille, siksi mä varmaan tykkäsin asua pikkukylässä. Täällä jengillä oli aina aikaa eikä ollut mihinkään kiire, vaikka kyllä mä isojen kaupunkien hälinästäkin tavallaan pidin.
Pikkukaupunki vaan oli enemmän mun juttu. Sen mä olin todistanut pari viikkoa sitten, kun mä käväisin pikaisella pidennetyllä viikonloppureissulla Helsingissä Ronjan ja Henkan luona. Oli aivan vitun paska sää, joten me lähdettiin Tallinnaan ja multa ei jäänyt käteen siltä reissulta mitään muuta kuin pari kartsaa röökiä. Mä olin merisairas koko laivamatkan ajan, ja Tallinnassakin (yllättäen) satoi vettä kuin Esterin perseestä ja kun me palattiin Helsinkiin, me ei jaksettu tehdä mitään. Henkalla oli masennuskausi päällä, mikä vaikeutti ihan kaikkea, ja Ronja oli muuten vaan huonolla tuulella. Ne oli Niemiharjulta muuttonsa jälkeen viikottain yrittänyt houkutellut mua sinne kylään, mutta en mä ollut saanut aikaiseksi ja kun vihdoin sain, mun odotukset oli nousseet aivan liian korkealle ja mä koin karvaan pettymyksen.
Toisaalta mä annan kesäkuun lopulla uuden mahdollisuuden Helsingille, kun on pride-viikko. Mä olin jo toivonut kesälomani sille viikolle ja se meni läpi, tosin Toni meinasi tukehtua sen omaan sylkeen, kun mä kerroin mihin käytän mun lomani ja se joutuisi tuurata mua silloin. Mua nauratti monta päivää pelkkä ajatus, että meidän yläasteen pahin homofoobikko joutuu töihin tuuraamaan lesboa, että se pääsee osallistumaan sateenkaarikulkueeseen.
Ihan parasta.
"Etkö sä oo Nipsussa duunissa?" Inka palautti mut takaisin hetkeen.
Tietysti se tunnisti mut.
Niemiharjulla on harvemmin muuta tekemistä kun dokata, joten jos halusi olla tunnettu täällä, niin kannatti hakea Nipsuun duuniin. Mä en erityisesti halunnut olla mikään feimi, en tosiaan, mutta oli hauskaa, kun ihmiset tunnisti. En mä ollut ollut Nipsussa töissä kun vasta puolisen vuotta ja silti jengi tiesi mut sekä nimeltä että naamalta.
"Jepjep", vastasin.
"Siellä käy varmaan vielä kusipäisempää sakkia kun täällä", Inka mietiskeli ja katsoi mua.
"Kusipäitä on kaikkialla", vastasin ja katselin pöydässä olevia kahvitahroja. Mun olisi tehnyt mieli pyytää rätti, jolla olisin voinut pyyhkiä ne pois. Musta oli tullut pakkomielteinen siisteyden suhteen, kun muutin pois kotoa. Äiti kyllä kovasti manaa, että ei se kauaa kestä ja kohta mä palaan takaisin mun sotkuuni.
Toistaiseksi se vielä oli kestänyt.
"Katotaan vaan niin joku ilta mä oon yks niistä ja sä menetät hermos muhun", Inka sanoi ja naurahti. Se oli saanut kahvin tippumaan, mutta ei ehtinyt jäädä enempää rupattelemaan, kun se vanha patu tuli sisään. Tai ainakin mä oletin Inkan syvästä huokauksesta, että se oli se. Kahvia odotellessa mä tekstasin Villelle, että oliko kukaan vielä herännyt. Naputtelin pöytää mun sormenpäillä hermostuneena, mua jännitti aivan saatanasti palata takaisin. Mä en oikeasti tiennyt mitä mä edes ajattelisin eilisestä.
Mun ajatukset oli ihan vitun sekaisin.
Eve ei ollut kertonut meidän säädöstä Oonalle vieläkään, sen mä olin tajunnut heti, eikä se sinänsä yllättänyt mua yhtään. Nyt mulle vaan oli tullut myös sellainen fiilis, ettei Eve tainnut olla alunperinkään edes tyttöihin päin, kun nykyään se iski ties mitä Leevejä baareissa ja sekoili.
Koko tyttö hävisi kuin tuhka tuulee silloin 2015 lopulla, vaikka viimeisellä kerralla se ainakin vihjasi olevansa rakastunut muhun. Ei me niitä sanoja toisillemme kirjaimellisesti ikinä sanottu, mutta vittu että mä ainakin rakastin sitä, niin helvetin palavasti ettei mitään järkeä. Aina välillä se palasi mun mieleen kummittelemaan, että olisiko mun vaan pitänyt mennä sen kotiin, pimpottaa ovikelloa ja repiä se kaapinovi auki sen porukoiden silmien edessä sen puolesta, kun ei se saanut sitä itse aikaiseksi. Siis jos se nyt edes oli muhun oikeasti ihastunut.
Ehkä mä olin sille vaan joku teiniaikojen kokeilu, vitustako mä tiesin.
"Ota sitä kahvia vaan, se on tippunu", Inka huusi tiskin takaa, kun mä jäin lagaamaan ajatuksieni kanssa.
"Joo, kiitti", vastasin ja Inka hymyili säteilevästi. Hitsi se oli kivan oloinen mimmi, sellainen pirteä ja avoin, ja kaiken lisäksi tosi nättikin.
Jenna tappaisi mut, jos edes tietäisi mun ajattelevan niin.
Kaadoin isoimman pahvimukin täyteen ja jäin juomaan kahvia siihen sivupöydälle, se vanha patu oli pelaamassa pelikonetta sivummalla, vähän väliä se tiiraili Inkaa sillä silmällä ja mua ällötti. Mua aina säälitti Inkan kaltaiset tytöt, jotka rakasti laittautua ja joutui sen takia tuollaisten limaisten setämiesten kohteeksi. Ei tuon äijän ikäiset tajunneet, että ei Inka niitä varten laittautunut.
"Hengaatko koskaan skeittiparkilla?"
Inka palasi takaisin mun luokse ja osoitti dekkiä mun jalkojen juuressa. Hörppäsin kahviani ja pudistin mun päätä.
"En oikeestaan", vastasin. "En mä osaa mitään temppuja, kunhan rullailen."
"Harmi", Inka sanoi ja mä ehdin miettiä mielessäni sata eri variaatiota, että mikä siinä harmitti, kunnes se avasi suunsa uudelleen. "Leo, siis mun poika, rakastaa potkulautailla skeittiparkilla ja ois ollu kiva saada sinne jotain järkevää seuraa", se kertoi.
"Voin mä joskus tulla seuraks, ei siinä", vastasin hymy huulillani ja Inkan katse kirkastui.
"Oikeesti?"
"No mikä ettei", vastasin ja mä tajusin, etten ollut esitellyt itseäni ollenkaan. "Oon muuten Elisa", kerroin ja Inka naurahti.
"Kyllä mä sut tiiän", se sanoi hymyillen. "Oon ihaillu sun tyyliä jo vuosia, rakastan sun tatskoja", se kertoi avoimesti ja se taas jotenkin säteili.
"Ai, kiitos", vastasin ja Inka heilautti pitkän punaisen tukkansa selkäpuolelle, kun se otti puhelimen sen työpaidan rintataskusta.
"Tallenna sun numero", se pyysi ja ojensi puhelimensa mun kouraan. Sen taustakuvana oli Monami Frost ja mä vähän yllätyin siitä, ehkä mä odotin, että siellä olisi ollut joku kuuma jätkä kuuman mimmin sijasta. Lisäsin mun numeron sen yhteystietoihin ja otin itsestäni erittäin hehkeän selfien siihen kuvaksi.
Inkaa nauratti.
"Kiitti", se sanoi ja hymyili puhelimensa ruudulle, kun se katsoi kuvaa. "Söpö", se sanoi ihan puskista.
"Äärettömän", vastasin nauraen ja vedin loput kahvit huiviin.
"Älä huoli, en mä ala sua pommittaa", se sanoi ja pudotti puhelimen takaisin taskuun.
"Ei mua haittaa, tekstailu on kivaa", vastasin ja kun se hymyili, niin mä huomasin meidän välille muodostuvan pientä sähköä.
Mä saatoin kuvitella sen, tiesin kuitenkin faktana, että jos tyypillä on lapsi, se on ainakin kerran harrastanut seksiä miehen kanssa, ja sen lisäksi se oli ainakin kerran pussaillut sen Peltokorven jätkän kanssa, mutta silti mä tunsin pieniä kipinöitä meidän välillä. Ehkä se oli bi, tai sitten mä oikeasti vaan rakkaudennälkäisenä kuvittelin ne kipinät ja Inka tosiaan halusi vaan seuraa sinne skedeparkille, mistä mä tiesin. Kuitenkin, kun mä lähdin ärrältä rullailemaan kohti kauppaa hakemaan aamupalahärpäkkeitä jengille, mun olo oli niin rento ja mukava, että mä rullasin kevyesti sen loivan mäen ylös.
Mä unohdin hetkeksi koko Even ja mun oli pakko myöntää, että se tuntui aika kivalta.
— e v e —
Mun päähän sattui aivan tajuttoman paljon. Sitä jyskytti ihan joka suunnasta, ohimolta takaraivolle, sieltä toiselle ohimolle ja otsaan. Mun sydän jyskytti myös, mulla oli kamalan kuuma ja tosi etova olo. Silmien takanakin tuntui kipua, mä en olisi halunnut avata niitä ollenkaan, mutta lopulta mun oli pakko.
Enkä mä tiennyt yhtään, missä mä olin.
Mun eka ajatus oli se, että mä olin päätynyt Leevin luokse. Toinen ajatus oli se, että mua ahdisti, kun mä en muistanut yhtään miten mä olin päätynyt sen luokse. Mulla katkesi muisti jossain kohtaa iltaa, ehkä neljännen, tai viidennen shotin jälkeen. Mä en ymmärtänyt miten mä join niin paljon, mä en kauheasti muuta muista kuin sen, että olin ihan sekaisin. Mä pyysin Leeviä hakemaan meille aina vaan lisää shotteja, joista mä tarjouduin maksamaan suurimman osan ja turrutin mun pahan olon yhden illan aikana.
Tai selkeästi yritin turruttaa, koska mulla oli nyt kahta kauheampi olo.
Uskalsin nostaa päätäni sen verran, että näin mun ympärilleni. Ainakin mä olin sängyssä yksin ja vaatteet päällä, joten ehkä mä en ollut päätynyt tekemään sitä itseään. Yöpöydällä oli täysi vesilasi ja joku tabletti, ja mulle iski pieni paniikki, kun mä mietin oliko joku huumannut mut, vai olinko mä itse vetänyt jotain nappeja. Toisaalta se näytti ihan vaan tavalliselta särkylääkkeeltä, mutta en mä tiennyt miltä huumeet näytti.
Yöpöydällä oli myös mun puhelin latauksessa, otin sen mun käsiin ja näpytin pin-koodin, kun se oli illan aikana sammunut. Hetken päästä mun puhelin tokeni ja näytölle alkoi paukkua ilmoituksia — Oona oli yrittänyt soittaa mulle melkein kymmenen kertaa ja mun whatsapp oli ihan täynnä sen viestejä.
Sen lisäksi, että mun pää ja sydän jyskytti, niin mun omatunto alkoi myös kolkuttaa. Kyllä mä sen verran muistin, että mä karkasin sieltä Kuisman serkun bileistä mitään sanomatta ja mun kurkkua kuristi. Mä olin ihan kamala ystävä, oikeasti, mä vaan jätin Oonan sinne ja häivyin bilettämään enkä ilmoittanut itsestäni. Mä olin sen verran humalassa jo alkuillasta, ettei mun typerät aivot edes muistaneet sitä faktaa, että mun puhelimen akku oli aivan sysipaska. Se saattoi vetää akun viidestäkymmenestä prosentista viiteen prosenttiin ihan odottamatta, enkä mä eilen edes ajatellut koko asiaa.
En mä ajatellut eilen mitään.
Mä katsoin whatsapista, että Oona oli ollut paikalla viimeksi ennen puoltayötä ja mun päätä särki lujemmin, kun mä mietin missä se oli tällä hetkellä, oliko se päässyt kotiin vai etsikö se mua, oliko Sepikin tietoinen mun katoamisesta, oliko ne jopa ilmoittanut mun porukoille tästä, ja olinko mä oikeasti jossain vaikeuksissa tällä hetkellä.
Kämpässä, missä mä olin, oli ihan hiljaista, joten mä uskalsin nousta ylös. Mä avasin varovasti narisevan oven, mun vatsassa velloi paha olo ja häpeä, mä pelkäsin pyörtyväni siihen oloon, ja mun ensimmäinen ajatus oli se, että mä halusin pois täältä. Mä en halunnut kohdata ketään tässä olotilassa, mulla oli aivan järkyttävä krapula ja sen lisäksi ihan vitunmoinen morkkis siitä, mitä eilen tapahtui ja ahdistus siitä, etten mä tiennyt mitä eilen tapahtui.
Mä astelin varovaisin askelein kohti mun eteisessä lojuvia kenkiä ja säpsähdin, kun kuulin unisen murahduksen olohuoneen puolelta. Mä näin jonkun nukkuvan lattialla patjalla, ja kun mun aivot rekisteröi kuka siinä nukkui, mun sydän pyörähti oikeasti ympäri.
Ei helvetti.
Mä näin myös Oonan nukkuvan pienessä mytyssä tummanvihreän kulmasohvan päädyssä. Oonan näkeminen huojensi, mutta Oonan vieressä, siinä huoneen nurkassa, siinä oli niin tutun näköinen vinyylisoitin, että kaikki mun ajatukset suli yhdeksi mössöksi. Sellaiseksi samanlaiseksi mössöksi, millaiset mun ajatukset oli kolme vuotta sitten ja mikä mun oli pitänyt purkaa auki yksi ajatus kerrallaan. Mun kurkkua kuristi, kylmä hiki alkoi nousta pintaan, en mä oikeasti voinut olla —
En mä voinut olla Elisan kotona.
Mun piti ottaa tukea seinästä, kun mun pulssi kohosi sekunnissa pilviin, mua pyörrytti ja huono olo vaan voimistui. Kämpässä oleva tuoksu, jonka mä yhdistin oikeaan henkilöön vasta nyt, muistutti mua niin vahvasti kaikista niistä tunteista, mitä mä olin yrittänyt kadottaa ja unohtaa, että mulle iski pakokauhu. Mun pään sisällä oleva ääni huusi mulle, että juokse.
Ja niin mä tein.
Mä työnsin vauhdilla maiharit jalkaani, nappasin lattialta mun pikkulaukun, avasin oven ja syöksyin rappukäytävään. Mun ei pitänyt katsoa taakseni, mutta mä katsoin, ja asunnon ovessa oleva nimi sai happaman nesteen nousemaan mun kurkkuun. Mä en saanut pysäytettyä mun jalkoja, mä juoksin portaita alas, joita tuntui olevan vähintään viisisataa, aina alimpaan kerrokseen saakka. Mä yritin kasata itseäni, yritin päästä rauhalliseen mielentilaan, mutta mä romahdin uudestaan alimmassa kerroksessa, jonka seinällä olevalla nimitaululla näkyi taas kaikkien asukkaiden sukunimet. Mä nieleskelin kyyneleitä ja mä halusin uskoa, että mä näin vaan unta, mutta en mä nähnyt.
Siinä ihan oikeasti luki Sirén.
Mä olin nukkunut Elisan asunnossa.
***
Mun syke tasaantui vasta illalla, kun mä olin muutaman tunnin teeskennellyt onnellista äidille, Maxille ja Kaislalle. Se auttoi, kun esitti täysin päinvastaista niin pitkään, että siihen uskoi itsekin. Mä uskottelin illan menevän niin, että meillä oli tajuttoman hauskaa siellä bileissä, tutustuin uusiin ihmisiin ja lopulta Sepi haki meidät ja mä jäin Oonalle yöksi. Mä sanoin, että me syötiin iso aamupala, croisantteja ja pannukakkua ja kaikkea, eikä mulla sen takia ollut nälkä.
Oikeasti mä en vaan saanut mitään alas.
Ja äidillehän se sopi, etten mä syö, sillä se oli vaan tyytyväinen, jos mä laihduin kilon tai pari. Samaan hengenvetoon se kyllä myös kritisoi mun uusia elämäntapoja, kun Kaisla ja Max juuri sopivasti lähti kuntosalille proteiinijuomat ja -patukat kainalossa ja mä hoipertelin krapulaisena ympäri kämppää. Tällä kertaa mua ei edes haitannut äidin saarnaaminen, se vaan piti mun ajatukset jossain muualla. Oli hyvä, että äiti luuli mun olevan rappiolla yhden ryyppyreissun takia, kuin että se tietäisi totuuden.
Mä en olisi halunnut itsekään tietää totuutta. Mä olisin halunnut uskoa samaan tarinaan kuin äiti, se olisi niin paljon helpompaa.
Pitkän kuuman suihkun jälkeen mä pyörin ympyrää mun huoneessa. Mä olin tekstannut Oonalle bussimatkalla, että kiitos huolenpidosta ja anteeks, kun mä lähdin. Mä laitoin, että mulla oli niin paha olo, että mun oli pakko lähteä pois. Oona vastasi tunnin päästä, että ymmärsi ja laittoi violetteja sydänemojeita perään. Tottakai Oona ymmärsi, ainahan se ymmärsi, se oli mun elämän valopilkku. Mun omatuntoa kipristeli, mutta en mä voinut muutakaan.
En mä olisi voinut jäädä sinne.
Mun vaivalla tasattu syke alkoi taas kohota, harjasin mun kosteat hiukset ja aloin aikani kuluksi väkertää niihin lettiä. Yritin ajatella kaikkea muuta, yritin katsoa youtubesta lettitutoriaaleja ja kanavoida mun energian kalanruotolettiin, yritin oikeasti, mutta mun mieli palasi jatkuvasti takaisin sinne huoneeseen. Mä en tiennyt mitä oli tapahtunut, miten helvetissä mä olin päätynyt Elisan asuntoon ja olinko mä puhunut siellä jotain.
Tai tehnyt.
Hitto mun päätä särki. Avasin letin ja kellahdin sängylle, googlasin olisiko mahdollista saada päivystyksen kautta jotain rauhoittavaa lääkitystä. Mä en oikeasti tiennyt kauanko mä vielä jaksaisin olla tämmöinen ihmisraunio, musta tuntui että mä vaan muutun kokoajan enemmän ja enemmän haamuksi.
Mä en nähnyt iloa enää missään.
Mä yritin soittaa Victorille, että olisin saanut puhua edes jollekin, mutta se tuuttasi vaan varattua, joten luovutin. Mä en tiennyt kauanko olin lopulta maannut reporankana sängyllä, mutta säpsähdin, kun ovikello soi. Mä en olisi jaksanut nousta, mutta tiesin olevani talossa yksin, kun Max oli mennyt Kaislalle yöksi, äiti oli siivoamassa allastaloa ja iskä metsällä. Laahustin puolikuolleena eteiseen ja oven takaa löytyi itse aurinko pastellinsävyisellä taivaalla, joka tosin nyt ei ollut kamalan aurinkoinen, kun se syöksyi suoraan mun kaulaani kyyneleet silmissä.
"Mun oli pakko tulla vielä käymään", Oona huudahti mun korvaan.
Se rutisti mua lujaa ja mä olisin rutistanut takaisin, jos sen hiukset ei olisi tuoksunut niin vahvasti siltä asunnolta. Se tuoksu oli niin vahva, että se oli tarttunut Oonan hattarahiuksiin, enkä mä kestänyt sitä. Mä vaan seisoin paikallani ja pidätin hengitystä.
Hitto mä olin kyllä sekaisin.
"Hitsi sä pelästytit mut eilen", Oona sanoi, kun irtautui halauksesta. Se näytti niin reppanalta, kun sen hiukset oli auki ja nutturoiden tupeerauksen jäljiltä ihan takussa.
"Anteeks Oona", sain sanottua.
Mua itketti.
"Älä enää ikinä katoa sillä tavalla", Oona huokaisi ja mä olin onnellinen, ettei äiti ollut talossa. Se olisi kuullut Oonan puheet ja mun valheet herkkucroissanteista olisi paljastuneet.
"En katoa", vastasin ja tein tietä Oonalle, joka halusi tulla sisään. Mä annoin sen tulla, vaikka ajattelin aiemmin, että mä en jaksaisi nyt puhua kenellekään.
Tai enhän mä koskaan puhunut. Mä valehtelin ja teeskentelin. Mä luulin, että se olisi se kaikista helpoin tie, mutta enää mä en ollut siitä yhtään varma.
Oona meni suoraa tietä mun huoneeseen ja istahti sängylle risti-istuntaan. Se ei kauhean usein käynyt meillä, minkä mä ymmärsin täysin, koska meillä ei ollut koskaan kenelläkään muulla paitsi Kaislalla kovinkaan tervetullut olo. Äiti ei ihan kauheasti häpeillyt näyttää naamastaan kuinka se suorastaan halveksi Oonaa, kun se oli sen mielestä niin lapsellinen nallekorvillaan ja kpop-jutuillaan.
Hitto mä vihasin äitiä.
"Oliko sulla kuitenkin hauska ilta?" mä yritin jutustella.
"Tajuatko sä, että me etsittiin sua kissojen ja koirien kanssa?"
Mun kurkkua kuristi. Oonan äänensävy oli muuttunut sekunnissa huolestuneesta tuomitsevaksi ja saarnaavaksi. Se ei ollut ikinä tuollainen, se oli aina iloinen ja hymyilevä ja ymmärtäväinen, en mä ollut koskaan edes nähnyt sitä tuollaisena. Me ei riidelty koskaan, en mä tunnistanut tuota äänensävyä ollenkaan.
Mun jo valmiiksi karsea olotila muuttui vielä kamalammaksi.
"Oona, en mä —"
"Jos sua ei olis löydetty sieltä baarin vessasta ajoissa, sä olisit voinu oikeesti vaikka kuolla", Oona puhui mun päälle, se näytti tosi surulliselta sen sanoessaan ja mun käsivarsissa vilisi kylmiä väreitä.
Mä en tiennyt oliko Oona vain dramaattinen vai olinko mä oikeasti meinannut kuolla. Toisaalta Oona oli enemmänkin herkkä kuin dramaattinen, joten jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti ikävä kyllä enemmän järkeenkäypältä.
"Miten niin?" kysyin ja hivelin mun kananlihalla olevia käsivarsia. Seisoin edelleen ovenraossa, en mä saanut itseäni liikkeelle.
"Vai miten sä luulet, että ilta päätty? Etkö sä muista?"
Mua ahdisti Oonan äänensävy niin paljon, etten saanut sanoja suustani. Ei sillä, että mulla olisi edes ollut kauheasti sanottavaa — enhän mä muistanut koko illasta kamalasti mitään.
Pudistin mun päätä ja painoin katseeni alas. Mua ahdisti ja itketti Oonan katse, se oli kaikista viimeisin ihminen, kenelle mä haluaisin tuottaa pettymyksen. Mä olin pettymys melkein kaikille, Oona oli toistaiseksi ollut ainoa, kenelle mä kelpasin ja nyt en enää edes sille.
"Me etsittiin sua ensin Kuisman kans, sekin soitteli ties minne ja ties kelle", Oona kertoi. "Sit mä törmäsin siellä bileissä onneks Villeen, joka soitti Elisalle, joka luojan kiitos suostu tulemaan apuun ja lopulta se löys sut sieltä baarin vessasta puolikuolleena ja kanto sut ulos sieltä, peitteli sänkyyn ja piti huolta. Ja nyt sä kysyt oliko mulla hauska ilta? Sen osalta ei tosiaankaan, hitto mä pelkäsin kuollakseni!" Oona selitti ja mitä pidempään se puhui, sitä enemmän mua alkoi itkettää.
Sitten mä lopulta aloinkin itkeä.
Ahdistus ei enää jaksanut pysyä mun sisällä, se kasvoi niin isoksi, että se räjähti ulos ja mun teki mieli huutaa. Mun sisälle sattui ja musta tuntui, kun mun murentunut sydän olisi särkynyt taas vähän lisää, tai ei ehkä sydän enää, se oli jo niin rikki, mutta kaikki muu sen ympärillä.
Mä en muutenkaan kestänyt ajatusta, että jonkun oli täytynyt pitää musta huolta tuolla tavalla, mutta oli ihan sietämätön ajatus, että kaikista ihmisistä sen piti olla just Elisa, joka oli mut löytänyt. Enkä mä kestänyt sitä, että Oona oli huolehtinut musta, vaikka sen olisi pitänyt keskittyä oman rakkauselämän hoitamiseen.
Mä tunsin oloni niin paskaksi, että mä vaan lyyhistyin lattialle itkemään.
"Hei muru", Oona huudahti ja pian mä tunsin sen käsien kiertyvän mun ympärilleni. Se halasi mua tiukasti, mä en olisi todellakaan ansainnut sitä halausta, mutta se tuntui siinä hetkessä taivaanlahjalta.
Mä olisin halunnut avata suuni ja puhua sen puhtaaksi. Kertoa kaiken alusta alkaen, mutta en mä pystynyt siihen. Aikaa oli kulunut niin paljon, että mä menettäisin Oonan lopullisesti, jos mä nyt yhtäkkiä kertoisin. Ei ole olemassa niin hyvää ystävää, joka hyväksyisi niin monen vuoden valheet ja teeskentelemisen, ei todellakaan.
"Anteeks, ei mun ollu tarkotus olla inhottava, anteeks", Oona hoki ja musta tuntui vielä enemmän pahalta.
"Älä pyydä anteeks", vastasin ääni särkyen.
Oona rutisti mua lujempaa.
"Pyydänpäs! En halua aiheuttaa pahaa mieltä, anteeks", se sanoi vielä kerran ja siltäkin tuli kyyneleitä, eikä sen äänensävy ollut enää tippaakaan syyttävä.
Oona oli aina ollut tuollainen, se käänsi muiden negatiiviset tunteet itseensä. Se oli kuin peili - jos muilla ei ollut hyvä olla, ei ollut Oonallakaan. Vielä toistaiseksi mä olin saanut pidettyä mun tunteet sisällä, ettei ne heijastu Oonaan, mutta mä en kyennyt enää pidättelemään.
Ja mua ahdisti, etten mä kyennyt.
"Mä vaan oon tosi huolissani susta, Eve, kunpa sä kertoisit mulle mikä sulla on", se sanoi hiljaa. Pala nousi mun kurkkuun sen sanojen myötä, ei se kuulostanut siltä, kuin se puhuisi pelkästään tämänkertaisesta.
Oona oli tajunnut jo muutenkin, että mulla ei ole kaikki hyvin.
"Ei tarvi olla huolissaan", mä vastasin ääni särkyen, kun en tiennyt mitä muutakaan olisin sanonut. Mä en ollut tottunut tähän, ei musta kukaan koskaan ollut huolissaan.
"Tarviipas, sä just vedit niin hirveet kännit, että sä oikeesti sammuit baarin vessaan", Oona selitti uudestaan, se teki sen tällä kertaa vähän hienovaraisemmin, vaikka se ei asiasisältöä
muuttanutkaan.
Hitto mä olin eilen idiootti.
"Kaikille käy niin joskus."
"Eikä käy." Oona kohotti mun kasvoja ylös ja katsoi mua silmiin. "Ei eilinen ollu mitenkään normaalia, sä olit ihan veltto, hyvä että me saatiin sut edes auton kyytiin, Elisa joutu vapaailtana tulla auttaa —"
"Lopeta!" mä kiljahdin kesken Oonan lauseen ja nousin pystyyn. Oona pelästyi mun kovaa ääntä ja niin mä säikähdin itsekin, mutta en mä oikeasti halunnut tietää miten urposti mä olin käyttäytynyt, varsinkin kun mä tiesin, että Elisa oli nähnyt sen kaiken. Mun rintaa puristi joka kerta, kun mä edes ajattelin sitä koko ihmistä, mutta eilisen ajatteleminen oli sietämätöntä. Astelin turhautuneena kauemmas Oonasta, istahdin mun sängyn reunalle ja painoin kasvot käsiini.
"Laittoko se Leevi sun juomaan jotain?" Oona kysyi. Se yritti pysyä rauhallisena, vaikka sen äänestä kuulsi, miten sitä turhautti. Mä pudistin mun päätä vastaukseksi.
"Miks sä sit joit niin paljon?"
"En vittu tiedä!"
"Ei toi oo normaalia, että sä vaan katoat ja sammut ja —"
"Lopeta jo toi vitun saarnaaminen!" mä puuskahdin ja Oona hiljeni mun sanojen myötä. Mä en olisi halunnut huutaa Oonalle, musta tuntui ihan kamalalta, mutta en mä voinut muutakaan. Mun muurit oli murtumassa ja se ahdisti mua ihan helvetisti, en mä ollut valmis tulemaan niistä läpi vielä. Mä halusin pysyä niiden sisällä, turvassa kaikelta pahalta, kaikilta niiltä pahoilta katseilta ja supinalta, mitä mä joutuisin kohtaamaan.
En mä pystynyt siihen.
"En mä voi auttaa sua, jos sä et puhu mulle mitään", Oona sanoi vaikeana. Se katseli varpaitaan ja puristi käsiä rinnalleen.
"Vittu kun mä en tarvi apua", mä ärähdin, tavutin jokaisen sanan yksi kerrallaan ja yritin painottaa niiden merkitystä. Sanat tuli mun suusta ilkeästi, ihan kuin mä en olisi ollenkaan oma itseni, mä puhuin kuin olisin keskellä jotain näytelmää. En mä tarkoittanut noita sanoja, en tietenkään, sillä kyllähän mä nyt helvetti sentään olisin apua tarvinnut.
En vaan enää itsekään tiennyt, että minkä suhteen.
Mä en uskaltanut katsoa Oonaa päin, mä tiesin, että mä olisin murentunut. Lopulta mun ei edes tarvinnut, kun ovi kävi ja Oona oli kadonnut huoneesta, lopulta koko talosta. Se suuttui mulle ja ihan syystä. Mä olisin halunnut lähteä sen perään ja pyytää anteeksi, mutta mun sisällä oleva möykky painoi yhtäkkiä niin paljon enemmän, etten mä jaksanut kantaa sen painoa. Se painoi mut alas sängyn viereen lattialle, se työnsi musta kyyneleitä ulos niin kovalla voimalla, että se teki kipeää.
Tätä menoa mä olisin pian ihan yksin.
Istuin lattialla lopulta varmaan puoli tuntia, yritin kasata itseäni ja saada mun ajatuksia selkeämmiksi. Mä tunsin oloni ällöttäväksi, kun purin mun pahaa oloa jo Oonaankin. Mä en olisi saanut tehdä niin ja olin jo aikeissa laittaa sille raukkamaisen anteeksipyynnön tekstiviestillä, mutta en ehtinyt, kun mun puhelimen näytön valtasi Victorin selfie, kun se sitten lopulta soitti mulle takaisin.
Mun kyyneleet alkoi virrata jo ennen kun mä ehdin sanoa moi.
"Haloo? Mitä on tapahtunu?"
Victorin huolestunut ääni sai mut vielä kovemmin itkemään.
"Mä oon ihan loppu", mä sain sanottua, vaikka mä haukoin happea ja kuulostin ihan säälittävältä.
"Hengitä, Eve", se lausahti puhelimeen rauhallisesti. Mä näin sen ilmeen mielessäni, mä näin sen tuiman, mutta ymmärtäväisen katseen, enkä mä tuntenut enää olevani niin yksin.
Se sai mun hengityksen taas jotenkuten kulkemaan.
"Mä en jaksa", pihahdin viimeisillä voimillani ja meinasin tukehtua mun omaan kieleeni. Mun ei edes tarvinnut sanoa mitä oli tapahtunut, kun Victor jollain kuudennella aistillaan arvasi heti, mihin mun itku liittyi.
"Eve, sä tapat ittes tota menoa", se sanoi hiljaa. "Usko mua, mä jos joku tiedän miltä susta tuntuu. Mä oon ollu tossa tilanteessa, enkä mä olis tässä nyt, jos mä en olis uskaltanu."
Sen ääni oli vakuuttava ja mua itketti enemmän. Nipistin mun silmiä tiukasti kiinni, yritin estää kyyneleitä valumasta, mutta ei se auttanut mitään. Mun koko kroppa tärisi ja mun sydän riehui mun sisälläni, en mä tuntenut kuuluvani tähän näin. Ei mun kuulunut olla tässä, kalliilla vaaleanharmaalla parkettilattialla itkemässä mun surkeaa elämää, en mä halunnut tätä. Musta tuntui siltä, kuin olisin irtautunut mun ruumiista ja olisin katsonut itseäni sivullisin silmin ja mä inhosin sitä, mitä mä näin. Mä inhosin sitä ylikaiken, inhosin mun pitkää tukkaa ja mun tyttömäisiä yövaatteita, jotka äiti mulle väkisin osti. Mä halusin olla kaikkea muuta, mä halusin olla vapaa, sellainen kuin mä olin mun sisimmissä.
Mä en yksinkertaisesti jaksanut enää tukahduttaa sitä.
"Jos sä et tuu kaapista tällä viikolla, niin mä tuun sinne ja teen sen sun puolesta", Victor sanoi luurin toisesta päästä. Mun kurkkua kuristi sen sanat, mutta samaan aikaan se jollain ihmeen tavalla helpotti painon tunnetta mun sisällä.
Ne helpotti sitä, koska ne oli juuri ne sanat, mitkä mun piti kuulla.
"Sä selviät siitä", Victor sanoi, ja mä uskoin sitä.
Ensimmäistä kertaa ikinä mä uskoin.
Mä katsoin valkoista seinää mun edessä ja yhtäkkiä mä näin uuden alun. Mä näin itseni onnellisena, mä näin itseni hymyilemässä pitkästä aikaa. Mä näin itseni polkkatukkaisena ja rennoissa vaatteissa, juuri sellaisena, kuin mä olinkin.
Mä näin itseni siinä yksin, mutta ainakaan mä en olisi enää onneton.
Mä tunsin mun pahan olon haihtuvan mun verkkokalvoille ilmestyneen kuvan vuoksi ja sen pahan olon tilalle tuli jotain niin voimakasta, että yhtäkkiä mä itkin onnesta. Mä näin itseni taas sateenkaarena, mä tunsin mun varpaissa asti, kun ne tukahdutetut värit palasi takaisin yksi väri kerrallaan.
Helvetti.
Mä selviän siitä.